Pommituslentolaivue 44 on Koala-kustannuksen julkaiseman Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan toinen osa, uudistettu painos (2010, ensimmäinen painos 2003). Uudistettuun painokseen on lisätty kuvia ja haastatteluita muiden tarkennusten ohella. Kirjasarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljän pommituslentolaivueen historiat. Kaikki osat ovat ilmavoimien historiasta laajalti kirjoittaneen Matti Hämäläisen kirjoittamia. Pommituslentolaivue 44 kertoo laivueen historian painottaen sotavuosia 1939 – 1945 sekä lento-osaston lento- ja kenttähenkilökunnan sotakokemuksia. Tässä arvostelussa on yhtymäkohtia Agricolan arvosteluissa julkaistuun Pommituslentolaivue 48 -kirjan arvosteluun, koska kirjojen rakenne ja toteutustapa on yhtäläinen ja kirjojen vahvuudet ja heikkoudet pitkälti samat.

Lentolaivue 44 perustettiin vuonna 1933, kun 1. erillinen merilentolaivue jaettiin kahdeksi lentolaivueeksi. Puolustusvoimissa oli kansainvälisten oppien pohjalta suurta kiinnostusta vahvojen pommitusvoimien kehittämiseen. Suomeen ostettiin Englannista moderneja Bristol Blenheim-pommikoneita, joihin ostettiin myös valmistuslisenssi. Lentolaivue 44 varustettiin niillä juuri ennen talvisotaa, vuosina 1936 – 1938. Vuoden 1938 lopulla laivueesta tuli vasta perustetun Lentorykmentti 4:n osa.

Talvisodassa laivue lensi tilanteen mukaan tiedustelu- ja pommituslentoja. Sääolot olivat vaikeat ja lentoja jouduttiin tekemään pahimmillaan 50 – 100 metrin korkeudella heikon näkyvyyden vuoksi. Sotaoloissa huomattiin nopeasti, että rauhan aikana kehitetyt toimintatavat eivät aina toimineet. Ohjaajakonekiväärin käytöstä luovuttiin maahyökkäyksissä, koska matalalla lennettäessä vihollisen pelkästään käsiaseinkin suorittama ilmatorjunta oli heikosti panssaroidulle koneelle liian vaarallista. Pienet 12,5 kg:n pommit puolestaan osoittautuivat tehottomiksi. Useasta kohteen ylilennosta jouduttiin luopumaan ilmatorjunnan ja hävittäjien takia. Erääseenkin laivueen koneeseen tuli 30 osumaa kahden 250 metrissä suoritetun ylilennon aikana. Omaa hävittäjäsuojaa ei pommikoneille ollut tarjolla, eikä välttämättä ollut tarpeenkaan sikäli, että talvisodan aikana Blenheim-pommikoneet pystyivät suotuisissa olosuhteissa pakenemaan vihollisen hävittäjiä nopeutensa ansiosta. Talvisodan viimeisinä päivinä laivue joutui maajoukkojen epätoivoisen tilanteen takia hyökkäämään kirkkaista säistä huolimatta. Hyökkäyskorkeutta 800 – 1200 metriin korottamalla saatiin riittävästi korkeutta tarvittavaan syöksymällä pakenemiseen.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa laivue tuki maajoukkojen etenemistä valokuvaustiedustelulentoja lentämällä ja vihollisen liikenneyhteyksiä pommittamalla. Lentoja tehtiin pääsääntöisesti yhden koneen lentoina kuten talvisodassakin, mutta ajoittain hyökkäysvaiheen alussa pommitettiin myös muodostelmassa esimerkiksi vihollisen lentokenttiä. Hyökkäysvaiheen loppupuolella ryhmäpommituksista luovuttiin. Vaikka koko laivue olisi lähtenyt lennolle, koneet starttasivat yksitellen pyrkien vihollisen jatkuvaan häirintään. Suomalaisten hyökkäyksen pysähtymisen myötä laivueen toimintaa siirrettiin enemmän Muurmaannin radan tiedusteluun ja pommituksiin. Pienistä konemääristä johtuen rautatieasemia ei pyritty tuhoamaan, vaan käytiin ”lentävää sissisotaa”, jossa liikenne radalla pyrittiin katkaisemaan hetkeksi korjaamisen kannalta hankalissa paikoissa.

