On olemassa karkeasti ottaen kuudenlaisia elämäkertoja: Muistelmia, jotka ovat kohteen itsensä laatimia. Muistelmia, joilla on haamukirjoittaja. Muistelmia, joilla on kohteen kanssa tasavertainen kanssakirjoittaja. Elämäkertoja, jotka on kirjoitettu yhteistyössä kohteen kanssa. Varsinaisia elämäkertatutkimuksia. Ja vielä eräänlaisia paljastuskirjoja, joiden tavoitteena on joko ns. tutkiva journalismi tai jopa skandaalien tuominen julkisuuteen. Kolmen ensimmäisen kategorian teokset on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä ja kolme viimeistä yksikön kolmannessa persoonassa.

IKEA-tarina, joka on samalla kertaa Ingvar Kampradin elämäkerta ja kertomus hänen perustamansa IKEAn historiasta, on lähinnä kahden elämäkertatyypin hybridi: toisaalta kirja on tasaveroisen kanssakirjoittajan kanssa kirjoitettu muistelmateos ja toisaalta yhteistyössä kohteen kanssa kirjoitettu elämäkerta. Muistelmamaisuus kirjaan tulee siitä, että siinä on runsaasti ja usein pitkiäkin lainauksia Kampradin puheesta tai kirjoituksista. Toisilta osiltaan teos on enemmän elämäkerta: Kampradista kirjoitetaan kolmannessa persoonassa, paitsi kohdissa joissa hänelle itselleen annetaan puheenvuoro. Teoksen lähtökohtana oli Ingvar Kampradin eli IK:n tavoite kirjasta, jossa IKEAn perusperiaatteet ja henkinen ydin saisivat kiteytyksensä, jotta ne säilyisivät elossa myös tulevaisuudessa. Käytännössä kirja kertoo kuitenkin vähintään yhtä paljon IK:sta kuin IKEAstakin, sillä kuten teoksessa moneen kertaan todetaan: IK on IKEA.

Teos on julkaistu Ruotsissa alun perin vuonna 1998 ja se on käännetty usealle kielelle. Suomenkielinen laitos on saanut alkuperäisen esipuheen lisäksi uuden esipuheen, jonka avulla kirjailija Bertil Torekull on koettanut päivittää teosta. Myös tekstin lomaan on lisätty tuoreempia tekstikatkelmia. Torekull, joka on tunnettu ruotsalainen talousjournalisti ja Dagens Industri -lehden perustaja, ei missään vaiheessa peittele läheistä suhdettaan Ingvar Kampradiin. Torekull kertoo ystävystyneensä IK:n kanssa kirjoitusprosessin ja yhteisten keskustelutuokioiden aikana. Teoksen loppupuolelta löytyy luku ”Näin kirja tehtiin”, jossa Torekull tilittää tuota suhdetta.

Torekull kertoo Ingvar Kampradin tarinan esivanhemmista lähtien. Kirjan pääpaino on kuitenkin IKEA-vuosissa sekä yrityksen menestyksessä. Torekull luo kuvan sydämellisestä ja eksentrisestä miehestä, jolla on yksi intohimo: IKEA. Kirjan keskeinen teema on IKEAn perustaminen ja kasvu sekä Kampradin luoma IKEA-henki, joka pohjaa yhtäältä Kampradin hahmottelemiin yrityksen toiminnan perusperiaatteisiin, toisaalta hänen henkilökohtaisesti antamaansa esimerkkiin. Kirjassa käsitellään yrityksen alkuvaiheet Smoolannissa, ensimmäisen tavaratalon perustaminen, kilpailijoiden vastaukset IKEAn kasvuun, myynnin kasvu, laajentuminen ulkomaille, yrityksen siirtäminen pois Ruotsista, yritysmuotoa koskevat järjestelyt ja IK:n vetäytyminen varsinaisista johtotehtävistä. Oman lukunsa saavat IK:n pojat ja heidän roolinsa yrityksessä. Teoksen keskeinen sanoma on, että IK on hieno mies ja IKEA on hieno yritys. Onkin mielenkiintoista tarkastella keinoja, joilla Torekull koettaa myydä sanomansa lukijoille.

