Mia Meren Egypti. Kala sarkofagissa & muita mysteereitä on sekä historiasta pitäville koululaisille että aikuisille sopiva, kiehtova ja uudenlainen tietokirja muinaisen Egyptin historiasta.

Kyseessä on myös Amos Rexissä 9.10.2020–21.3.2021 olleen näyttelyn oheisteos. Vaikka näyttely oli nimeltään Egyptin loisto, Meren kirja lähtee avaamaan meille tietä ja ymmärrystä voittopuolisesti arkisempaan muinaiseen Egyptiin. Se pureutuu sellaisiin kysymyksiin, joista meillä on runsain mitoin vääriä käsityksiä tai joita tunnetaan huonosti. Teos ei siis tavoittele niinkään kullan hehkua kuin saviastiaa arjessa.

Teos etenee kauttaaltaan kysymysten kautta. Teemat on taiten valittu, ja ne ovat varmasti sellaisia, joihin liittyviä populaarikulttuurin ylläpitämiä väärinymmärryksiä egyptologit saavat oikoa tuon tuosta. Meri ei kuitenkaan saarnaa vaan säilyttää kauttaaltaan ymmärtävän ja vaivihkaa myös pedagogisen otteen teoksessaan.

Ensimmäinen luku tarjoaa kiteytetyn katsauksen muinaisen Egyptin historiaan. Liikkeelle lähdetään alusta, 8000 vuoden takaisesta ilmastonmuutoksesta, joka kokosi väkeä yhteen yhä pienemmille alueille. Maanviljelyskulttuurin synnystä kuljetaan esifaraoniselle kaudelle, ja koska kyse on tällöin arkeologiasta, Meri kuvaa myös hautaustapojen muutoksia, joita voi pitää merkkinä laajemmankin kulttuurin muutoksista. Esiin tulee kiteytetysti se, miten Ylä- ja Ala-Egypti erosivat toisistaan ja miten yläegyptiläinen kulttuuri levittäytyi pikkuhiljaa paitsi nykyisen Sudanin alueelle, myös pohjoiseen, Ala-Egyptiin. Kulttuurin leviämisen merkkinä on mustahuippuinen (black-topped) keramiikka. Kun sitä noin 3200 eaa. löytyy jo kaikkialta, puhutaankin jo 0-dynastiasta. Tutun kertomuksen mukaan Menes yhdisti valtakunnat. Suunnilleen samalta ajalta ovat peräisin myös vanhimmat löydetyt hieroglyfit.

Meri poimii Egyptin valtakunnan tuhansia vuosia kestäneestä historiasta olennaisuuksia: pyramidien merkityksen, hevosten tulon Egyptiin, valloitusten sijaan nousseen (kirjallisen) diplomatian, papiston merkityksen, kushilaisvaiheen ja myöhäiskauden kansainvälistymisen, kreikkalaiskauden muutosten dramaattisuuden ja kristinuskon nopean tulon Egyptiin.

Historiallisen katsauksen jälkeen saadaan lukea kiintoisia kurkistuksia ja tehdä retkiä mieliä askarruttaneisiin kysymyksiin vaikkapa pyramidien ja niiden rakentajien historiasta. Vastaus saadaan esimerkiksi siihen, oliko Egyptissä orjia (vastaus: mitä ilmeisimmin oli). Puheena on myös Mika Waltarin Sinuhe ja sen historiavoima, farao Hatsepsut ja aina vain meitä kiinnostavan farao Tutankhamonin kuolinsyy, josta on yhä vallalla dna-tutkimusten jälkeenkin useita teorioita.

Egyptiläisten uskonnollisuudesta ja taiteesta

Toinen osa pureutuu egyptiläisten uskontoon. Täällä Meri kumoaa ansiokkaasti Amarna-kauteen liittyviä harhaluuloja, joista keskeinen lienee Akhenatonin monoteistisyys. Se ei todisteiden valossa pidä paikkansa. Kiinnostava on myös vaikkapa luku egyptiläisistä oraakkeleista ja siitä, miten hienosti oikeusjärjestelmä niihin liittyi.