Asemasotavaiheen alkuvaiheissa laivue teki pääsääntöisesti tiedustelulentoja. Poikkeuksen teki Suursaaren valtauksen tukeminen pommituksin maaliskuussa 1942. Huonossa säässä menetettiin kaksi Blenheimiä miehistöineen aiemmin samassa kuussa niin ikään sääolojen vuoksi menetetyn koneen lisäksi. Lentorykmentti 4:n komentaja vaihdettiin kohtalokkaaksi käyneen epäonnistumisen jälkeen. Huhtikuussa 1942 siirryttiin vihollisen lisääntyneen hävittäjätoiminnan sekä ilmatorjunnan välttämiseksi yöpommituksiin. Liikkeelle lähdettiin yöllä ja kohteelle saavuttiin aamuhämärissä. Vuosi 1942 sujui pääsääntöisesti suhteellisen rauhallisesti. Kaukopartioiden huoltolennot ja Somerin saaren puolustuksen tukeminen toivat vaihtelua tiedustelulentoihin ja harvahkoihin, lähinnä koulutustarkoituksissa tehtyihin yöpommituksiin.

Vuonna 1943 laivueen lentokalusto muuttui täysin, kun Saksasta saatiin uudeksi päätyypiksi Junkers Ju-88. Konetyyppi oli paitsi ajanmukainen, niin myös syöksypommituksiin suunniteltu. Suomessa konetta päätettiin kokeilujen jälkeen käyttää syöksypommituksissa pienemmällä syöksykulmalla, jotta koneen rakenne ei joutuisi liian suureen rasitukseen. Sekä lento- että kenttähenkilökunta joutuivat käyttämään paljon aikaa uusien taitojen opetteluun. Kesä 1943 kuluikin pitkälti harjoituksissa. Harjoituksista huolimatta syksyllä 1943 suoritettu Lavansaaren lentokentän pommitus huonoissa sääoloissa päättyi peräti seitsemän Junkersin vaurioitumiseen. Pommituslentäjien heikossa näkyvyydessä tarvitsemat mittarilentotaidot eivät edelleenkään olleet riittävät huonon sään lentämiseen ja peräti marsalkka Mannerheim esitti ilmavoimien komentajalle asiasta kirjalliset moitteet.

Jatkosodan loppuvaiheessa Pommituslentolaivue 44 osallistui Leningradin alueen lentokenttien yöpommituksiin. Koneet liittyivät pimeässä vihollisen huomaamatta Tallinnan pommituksista palaavien vihollispommittajien liepeille ja pudottivat sitten pomminsa juuri laskeutuneiden viholliskoneiden päälle. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaan laivue osallistui pommittaen vihollisjoukkojen keskittymiä omien hävittäjien hyvin suojaamina.

Lapin sodassa laivue joutui toimimaan heikoissa olosuhteissa. Reserviläiset oli rauhansopimuksen takia kotiutettava, eikä syksyinen ja talvinen säätila pohjoisessa suosinut lentotoimintaa. Lisäksi saksalaisten ilmatorjunta oli osin tutkaohjattua, mikä teki ajoittain ilmatorjunnalta suojautumisen pilvien sisään lentämällä hyödyttömämmäksi. Sodan jälkeen lentolaivue 44:n toiminta muutettiin täysin, koska Pariisin rauhansopimus ei sallinut Suomelle pommikoneita.

Pommituslentolaivue 44 (kuten kaikki Suomen ilmalaivueet -kirjasarjassa ilmestyneet osat) perustuu laajaan lähdeaineistoon. Kirjan lähteinä on käytetty niin arkistomateriaalia kuin elämänkerta- ja tutkimuskirjallisuutta sekä haastatteluja. Kirja on suunnattu laajalle yleisölle, eikä lähdeviitteitä ole käytetty.  Venäjän arkistoja ei ole käytetty, mikä on sikäli perusteltuakin, että kirja luo kuvaa siitä, miltä sota laivueen miehistön subjektiivisesta näkökulmasta vaikutti. Näkökulman valinnasta johtuen kirjan pohjalta saa hyvin käsitystä miehistön kokemuksesta, mutta ei niinkään esimerkiksi siitä, millaista tuhoa laivueen toiminta kohteissaan jälkikäteistiedon pohjalta arvioituna aiheutti.

Laajan ja osin aivan uutta tietoa tuovan lähdeaineiston lisäksi kirjaan on löydetty sisältöä erinomaisesti tukevia valokuvia. Kun kirjassa kerrotaan pommituksista Kivennavan – Mainilan suunnalla, niin ohessa on valokuva, jossa tehtävää käydään läpi ja Kivennavan – Mainilan suuntaa osoitetaan kartalla. Kun taas kerrotaan laskeutumisesta pommikoneella, jossa toinen suksi on vaarallisesti alhaalla, tukee tekstiä kuva, jossa kyseinen pommikone lähestyy lentokenttää suksi repsottaen.