Kirjan kieli on värikästä ja sisältää runsaasti erilaisia kielikuvia ja vertauksia. Vaikka suurin osa on kirjailijan itsensä luomia, on hän myös lainannut Ingvar Kampradin itsensä, haastattelemiensa ikealaisten ja joskus jopa kokonaan ulkopuolisten määritelmiä ja lausahduksia. Niistä koostuu mielenkiintoinen kirjo erilaisia puhetapoja, joista esittelen lyhyesti muutaman tärkeimmän. Toki on muistettava, että teos on käännös ruotsinkielisestä alkuteoksesta.

Ensimmäinen IKEA-tarinan keskeisistä metaforisista ja diskursiivisista teemoista kumpuaa Smoolannista, smoolantilaisuudesta ja siitä smoolantilaisesta perunapellosta, jolle ensimmäinen varsinainen IKEA-tavaratalo rakennettiin. Tässä merkitysjärjestelmässä Smoolanti kuvaa sekä alkukotia että IKEAn perifeeristä ja vaatimatonta lähtökohtaa: ”kaukainen Älmhult”, ”jumalan selän takana” tai ”Smoolannin metsistä tulleen hintayllättäjän uhka”. Smoolantilaisuus, ”smoolantilainen mielenlaatu” ja ”smoolantilaishyveellisyys” puolestaan nostetaan ikealaisuuden perusmentaliteetiksi: ”[- -] smoolantilaisesta moreenista hän epäilemättä ja saarnamiehen voimalla kaivoi hyveet, joiden oli määrä ohjata yritystä tulevaisuuteen: koruttomuus, säästäväisyys, nöyryys, tarmokkuus, nokkeluus, itsepintaisuus ja kyky tyytyä käytettävissä oleviin resursseihin ja keksiä ulospääsyteitä tukalista tilanteista [- -]” (s. 70).

Korostamalla paikallisuutta ja smoolantilaisia juuria, IKEAsta muodostetaan kuva maanläheisenä ja kotoisena jokamiehen ja -naisen sisustusliikkeenä, josta voi ostaa konstailemattomia ”smoolantilaishuonekaluja”, jotka tosin on yleensä valmistettu jossain muualla kuin Smoolannissa. Smoolanti toimii kirjassa samalla ankkurina, joka kytkee IKEAn ”sinikeltaiset tavaratalot” Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen, vaikka yritys on jo kauan aikaa sitten ”vapauttanut” itsensä Ruotsista muualle Eurooppaan, koska Ruotsin perintöverotus on liian kova. Pääkonttorin siirtäminen muualle on kuitenkin toissijaista, koska yrityksen henkilöstön ydin koostuu yhä suuressa määrin ”smoolantilaisista uskotuista palvelijoista”, jotka vaalivat IKEAn smoolantilaista mentaliteettia.

Patriarkaalisessa puhetavassa kotoisuuden ja läheisyyden kuvausta vahvistaa yrityksen vertautuminen perheeseen ja perheen yritykseen: ”perhe oli kasvanut niin, että seinät natisivat”, ”kuin pieni perhe” ja ” maalaisperheilmapiiri”. Puola, josta 1960-luvun jälkeen on muodostunut IKEA-tuotteiden tärkeimpiä tuottajamaita, on puolestaan IK:lle ”toinen koti”. Patriarkaalinen sävy korostuu erityisesti silloin, kun Torekull nimittää ”perheidyllin ajaksi” vuosia ennen kuin ammattiyhdistysliike sai jalansijaa yrityksen henkilöstössä ja asiat hoidettiin omassa piirissä, ilman ulkopuolisten sotkeentumista niihin. Ikealaiseen patriarkaalisuuteen kuuluu se, että toiminnan ”taustalla on aito huolenpito”. Yritysjohtaja Ingvar Kampradia luonnehditaan perheenisäksi, jonka tahdosta ”kauhukakaraksi” kuvattu alainen saa kokeilla rajojaan ja silti: ”välirikon jälkeen kiistanalainen Aulin otettiin taas kerran isän syliin ja tekemään urotöitä etenkin Itä-Euroopassa” (s. 161).