Uskontoon liittyen luku III käsittelee kuolemakäsityksiä. Esiin nousee useita populaarikulttuurista ponnistavia kysymyksiä lähtien liikkeelle siitä, harjoittivatko egyptiläiset ihmisuhrausta (vastaus: mitä ilmeisimmin kyllä mutta vain 1. dynastian aikana) tai kysymyksestä, tapettiinko hautojen rakentajat (vastaus: ei tapettu). Meri tarkastelee myös aina kiinnostavaa vainajien säilömistä keinotekoisesti muumioimalla ja egyptiläisten monia tuonpuoleiseen liittyviä ajatuksia.

Egyptin meille säilynyt taide liittyy usein muttei aina uskonnollisiin kysymyksiin. Meren kirjassa luku taiteesta on lyhykäisyydessäänkin erityisen kiintoisa ja tuo asianharrastajallekin uutta tietoa tavoista, joilla taidetta, esimerkiksi kuningasveistosta pitää tulkita. Taitava on myös selvitys siitä, miksi egyptiläiset kuvasivat ihmisen niin kuin kuvasivat: kyseessä oli osiensa summaksi muotoutuva kokonaisuus ihmisestä, jonka eri osat kuului kuvata tietystä suunnasta. Erityisen tärkeä merkitys oli hierarkialla, joka näkyy parhaiten kuninkaallisten perheiden kuvauksissa, mutta myös porvarillisempia aviopareja esittävissä teoksissa, joissa mies on hierarkiassa tärkeämpi.

Kielet ja kulttuurit muuttuivat myös Egyptissä

Meistä monille egyptiläisten upeimmat hieroglyfikirjoitukset hautojen ja temppelien seinillä ovat myös taidetta. Seuraava luku teoksesta käsitteleekin egyptiläisten kirjoitusta, sen useita muotoja ja kehitysvaiheita läpi tuhansien vuosien historian. Tämä on tärkeää, sillä meille muotoutuu helposti kuva egyptiläisten hyvin mahtipontisesta ja muuttumattomasta kulttuurista. Egyptin kieli muuttui kuitenkin vuosien saatossa niin paljon, että keskivaltakunnan kirjoitus ja uuden valtakunnan puhe olivat aivan eri kieli. Näinhän käy kielille yhä edelleen.

Meri tarkastelee myös kysymystä siitä, kuinka moni egyptiläinen osasi lukea tai kirjoittaa. Näihin hän ei luonnollisestikaan kykene antamaan varmaa vastausta, sillä emme voi mitenkään sitä tietää. On kuitenkin mahdollista, että kirjoitus- ja lukutaito oli huomattavan usealla muullakin kuin papistoon kuuluvalla. Luvussa pohditaan myös egyptiläistä kaunokirjallisuutta ja palataan myös Sinuhen tarinaan. Erittäin mukava on etenkin nuorempia lukijoita ajatellen hieroglyfien aakkostaulukko, jonka avulla voi kirjoitella vaikka oman nimensä ”hieroglyfiksi”. Jos olisin lapsi, käyttäisin hieroglyfejä mielelläni salakirjoituksena joten taulukosta voi olla monenlaista hyötyä luovalle lukijalle.

Arkipäivän elämästä

Luku VI on omistettu egyptiläisten enemmistölle, suurelle tuntemattomalle tavalliselle kansalle, jonka elämästä tiedetään aivan liian vähän. Saatavilla olevat tiedot pohjautuvat pitkälti Deir-el-Medinan kylän kaivauksiin, mutta sielläkään ei asunut aivan tavallisinta kansaa, asukkaat kun olivat Kuninkaiden laakson hautojen rakentajia ja heidän perheitään.

Meri vastaa jälleen moniin mieltä kiehtoneisiin kysymyksiin, kuten ”Eivätkö egyptiläiset käyttäneet pyöriä?” Pyörä tosiaan tuli Egyptiin vasta toisella välikaudella (samalla kuin hevoset), mutta ei sitä toisaalta niin tarvittukaan, Meri muistuttaa. Hiekka-aavikolla kulkeminen ei ollut hevosen ja kiesien kanssa helpointa, joten siellä tavara kulki yhä pyörän tulon jälkeenkin parhaiten kelkoilla – ja tietysti egyptiläisten pääkulkuväline oli vene ja pääväylä Niili. Kamelitkin tulivat maahan vasta hyvin myöhään eli ne eivät kuulu muinaisegyptiläiseen kuvastoon.

