"Päätoimittajat ja muu toimitusjohto muodostavat sananvapauden vartijoiden etujoukon. Lehdistöhistoriallinen tutkimus ja aihetta sivuava muu kirjoittelukin ovat käsitelleet vähän sen työtä", kirjoittaa Keijo K. Kulha Elämää apinalaatikossa – päätoimittajan näkökulma -kirjansa saatesanoissa.

Entisenä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien päätoimittajana Kulha tietää mistä puhuu. Vaikka päätoimittajien haastatteluja onkin käytetty lähteinä monissa opinnäytetöissä, käsitykset ammattikunnasta ja päätoimittajan työstä ovat ainakin suurelle yleisölle edelleen tuntemattomia. Tästä esimerkkinä on päätoimittajien huono sijoitus Suomen Kuvalehden 1996 julkaisemassa ammattien ranking-listalla. Kansalaiset arvostivat päätoimittajat vasta sijalle 94. Ei siis mikään ihme, että päätoimittajat halusivat julkaista kirjan yhdistyksensä 30-vuotisjuhlavuotena.

Kulhan teos on hybridi: siinä on sekä perinteistä lehdistöhistoriallista että journalistista otetta. Jonkin verran siinä on myös yhdistyshistoriaa. Journalistisen tyylin etuna on hyvä luettavuus, mutta lähdemerkintöjen puuttuminen heikentää kirjoittajan argumentointia ja teoksen käytettävyyttä tutkimuslähteenä (Esimerkiksi "tuoreesta tutkimuksesta selviää" (20) ja "aloite taisi olla Ylestä" (99).

Suomettumista ja EY-jäsenyyttä

Kulhan kirjassa käydään läpi monia journalismin lähihistorian koetinkiviä, mutta etenkin 1970-luvun suomettumista. Kovin paljoa uutta sanottavaa suomettumisesta Kulhalla ei kuitenkaan ole. Kirjoittaja tyytyy lähinnä vain toistamaan muiden tutkijoiden, kuten lehdistöhistorioitsija Esko Salmisen ajatuksia.

Kulhan omat kokemukset Turun Sanomien saamasta neuvostokritiikistä ovat jakson mielenkiintoisinta antia. Tähän saakka tutkimuksessa on käsitelty lähinnä vain valtakunnallisten medioiden saamaa neuvostopalautetta. Neuvostoviranomaisia ärsyttivät Kulhan mukaan Turun Sanomissa etenkin toimituspäällikkö Aki Tammiston kärkevät pakinat ja länsimaisista sanomalehdistä lainatut Neuvostoliittoa tölvivät pilapiirrokset. Turun Sanomien saama palaute ei siten eroa valtakunnallisten medioiden saamasta palautteesta, esimerkiksi Helsingin Sanomien pilapiirtäjän Kari Suomalaisen näkemykset olivat usein neuvostokritiikin kohteina.

Yhteenvetonaan Kulha toteaa, että "Suomi oli 1970- ja 1980-luvulla kyllä tiettyyn rajaan suomettunut ja julkisuus rähmällään totalitaarisen valtion propagandakoneiston edessä" (s. 97). Kulhan väite, että "Suomessa vaiettiin esimerkiksi neuvostoliittolaisten toisinajattelijain toimista" (69) on kuitenkin liioitteleva. Omien empiiristen tutkimusteni mukaan suomalainen sanomalehdistö julkaisi myös Neuvostoliiton toisinajattelijoita käsitteleviä kirjoituksia. Lähteinä olivat ruotsalaiset lehdet, kansainväliset uutistoimistot ja jopa lehtien omat, suomalaiset Moskovan-kirjeenvaihtajat.

Toinen tärkeä lähihistorian vaihe liittyi Suomen EY-jäsenyyteen. Tässäkin jaksossa Kulha käyttää paljon muiden tutkijoiden apua, etenkin Tuomo Mörän ja Asko Hynnisen. Kulhan mukaan uutta tietoa tulvi toimituksiin kasapäin, mutta niissä ei ollut kylliksi osaamista. Monia tärkeitä Suomea koskevia päätöksiä tehtiin Brysselissä ilman, että niistä voitiin kertoa järjestelmällisesti tai riittävästi kotimaisille päättäjille ja suurelle yleisölle.