Biologinen puhunta saa puolestaan voimansa smoolantilaisesta ”pohjamoreenista”, josta kasvaa ”puu” (yritys), unelmat ”itävät” ja ”hänen [IK:n] istuttamaansa uutta kasvatetaan samassa mullassa, jossa vanha on kuihtunut, maata muokataan uudella tavalla, kukilla on uusia värejä, tuoksut vaihtelevat” (s. 70). IK:n luomisvoima on tämän puhetavan mukaan niin väkevä, että jopa Ruotsin ja Smoolannin toisella suurella pojalla eli ”kelpo Linnéllä olisi ollut täysi työ nimetä kaikkea sitä, mitä maasta alkoi nyt nousta” (s. 70). Yrityksen kehittyminen on kirjassa prosessi, ”jossa jokainen uusi vaihe vaikuttaa vasta jälkikäteen luonnolliselta mutta ei välttämättä yhtä loogiselta kuin toukan kuoriutuminen munasta ja perhosen kotilosta” (s. 113). Jotta yritys ”toimii ja pysyy elinvoimaisena”, sen tulee ”saada uusia soluja tai kuolla”, joskin yrityksen ytimen muodostavat ”kantaikealaiset”. Nopeimman kasvun vaiheessa yrityksen ”lihaksissa oli tiettyjä anabolisia organisatorisia heikkouksia”.

Yrityksen menestyksestä kirjassa kertoo se, että kuin sopulit ikään ”asiakkaat massavaeltavat” tavarataloihin. Smoolantilaisuus ja luonto yhdistyvät myös tavassa, jolla IK:ta luonnehditaan ”sosiaaliseksi eläimeksi”, ”laumaeläimeksi” ja ”yksinäisen suden ja laumaihmisen yhdistelmäksi”, jolla on ”ketunluolavaistot”. Tähän vaistoon kuuluu se, että ”kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin”, että ”aina pitää olla tiedossa ulospääsytie tulipalon varalta” tai ”hätäuloskäynti”. IK:n ”hengissäpysymisfilosofia” on kirjailijan mukaan vahvasti velkaa smoolantilaisuudelle.

Eräs tärkeimmistä kirjan sisältämien metaforien ja puhetapojen lähteistä on uskonto tai uskonnot, sillä kristinuskon lisäksi teoksessa viitataan eräässä kohdin myös islamiin. Tärkein uskonnollisten metaforien lähde on kuitenkin kristinusko. IKEA esitetään kirjassa toistuvasti uskontona, jonka ”Mestari” IK on. IK:ta ympäröi ”kaikkein lähin apostolijoukko”. He ”imivät koko ikealaisuskon suoraan vereensä itse Mestarilta”. Torekull toteaa, että IK:lla, kuten Jeesuksellakin aikoinaan, oli ”apostoleja” alun perin yksi liikaa. Ingvar Kamprad esitetään ihmeidentekijänä ja jumalankaltaisena hahmona, jolla on valta ”lahjoittaa” yritykselleen ”ihmeiden” lisäksi ”ikuinen elämä” ja joka siunaa yrityksen ja sen henkilöstön ”henkisellä kättenpäällepanemisella”.

IKEA-uskonnon perusta on kirjan mukaan liikeidean ”Pyhä Konsepti”, joka on kirjattu ”Huonekalukauppiaan testamenttiin”, sekä toiminnan valvonnan jakaantuminen ”kahteen osaan, fyysiseen ja henkiseen”, ”käteen” ja ”henkeen”. Niistä ”henki leijuu kaiken yläpuolella”, joten yrityksessä vallitsee ”aineen ja sielun välinen jako”. Liikeideaa valvoo IK:n ohella ”sinetinvartija” ja lisäksi IK:n tavoitteena on päästä ”vihkimään poikansa mahdollisimman syvälle konseptin salaisuuksiin ja säilyttämiseen”. Jotta ”Pyhä konsepti” säilyisi oikeaoppisena ja puhtaana, IKEAn henkilöstö käy ”raamattukoulua”. Ikealaisuus esitetään eräänlaisena herätysliikkeenä, jonka ensimmäiset jäsenet ”uskalsivat uhmata vanhoja totuuksia ja kollegojen halveksuntaa monien ihmisten maun tähden”, ja johon liittymiseksi tarvitaan ”ideatason herätys”.

Teoksessa verrataan säätiöstä ja useasta yrityksestä koostuvan IKEAn yhtä osaa, Inter IKEA Systems B.V.:tä Vatikaaniin. Se ”toimii samalla tavalla kuin Vatikaani katolisessa uskonnossa. Se vahtii, että markkinoiden ostotemppeleissä harjoitetaan oikeaa uskontoa [- -] joskus tuntuu siltä, että sitä vahditaan rukousnauhaa myöten.” (s. 159) ”Paavi” IK:n lähimpiä työtovereita ja neuvonantajia verrataan puolestaan ”kardinaaleihin”.

