Richard Rieserin rooli kouluttajana ja opettajana näkyy Mustat lasit- kirjan rakenteessa ja oppikirjamaisuudessa, mutta suomentajakaksikko Sanni Purhonen & Idastiina Räsänen ovat onnistuneesti keventäneeet ja toimittaneet alkuperäisteosta. Sitä paitsi, Mustat lasit on kaiken kukkuraksi oikein hyvä perusteos elokuvakasvatuksen kannalta, joka on yhä selkeämmin paitsiossa kaiken maailman visuaalisen roskan valloittaessa valkokangasta. ”Elokuvan käyttö opetuksessa” -luku (ss. 45-65) virkistää kummasti muistia elokuvan lukutaidon tiimoilta ja antaa vinkkejä siihen kuinka monella tavalla elokuvaa voi analysoida ja liittää kirjallisuuteen, muihin taiteisiin tai vaikkapa yhteiskuntatieteisiin. Kirjan vahva puoli on kantaaottavuus ja kriittisyys – aiheen käsittely vammaisten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien näkökulmasta.

Vammainen = paha, vamma = pahan palkka?

Jo Mustien lasien johdanto ja varsinkin aloitusluku ”Näkökulmia vammaisuuteen” tuo esiin hämmästyttävän määrän stereotypioita, jotka ovat hyvin iskostuneet – ja isketty! – tajuntaamme. Esimerkiksi kirjallisuuden ja elokuvataiteen kautta. Vamma on varsin usein pahan palkka ja ongelma ja vammaisuus vaikkapa elokuvien lisämauste, jolla katsoja saadaan kauhusta kankeaksi – pissaamaan pöksyihinsä. Tyyppiesimerkkinä olkoon juuri kauhuelokuva, missä genressä päähenkilöillä on usein jokin ulkoinenkin pelottava vamma: Suuren oopperan kummitus (1925) , Frankenstein (1931), Tri Jekyll & Mr. Hyde (1941), Painajainen Elm Streetillä (1984).

Suomalainen elokuva ei ole poikkeus stereotypiapuolella. Teuvo Tulion Levoton veri (1946) on aika klassinen esimerkki. Päähenkilö (Regina Linnanheimo) sokeutuu kuin rangaistukseksi elämästään huonona perheenäitinä. Esko Favenin ja Tarja Laineen Rakastunut rampa –elokuvan (1975) päähenkilö timpuri Kukkelman (Vesa-Matti Loiri) on ilmetty Notre-Damen kellonsoittajahahmo, jonka inhimillisiä puolia ja kurjaa kohtaloa ei toki sivuuteta, päinvastoin.

Voimaa ja vimmaa vammaisuudesta

Toisaalta, on myös elokuvia, joiden sanoma on aivan toinen ja vammaisuus esitetään jopa positiivisena voimavarana. Dalton Trumbon legendaarinen Sotilaspoika (1971) on ehkä ääriesimerkki eikä ollenkaan tyypillinen vammaiselokuva. Hal Ashbyn Katkera paluu (1978) taas hienoimpia Vietnam-filmejä, jossa kuvatakulmakin on sotaveteraanin ”pyörätuolitaso”. Barry Levinsonin Sademies (1988) tuo autistin (Dustin Hoffman) keskuuteemme. Hänestä hyötyä hakeva ja perintöä havitteleva pikkuveli ( Tom Cruise) joutuu monessa mielessä taipumaan ja ymmärtämään autistin tapoja ja tottumuksia. Julie Taymorin ohjaama ja Frida Kahlon elämäntarinaan perustuva Frida (2002) esittelee päähenkilön vammaisuuden luontevana osana tämän taiteilijaelämää.

Suomalaisista uusimmista elokuvista tekee mieli mainita paitsi Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) ja Arto Halosen Prinsessa (2010), myös Pekka Karjalaisen vähälle huomiolle jäänyt Vähän kunnioitusta (2010). Se on aivan upea kuvaus kehitysvammaisen Siirin (Outi Kero) itsenäisen elämän alkutaipaleelta. Tarinaan on koottu sopiva annos niitä ennakkoluuloja, joita vammaiset arkielämässä kohtaavat. Outi Keron näyttelijäsuoritus on huikea ja täyttä totta, oman kokemuksenikin mukaan. Veljeni Pertti Antero (1954-1974) eli suurimman osan lyhyestä elämästään pyörätuolissa eivätkä eriasteiset ennakkoluulot olleet hänelle ollenkaan vieraita.

Mustien lasien päähuomio on tietysti tekijästä johtuen angloamerikkalaisessa elokuvatuotannossa, mutta tätä yksipuolisuutta pelastaa nimenomaan Jussi Karjalaisen Suomi-osuus. Se kannattaa lukea huolella.

Jälkikirjoitus

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, että Joensuun Parafestyhdistys on pistänyt tuulemaan! Maamme ensimmäinen alan kulttuurifestivaali pidettiin 4-6.elokuuta Joensuussa ja monet aisti- ja liikuntarajoitteiset taiteilijat ja harrastajat eri puolilta Suomea pääsivät esiintymään kaupungin torilavalle ja festivaalitelttaan. Vammaisuutta ei erityisemmin korostettu, mutta toki useilla esiintyjäryhmillä oli mukana omat avustajansa tai ohjaajansa.

Seurasin perjantaina 5.8. torilavan esityksiä, muun muassa jalattoman Risto Långin pyörätuolitanssia. Mikko Keinänen ja Markku Kuronen ovat hänestä myös palkitun dokumentin tehneet. Elokuvateatteri Tapiossa esitettiin Pekka Karjalaisen elokuva Vähän kunnioitusta. Ilmaisnäytös kokosi epätavallisen yleisön, joka osasi arvostaa elokuvan perusteemaa. Lauantaina 6.8. oli vuorossa ohjaaja Mimmo Catalanon dokumentti Kirsikoti maailmalla (2011), joka jatkoi hienosti parafest-aihetta esitellen omaperäisen ja erikoisen taiteilijaryhmän.