Kirjan rakenne on kronologinen. Ensin kuvataan lyhyesti laivueen syntymistä ennen sotia, sitten käydään läpi talvisota, välirauha, jatkosota, Lapin sota ja laivueen lakkauttaminen sodan jälkeen. Kronologisten lukujen jälkeen esitellään liitteissä laivueen lentävä henkilökunta, Mannerheim-ristin ritarit, käytetyt lentokonetyypit, tukikohdat, miehistö- ja konetappiot sekä lentovauriot ja vielä muistomerkit, joita Pommituslentolaivue 44:n muistoksi on pystytetty. Liitteet ovat erinomaiset ja antavat myös asiaa entuudestaan hyvinkin tunteville lukijoille uutta tietoa esimerkiksi laivueen käyttämien harvinaisempien lentokonetyyppien ja yksittäisten lentokoneiden kohtalon osalta. Kirjan viimeisessä osassa on henkilöhakemisto. Lisäksi miehistön jäseniä asemekaanikoista tähystäjiin ja lentäjiin esitellään erillisissä tietolaatikoissa. Kuten kaikki Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan kirjat on Pommituslentolaivue 44 -kirjakin kovakantinen ja painettu hyvälle paperille, minkä takia kirjaan painetut valokuvat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hyvää laatua. Ainoa isompi puute kirjan sisällössä on karttojen täydellinen puuttuminen. Siksi kirjan lukeminen ei onnistu, ellei lähialueiden maantieto ole lukijalle poikkeuksellisen hyvin hallussa tai karttakirja tai -sovellus lukiessa mukana.

Suomen ilmavoimien laivueet -kirjasarjan kirjoille tyypillisesti tämänkin käsittelytapa painottuu miehistön kokemuksiin. Ensin kerrotaan lyhyesti sodan ja ilmasodan yleistilanteesta ja sitten kerrotaan miehistön haastatteluiden ja päiväkirjojen sekä lentoraporttien pohjalta laivueen toiminnasta. Lähestymistapansa kautta kirja antaa hyvän kuvan siitä, miltä sodan arki lento- ja kenttähenkilökunnan näkökulmasta näytti. Sen sijaan järjestelmällistä kuvaa laivueen toiminnasta esimerkiksi sen noudattaman taktiikan, organisaation ja huollon kehityksen tai tavoitteiden täyttymisen osalta ei pyritä tarkasti kuvaamaan, eikä näistä olisi laivueen henkilökunnalla ylimpiä upseereja lukuun ottamatta tarkkaa käsitystä ollutkaan. Miehistön kokemuksiin keskittyvä näkökulma tekee Pommituslentolaivue 44:stä helppolukuisen, ajoittain suorastaan jännittävän lukukokemuksen. Teoreettisempi lähestymistapa olisi ehkä kertonut enemmän historiatieteen ammattilaisille, mutta samalla kirjasta olisi tullut kuivempi lukemiskokemus valtaosalle lukijakunnasta.

Hämäläinen on tehnyt kirjaansa varten paljon työtä, haastatellut asianomaisia, kerännyt ennen juuri tuntemattomia valokuvia ja kirjoituksia, ja siksi kirjassa on varmasti asiantuntijoillekin paljon uutta tietoa. Erinomaisten liitteiden ja henkilöhakemiston ansiosta se on myös käytettävissä tietokirjana, josta esimerkiksi jotakin lentäjäelämäkertaa lukevan on nopea ja helppo tarkistaa historiallisia yksityiskohtia.

Erityisen vaikuttavasti Pommituslentolaivue 44 kokonaisuutena kertoo laivueen tehtävien vaihtelevuudesta sekä keinoista, joilla jatkuvasti vaihteleviin tilanteisiin pyrittiin sopeutumaan. Sää vaihteli, välillä lennettiin 50 metrin korkeudella, jotta maa nähtäisiin, välillä 7500 metrin korkeudessa kylmää ja hapen vähyyttä vastaan kamppaillen. Välillä valoa ei riittänyt lyhyen päivän takia. Annettuja tehtäviä suoritettiin tilanteen vaatimusten ja kulloisenkin lentokaluston rajoitusten mukaan. Rauhallisempina aikoina yksittäiset koneet pommittivat pistemaaleja, ja sotatoimien kiihtyessä tehtiin laivueen tai koko lentorykmentin voimin puna-armeijan läpimurtojen aluepommituksia tai maihinnousulaivastojen pommituksia.

Tähänastinen ilmasotaa koskeva suomalainen kirjallisuus on pitkälti keskittynyt hävittäjiin, ja siksi Hämäläisen kirjat ja aivan erityisesti tämä Pommituslentolaivue 44 on erityisen tervetullut ja kaivattu lisä ilmasotakirjallisuuteemme. Se kertoo Suomen ilmavoimien iskuvoimaisimmasta, moderneimmin varustetusta osastosta, jonka panos vuoden 1944 torjuntataisteluissa oli suuri. Kirjaa voi suositella niin suurelle yleisölle kuin sotahistorian tuntijoille.