Torekull kuvaa, että yrityksen historiaa, kuten vanhaa, ”nuhruista” ostopäiväkirjaa, vaalitaan IKEAssa huolella kuin ”Kuolleen meren rullia”. IKEAn ensimmäisen kotipaikan Älmhultin hän esittää Mekkana, johon asiakkaat vaeltavat ja yrityksen työntekijät eri puolilta maailmaa tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Tukholman IKEA-tavaratalon Kungens kurvan tulipalosta todetaan, että se ”täytti puhdistavan kiirastulen tehtävän organisatorisessa, kaupallisessa ja ideoiden mielessä”. Puolaan ikealaiset ”kylvivät demokraattisen suunnittelun sanoman” sekä ”ylistivät dogmia, jonka mukaan pitää olla nöyrä sekä asiakkaille että valmistajille”. Uskonnollis-raamatullisilla vertauskuvilla ja ilmaisuilla kirjoittaja luo IKEAsta ja ikealaisuudesta pyhän ja ikuisesti voimassa olevan totuuden, jota ei voi kiistää, eikä järjellä ymmärtää, se on vain hyväksyttävä ja siihen on uskottava.

Uskonnolle sukua on ikealaisuuden samastaminen ideologiaksi. Kampradin ja muutamien muiden yrittäjien toisen maailmansodan jälkeisessä Ruotsissa perustamat yritykset olivat ”Ingvar Kampradin postimyyntiyrityksen sisaruksia” ja perustajat ”kansankodin uutteria toisinajattelijakuninkaita”. Uudet yritykset olivat ”Per Albin Hanssonia käännettynä talouselämän kielelle”, koska ”maailma janosi” 1960-luvulla ruotsalaisia tuotteita. Olihan Ruotsi ”nykyaikaistumisen rauhaomainen edelläkävijämaa”, jossa ”kansankoti sulki kaikki säänneltyyn syliinsä” ja, jossa vallitsi ”pyhä veljeys suurten ammattiliittojen, suuryritysten ja lainsäädännön välillä”.

IKEAlla on kirjan mukaan suuri päämäärä, jonka rinnalla yksityiskohdat ovat ”yhtä tärkeitä ja yhtä mitättömiä marssilla, jonka määränpäänä on kansankodin kalustaminen”. IKEAn päämäärä vertautuu Maon johtamaan pitkään marssiin, paitsi, että nyt marssia johtaa ”hyvä kapitalisti”, jonka ansiosta sosialistinen Puolakin vapautuu kommunismin ikeestä: ”Puola muuttui [- -] paraatiesimerkiksi siitä, mitä Ingvar Kamprad nimittää ’hyvän kapitalistin’ vallankumoukselliseksi räjähdysvoimaksi [ja sai] vetoapua tulevaan hyvinvointiinsa ’hyvältä’ kapitalistilta” (s. 93).

Vertaamalla IKEAa uskontoon ja ideologiaan IKEA-tarina luo kuvan yrityksestä, johon ei voi suhtautua järjellä. Samaan tähtää puhe rakkaudesta ja intohimosta. Jokaisella meistä tulee olla yhtä intohimoinen suhde IKEAan kuin yrityksen perustajalla IK:lla on jo vuosikymmeniä ollut. Siinä suhteessa on tunteen paloa, suurta rakkautta ja hyviä ja huonoja aikoja. Torekull antaa IK:n itsensä puhua: ”olimme kaikki ikään kuin rakastuneita” ja ”me vain pidimme toisistamme älyttömästi”. Kirjailijan mukaan IK ”rakasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta näihin miehiin ja naisiin aikojen alusta asti” ja hänen läsnäolonsa yrityksessä oli ”fyysistä” ja ”rakkaudentäyteistä”, onhan hän ”halaava huonekalukauppias”. Erityisesti IKEAn ”mediasuhteessa, niin kuin kaikissa intohimoisissa suhteissa, on yhtä lailla autuutta ja kurjuutta ja että mukaan mahtuu aimo annos molemminpuolista taitavaa hyväksikäyttöäkin” (s. 106).

