Tästä miehestä joko pitää tai ei. Harvoin hän on kenellekään yhdentekevä. Quentin Tarantino on ristiriitainen hahmo, jota toiset pitävät tämän aikakauden yhtenä suuremmista neroista elokuvamaailmassa. Toisille hän edustaa plagioijaa pahimmillaan.

Jami Bernardin kirjoittama elämäkerta Tarantino on Tarantino pyrkii paljastamaan tämän ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja -lahjakkuuden taustoja. Runsaan 300 sivun jälkeenkin miehestä jää ristiriitainen, epäselvä kuva. Millainen Tarantino oikeastaan on? Parhaimmat ystävätkin, jotka hän on pettänyt eivät kuitenkaan vihaa häntä. Tarantinoa pyritään ymmärtämään viimeiseen asti. Pettyneet ystävät kunnioittavat häntä kaikesta huolimatta. Tätä lukijan on vaikea ymmärtää, sillä Tarantino itse kuulostaa hyökkäävältä ellei peräti omahyväiseltä selittäessään tekojaan. Harvoin hän edes selittää niitä, vaan toteaa asiat lyhyesti. Ärsyttävän persoonan leima pysyy hänessä vakaasti, sillä kirjasta ei selviä onko Quentin rehellisesti oma itsensä vai pyrkiikö hän tietoisesti olemaan jopa omahyväinen. Varmaa on, että häntä verhoaa salaperäinen karisma.

Quentin Tarantinosta selviää ainakin se, että hän käyttää hyväkseen lähimpien ystäviensä ja tuttaviensa materiaaleja tai heidän persoonaansa. Hänelle kaikki on mahdollista ainesta uusiin elokuviin. Mutta hän tekee sen niin ainutlaatuisella tavalla, että kukaan ei oikein tiedä onko joutunut plagiaatin uhriksi. Ainut kenen kanssa Quentin on avoimesti sotajalalla on Oliver Stone, joka ohjasi Natural Born Killersin. Elokuva oli alunperin Quentinin lempilapsi, mutta erilaisten käänteiden kautta hänelle jäi vain maininta alkuperäistarinan käsikirjoituksesta.

Quentin Tarantinon koko elämä on perustunut hänen yli-innokkaalle kiinnostukselle elokuvista. Hän oli nuorempana yksi Video Archives -videovuokraamon työntekijöistä. Kirjassa vuokraamoa kuvaillaan kodiksi kaukana kotoa ja samanmielisten kohtauspaikaksi sekä elokuvarihkaman aarrekammioksi. On sanomattakin selvää kuinka paljon Tarantino itse kulutti vuokraamon varastoja. Hän pystyi työssään hankkimaan harvinaisiakin videoita. Hänestä tuli tämän ansiosta elokuvamaailman kävelevä tietopankki, leffafriikki. Tätä taustaa vasten onkin vaikea enää tietää kuinka paljon Tarantino plagioi eri elokuvien kohtauksia omissaan. Varsinkin hänen kiinnostuksensa suurelle yleisölle tuntemattomampaan aasialaiseen elokuvaan vaatii lähinnä toisen yhtä omistautuneen leffafriikin, jotta voi tunnistaa toisista elokuvista otettuja lainauksia. Ainakin yksi seikka on varma. Tarantinolla on ilmiömäinen lahja yhdistellä taitavasti jo olemassaolevaa materiaalia uusiksi elokuviksi.

”Kill Bill on kuin Tarantinon parodia suositusta teoriasta, jonka mukaan hänen kaikki ideansa ovat lainatavaraa. Lähes kaikki elokuvan kohtaukset ja henkilöt ovat muista elokuvista poimittujen vaikutteiden monikerroksisia kokoelmia.” Kirjassa todetaan myös, että Tarantinon elokuvat eivät perustu sille, että niistä löytää runsaasti viittauksia. Varsinkin Kill Bill -elokuvien kansainvälinen suosio on varmistanut sen, että elokuvien parissa viihtyy peruskatsojakin.

Quentin Tarantino tunnetaan parhaiten käsikirjoituksistaan ja ohjauksistaan. Vähäisiksi jääneet näyttelijäntyöt eivät ole hänelle tuoneet suurinta mainetta. Kaksi ensimmäistä ovat hänelle ominaisimpia rooleja. Kirjassa käydään ensisijaisesti läpi Quentinin tuotantoa. Sisällysluettelokin perustuu hänen elokuviensa nimiin. Silti on yllättävää kuinka paljon kerrotaan jokaisen elokuvan kulissien takana tapahtuneista asioista läheisten, petettyjen ja Quentinin omalla äänellä. Näkökulmia ei tästä elämäkerrasta puutu. Onko Quentin Tarantino väkivallalla mässäilijä vai haluaako hän vain osoittaa omilla elokuvillaan kunnioitusta tietyille genreille? Tätä kysymystä tullaan pohtimaan ja hänen elokuviaan analysoimaan varmasti vielä kauan hänen jälkeensäkin.