Kiinnostavin Kulhan käyttämä niin sanottu uusi lähde on Päätoimittajien Yhdistyksen (PTY) arkisto. Sinne on tallentunut monia journalismin lähihistorian kannalta mielenkiintoisten taistelujen jälkiä.

Kiinnostava yksityiskohta esimerkiksi on, että maan suurimman päivälehden, Helsingin Sanomien päätoimittajat tulivat yhdistyksen jäseniksi vasta 1983. Lehden päätoimittajat olivat pitäneet epäsopivana muun muassa sitä, että yhdistys sai kokoustensa aikana uutislähteiltä erilaista kestiystävyyttä.

10 päätoimittajaa

Teoksessa esitellään tarkemmin ja kiinnostavasti 10 päätoimittajaa, mutta ei kerrota, miksi juuri nämä päätoimittajat on esittelyyn valittu. Ainakin he edustavat eri joukkoviestimiä, vain iltapäivälehtien päätoimittajat loistavat poissaolollaan. Onko kyse kenties Kulhan henkilökohtaisesta toptenistä?

"Suomalaisen journalismin kaikkein puhdasverisimmäksi edustajaksi" Kulha luokittelee Viikkosanomien ja Helsingin Sanomien Simopekka Nortamon. Hufvudstadsbladetin Jan-Magnus Janssonin Kulha määrittelee "ylipäteväksi", Kainuun Sanomien Keijo Korhosen "sattumapäätoimittajaksi" ja Kauppalehden ja Uuden Suomen Pentti Poukan "taipumattomaksi". Kansan Uutisten Erkki Kauppila on "eurokommunisti", Aamulehden Raino Vehmas "työnarkomaani", Ilkan Veikko Pirilä "omapäinen", Vasabladetin Birger Thölix "totuudenpuhuja" ja Demarin Aimo Kairamo" päätoimittaja-kolumnisti".

Kulha sivuuttaa päätoimittajien työn näkyvimmän puolen eli pääkirjoitukset ja artikkelit yllättävän nopeasti. Kiinnostavaa olisi ollut tietää esimerkiksi miten pääkirjoitusten sisällöt ja toimitustyö ovat 30 vuoden aikana muuttuneet.

Kulha on jättänyt myös tärkeän lähdeverkoston käytön puolitiehen, kun hän on tehnyt vain kolme päätoimittajan haastattelua ja yhden puhelinhaastattelun. Kirjassa on siis kyse ennen kaikkea Kulhan omista näkemyksistä – niin kuin hän kirjansa alaotsikossakin toteaa. Kirjan painoarvoa olisi kuitenkin huomattavasti lisännyt, jos kyse olisi päätoimittajien näkökulmasta julkisuuteen.

Kulha olisi voinut ottaa mallia esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajan Unto Hämäläisen kirjoittamasta Politiikan toimittajat ry:n historiasta Onko tämä skuuppi? (2002). Siinä on tiiviin ja tieteelliset lähdekriteerit täyttävän historiajakson lisäksi politiikan toimittajien muisteluksia ja näkemyksiä.

Kovakantisen kirjan taitto on tyylikäs ja kuvitus paikallaan. Kirjan tekstissä on vähän painovirheitä. Silmiinpistävin on presidentti Koiviston perheeseen ilmaantunut uusi henkilö: Anssi (po. Assi). Tutkimuksen parista lehdistöön tulleiden päätoimittajien listasta puuttuu FT Pekka Mervola (Karjalainen).

Elämää apinalaatikossa on hyvä ja tärkeä aloitus päätoimittajien työn näkyväksi tekemiseen. Tarvitaan kuitenkin selvästi enemmän empiiristä tutkimusta – laajempaa arkistotyötä, lisää haastatteluja ja journalististen tekstien laadullista ja määrällistä analyysia – ennen kuin päätoimittajien työn kiinnostava lähihistoria saadaan kokonaan kirjoitettua.