Oma erityinen asemansa tässä IKEA-tarinan rakkauskertomuksessa on Puolalla, jonne ryhdyttiin siirtämään tuotantoa 1960-luvulta lähtien. Jos Ruotsi on ensimmäinen, niin Puola on ”toinen nainen”, jonka kanssa ”alkoi suhde, jossa on ollut intohimoa, välirikkoja ja sovintoja”. Vaikeuksien jälkeen ”solmu aukesi ja intohimo virisi uudestaan” kypsyäkseen ”vilpittömäksi rakkaudeksi ja molemminpuoliseksi kiitolliseksi riippuvuudeksi”. Puolalaisten kanssa ”IK oppi antamaan poskisuudelman yhtä kuumana kuin puolalainen punajuurikeitto tarjotaan”. IKEAn Puolan valloitus oli ”kiehtova, väkevä ja miltei esiteollinen elämys” siis lähes sensuelli kokemus ja ”juuri tässä maassa on suuri osa perustajan sydämestä”.

Sotilaallisista operaatioista ja sotilasstrategioista on usein ammennettu innoitusta myös liike-elämään, ja niin tekee myös kirjailija Torekull. IKEA-tarinassa vastauksena kilpailuun ”isketään takaisin” ja ”taistellaan”, onhan IKEAlla käytössään ”maailman paras joukkue” ja ”Kansainväliset iskujoukot” sekä asiat ”tähtäimessä” ja taito suorittaa tehtäviä ”osumatarkasti”. Silloin ei haittaa, vaikka joutuisikin IKEAn tavoin ”hyökkäyksien kohteeksi”, koska vahva yritys on ”kyennyt tehokkaasti katkaisemaan kärjen hyökkäyksiltä”. Siinä auttaa luonnollisesti ”IKEAn lippulaiva” Kungens Kurvan tavaratalo, jolla on erinomainen markkina-arvo. Kilpailussa markkinoista vallataan ”sillanpää asema”, josta käsin ”valloitetaan Venäjä”.

Uuden maan valloituksen käynnistävät ”pioneerit”, koska: ”huonekalutavaratalojen pioneerien ja markkinoiden valtaajien luvattuna aikana IKEAn iskujoukko lähti komennukselle vieraaseen maahan ja valtasi maata kuin vieraaseen maastoon pudotetut laskuvarjojääkärit. Mukana oli pussillinen rahaa ja pienet huoltojoukot, jotka rakensivat viipymättä maatuen eli tavaratalon [- -] näille aulinilaisille ’erikoisjoukoille’ keksittiin sittemmin oma nimi: Kleine Gruppe, sitä voi luonnehtia osittain jonkinlaiseksi vastarintasoluksi [- -]” (s. 160), jolla on ”kapinahenkeä”. ”Valtaajilla” on luonnollisesti myös ”esikunta” ja ”konserni koostuu neljästä divisioonasta”. Divisioona on tyypillinen esimerkki termistä, joka on lainattu sotilaskielestä bisneskieleen. Ingvar Kampradin vetäytymistä yrityksen johdosta kuvataan kirjassa ”jättäytymiseksi etulinjalta”.

Militaristista puhetapaa lähelle tulee tyhjän maan tai rajaseutujen valloittamisesta ja alkuasukkaiden sivistämisestä sekä järjestäytymättömän yhteiskunnan ulkopuolella menestystään raivaavista seikkailijoista ja gangstereista innoituksensa saava puhunta. IKEAn vauhdikkaita kasvuvuosia luonnehditaan teoksessa ”viikinkien, ilon ja valloitusten ajaksi”. Jossakin yrityksen historian vaiheessa ”tavaraa kuljetettiin salamyhkäisesti yöaikaan kuin laitonta viinaa alkoholikiellon Al Capone -maailmassa”. IKEAn historiasta luodaan kirjassa ”seikkailun ja käännekohdan yhdistelmä” seikkaileehan kirjan sivuilla viikinkien lisäksi muun muassa ”kolme muskettisoturia”.