Meri kertoo, mitä egyptiläiset söivät ja joivat (ensisijaisesti kaljaa ja leipää) ja että heidän ruokavalioonsa kuului oman puutarhan tuotteita. Egyptiläiset söivät myös meidän ruokapöydistämme ainakin toistaiseksi puuttuvia hiiriä ja siilejä. Kiehtovaa!

Jo muinaiset egyptiläiset harrastivat muinaisuutta

Meri päättää teoksen oman osuutensa huomioon siitä, miten paljon onkaan kaikkea, mitä ei ole löydetty (sekä yksityiskokoelmissa että egyptiläisen hiekan alla) ja mistä kaikesta emme vielä tiedä. Hieroglyfejä on osattu (uudelleen) lukea vasta kaksisataa vuotta, joten ei tämä ole ihmekään. Lopetus myös muistuttaa, miten pitkään jatkumoon me kaikki muinaisesta Egyptistä kiinnostuneet liitymme. Jo muinaiset egyptiläiset nimittäin itse harrastivat muinaisuuttaan. Jatkumosta muistuttaa myös näyttelyyn esineistön tarjonneen Torinon egyptiläisen museon Museo Egizion johtajan teoksen päättävä artikkeli museonsa ja sen kokoelmien historiasta.

Kauttaaltaan Mia Meren Egypti on kiehtova ja mysteereitä täynnä. Hän avaa niitä hauskalla ja luonnikkaalla tavalla, joka eroaa mukavasti tavanomaisesta. Teoksesta välittyy kauttaaltaan asiantunteva kuva, ja se tarjoaa paljon myös egyptiläisten yksityiskohtien ystäville.

Vain yhden pienen epätarkkuuden onnistuin teoksesta poimimaan. Meri mainitsee ohimennen farao Akhenatonin olleen Tutankhamonin isä (s. 49). Tämä väite kuitenkin perustuu kiistanalaisiin päätelmiin eikä ole suinkaan varma. Jos väite perustuu KV-55-muumion dna-tutkimuksiin, joita Zahi Hawass johti muutama vuosi sitten (Zahi Hawass & Sahar N. Saleem: Scanning the Pharaohs. CT Imaging of the New Kingdom Royal Mummies. AUC Press 2018,  s. 84–86), täytyy muistaa, että tutkijat eivät ole lainkaan yksimielisiä siitä, että Akhenatonin muumio olisi ylipäätään löydetty saati että siitä olisi voitu ottaa näytteitä. Lisäksi vielä kuningasperheen sisäiset avioliitot vaikeuttavat dna-tutkimuksista tehtäviä päätelmiä.

Lienee turha pohtia, mitä muuta teoksessa vielä olisi voinut olla, mutta yhtä jäin silti kaipaamaan. Yksi Meren teoksen monista ansioista on se, että se päivittää myös esimerkiksi faraoiden nimet tähän päivään. Olisi kiintoisaa tietää, miksi egyptologit eivät päivitä paikkojen nimiä. Nehän ovat sekamelska! Nykyinen Luxor kulkee egyptologien suussa järjestään Thebana, vaikka se on kreikkalainen nimitys kuten Khufulle Kheops, josta on luovuttu. Eikö voisi puhua Wasetista, joka oli egyptiläisten nimi Luxorille?

Teoksen ulkoasu on hienosti toteutettu. Sisäkansista löytyvät dynastioiden ajoitukset ja Egyptinmaan kartta. Kaunis ja näyttävä kuvitus tekee valituille esineille oikeutta. Ulkoasu voi hyvinkin houkutella nuoriakin lukijoita. Teos on selkeä sanonnaltaan ja nykypäivän kieltä. Meri poimii menneisyydestä kohtia, tapauksia ja hetkiä, jotka puhuttelevat tämän hetken ihmistä. Sellainen on ainakin myöhäiskauden temppelien pentutehtailu, kun eläinmuumioiden valtavaan kysyntään oli vaikea muutoin vastata.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että Mia Meren teos tarjoaa vakavamielisemmälle muinaisen Egyptin harrastajalle paljon oivalluksia ja siihen vähemmän perehtyneelle hienon matkan menneisyyteen. Teos toimii kirjahyllyssä ja kahvipöydällä kestävänä ja viihdyttävänä katselu- ja lukukokemuksena. Sen selkeistä ja oivaltavista teksteistä, hienoista kuvista ja kertovista kuvateksteistä ammentaa jokaisella luku- ja selailukerralla uutta.