Uusien markkina-alueiden saavuttaminen ja kasvu eli markkinoiden rajaseutujen valtaaminen loi yritykseen joukon ”kaupallisia cowboyta, jotka tapasivat toisiaan tulevina vuosikymmeninä milloin missäkin asemassa ja kertoivat tarinoita ajalta, kun eurooppalaista preeriaa vallattiin [- -] se oli jätkien vuosikymmen” (s. 160), jolloin ”tavarataloja syntyi kuin liukuhihnalta” ja ”jokainen päivä tuntui alkavan niin, että pojat ratsastivat vuorenhuipulle, katsoivat alas laaksoon ja näkivät jonkin sopivan intiaanikylän, jota vastaan saattoi tehdä hyökkäyksen” (s. 160). Yhdysvaltojen ja Kanadan markkinoille pyrkiminen merkitsi ”lännen valloitusta”. IK:ta Torekull luonnehtii puolestaan ”suosikkikohteeksi”, ”kun piti tehdä reportaasi köyhästä (tai köyhäksi kuvitellusta) pojasta, joka rakensi oman Klondykensa”.

Mitä militaristisella puhetavalla ja rajaseutujen valloituksilla sitten rakennetaan? ”Imperiumia” tietysti. IKEA-imperiumi perustuu ”henkilöunionille”, millä Torekull tarkoittaa IK:n asemaa IKEAn johdossa. Imperiumiin kuuluvat tietysti ”harmaa eminenssi” ja ”henkiset suurlähettiläät”. Kuten loistavassa imperiumissa ainakin, täytyy myös tämän imperiumin suuruuden taustalla olla joku mysteeri, ”seraljin salaisuus”, sillä ”vain totuus omistusrakennelabyrintin kaikkein sisimmästä taloudellisesta ytimestä on peitelty ja pysyy peitossa”.

Torekull väittää murtavansa IKEAan ja Ingvar Kampradiin liittyviä myyttejä, kuten IK:hon liitettyä ”tyhjin käsin aloittaneen ja maailman valloittaneen ihmisen myyttiä” ja ”muuttolegendaa” yrityksen siirtymisestä Eurooppaan. Mutta kuten niin monesti ennenkin, muodostuu IKEA-tarinasta loistava esimerkki myytin rakentamisesta, sillä onhan myyttiä kovin vaikea purkaa rakentamatta tilalle uutta. Puhe myytin purkamisesta onkin puhdasta retoriikkaa. Torekull tietää itsekin varsin hyvin, että kirjan tehtävänä on luoda uusi, entistä kestävämpi myytti IKEA-imperiumin synnystä ja sen luojasta. Hänen IKEAllaan on ”myytintäyteinen historia”, johon ”myyttien” lisäksi liittyy ”satuja” ja muita tarinoita. Mikäpä sen luonnollisempaa yritykselle, jonka menestys perustuu ”luovuuden pullosta” kumpuaviin oivalluksiin; jonka yritysrakennelmaan kuuluva ”Inter IKEA on taikalamppu, jossa on IKEAn henki”; josta kerrotaan ”muuttolegendaa”; ja jonka menestys on sensaatiomainen, kuuluuhan siihen ”raivokasta” ja ”rakettimaista” kasvua, ”kaoottista menestystä” ja ”kaupallista dynamiittia” sekä ”menestyksen ylivertainen”, ”mutkikas” ja ”ainutlaatuinen kaupallinen resepti”. Mitä muuta sellaisessa yrityksessä voidaan tehdä kuin historiaa?

IKEA-tarina ei ole varsinainen elämäkerta eikä se ole muistelmat, joten sellaisina sitä ei myöskään kannata lukea. IKEA-tarina on kirja kahdesta myytistä: Ingvar Kampradista ja IKEAsta. Jos lukija on kiinnostunut myytin olemuksesta ja myytinrakentamisen tavoista, on IKEA-tarina erinomainen teos luettavaksi. On kiintoisaa seurata niitä ajatuksellisia polkuja, joita pitkin Torekull kuljettaa lukijan läpi IKEAn ja IK:n historian rakentaen samalla elämää suuremman myytin yrityksestä ja sen perustajasta. IKEA-tarinassa ei ole kuitenkaan kyse vain IK:sta ja IKEAsta, sillä kirjassa IK:n ja IKEAn myytit valjastetaan rakentamaan ruotsalaista imperiumia, uutta suurvaltaa vuosisatoja Ruotsin suurvalta-ajan jälkeen. Siksi kirja kertoo vähintään yhtä paljon ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ruotsalaisuudesta kuin ylikansallisesta IKEAsta.