Kulttuurihistorioitsija Paavo Oinonen on tarttunut väitöskirjassaan kiinnostavaan aiheeseen: radiotoimintaan ja erityisesti viihteellisiin radio-ohjelmiin sotien jälkeiseltä ajalta kuusikymmenluvun puoliväliin. Tämän päivän ihmisen voi olla vaikea kuvitella, miten merkittävä media radio oikeastaan on ollut suomalaisille erityisesti Oinosen tarkastelemana ajanjaksona.

Teoksen alussa on parikymmensivuinen katsaus radiotoiminnan historiaan, mikä johdattaa lukijaa varsinaiseen tutkimukseen, joka jakaa teoksen kolmeen laajaan sisältölukuun. Kussakin tutkimusluvussa tarkastellaan yhtä radiosarjaa, jotka on valittu siten, että ne edustavat radion ohjelmapolitiikan kehitystä ja muutosta. Oinonen lähtee liikkeelle yhteiskunnalliseksi radioksi nimeämästään kaudesta, jolloin Hella Wuolijoki toimi Yleisradion pääjohtajana (1945-1949). Tämän kauden radiosarjaksi on tutkimukseen valittu Hella Wuolijoen käsikirjoittama Työmiehen perhe. Seuraavaa jaksoa, ”matalan” kulttuurin radioa, edustaa kuulokuvasarja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja, jota esitettiin koko 1950-luvun ajan. Viimeinen tarkastelujakso käsittelee Kankkulan kaivolla -ohjelmasarjaa, ja tämän jakson Oinonen on nimennyt karnevalisoiduksi radioksi. Tutkimuksessa kulkevat koko ajan rinnan sekä radion ohjelmapolitiikan esittely, ohjelmien saaman kuuntelijapalautteen kuvaus että valittujen ohjelmasarjojen sisällön tarkastelu.

Kirjan käsittelemä tutkimusperiodi päättyy vuoteen 1964, vaikka yksi käsitellyistä sarjoista, Kankkulan kaivolla, jatkui vuoteen 1970. Paavo Oinonen perustelee tätä sillä, että 1960-luvun puolivälistä lähtien keskustelu yleisradiosta politisoitui uudella tavalla ja lisäksi keskustelu painottui televisioon radion jäädessä sivummalle.

Työväen paikkaa neuvottelemassa
Ensimmäiseksi käsitellyksi sarjaksi Paavo Oinonen on valinnut kuulokuvasarjan Työmiehen perhe. Sarjan pilottijaksossa, joka esitettiin ensimmäisenä joulupäivänä vuonna 1948, keskushenkilöt Kustaa ja Mari Rantanen esiintyvät noin 75-vuotiaina. Seuraavasta jaksosta lähtien kuvattiin lähihistoriaa eli Kustaan ja Marin nuoruutta 1890-luvun lopulta lähtien. Torpasta lähtöisin olevat Kustaa ja Mari muuttivat nuorena pariskuntana Helsinkiin, missä Kustaa sai työtä huonekalutehtaan puuseppänä. Työmiehen perhe käsitteli siten 1900-luvun alun tapahtumia kaupunkilaisen työläisperheen arjen avulla. Vuonna 1949 sarjaa radioitiin aluksi kerran viikossa, sitten vähän harvemmin. Vuosina 1950 ja 1951 Työmiehen perhe esitettiin vuoroviikoin toisen suositun perhesarjan, keskiluokkaista virkamiesperhettä kuvaavan Suomisen perheen, kanssa.

Oinonen tarkastelee erityisesti Työmiehen perheen ensimmäiseksi tuotantojaksoksi nimittämiään jaksoja, jotka käsittelevät lähihistoriaa ja jotka Hella Wuolijoki kirjoitti toimiessaan Yleisradion pääjohtajana. Oinosen toiseksi tuotantokaudeksi nimeämistä jaksoista on äänitteenä säilynyt vain yksi jakso, käsikirjoituksina useampia. Nämä ovat 1950-luvun aikalaiskertomuksia, jotka Wuolijoki kirjoitti sen jälkeen, kun hänet oli erotettu pääjohtajan tehtävistä ja hän oli saanut ohjeet lieventää sarjan poliittisuutta.

”Yhteiskunnallisen radion” syntymisen taustaksi Oinonen kuvaa, miten Suomessa rakennettiin itsenäistymisen jälkeen kansallista yhtenäisyyttä porvarillisen nationalismin ja ryssävihan hengessä. Sotienjälkeisessä Suomessa kulttuuripolitiikka oli ”ahdasnäköistä, kansalliskiihkoista, uskonnollisesti suvaitsematonta ja sotaa ihannoivaa”, mitä vastaan SKDL:n vuonna 1947 julkaisema kulttuuriohjelma hyökkäsi. Vasemmiston poliittinen valta Yleisradion, opetusministeriön ja kouluhallituksen johdossa mahdollisti kulttuurisen aikalaiskritiikin ja myös työväestön näkökulman huomioonottamisen historian tulkinnoissa. Tässä tilanteessa radion ohjelmistoon valittu Työmiehen perhe oli Oinosen mukaan osa pyrkimystä rakentaa kuvaa sellaisesta historiasta, jonka työväestö voi tuntea omakseen.

Rillumarei ja Kalle-Kustaa Korkki
Tutkimuksensa toiseksi kohdesarjaksi Oinonen on valinnut Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja -nimisen kuulokuvasarjan, jota esitettiin tammikuusta 1945 vuoteen 1961 saakka. Aarne Haapakosken Outsider-nimimerkillä kirjoittama sarja oli suunniteltu ”radion sarjakuvaksi” ja sitä esitettiin päivittäin muutaman minuutin tuokiona keskipäivän aikaan. Koosteita seikkailuista radioitiin iltaisin pitempinä ohjelmina. Sarjan nimihenkilö Kalle-Kustaa Korkki oli Kansainvälisen Öljy-yhtiön asiamies, joka yhtiön etuja ajaessaan oli oikeutettu käyttämään matkoillaan kustannuksista välittämättä niin helikopteria, yksityislentokonetta kuin sukellusvenettäkin. Kertomukset sijoittuivat konnia viliseviin eksoottisiin maisemiin, joissa Korkki liikkui täysin suvereenisti. Korkin ystävä ja apulainen savolaissyntyinen ”afäärimies” Pekka Lipponen tuli kuuntelijoiden keskuudessa niin suosituksi, että 1950-luvulla sarjan nimi muutettiin muotoon Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.

Oinonen kuvaa, miten Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen kautta rakentuu itsetuntoa nostattava kuva vahvasta ja osaavasta suomalaisesta, joka on taloudellisesti menestyvä, selviää kuin leikiten vaikeista tilanteista, ja liikkuu ulkomailla kuin kotonaan. Korkin ja Lipposen seikkailuissa myös suomen kieltä puhuvia löytyy ympäri maailman. Ulkomaalaiset kuvataan suorasukaisen rasistisesti: erityisesti mustat ovat yksinkertaisia ja lapsekkaita, ja muutkin etniset ryhmät selvästi henkisesti suomalaisia alemmalla tasolla. Pekka Lipposessa kuvastuu myös suomalaisuuskuvan toinen puoli: hänet esitetään turhamaisena ja ahneena nousukkaana, joka kiroilee ja nauttii ”näkäräisiä”.

Oinonen esittää Kalle-Kustaa Korkin seikkailut osana matalaa kulttuuria, rillumarei-nimityksellä kuvattua populaarikulttuuria. Korkeakulttuurin piirissä pahoiteltiin, miten sodan poikkeuksellisena aikana tarjottu viihde oli kehittänyt ”kansalle” huonon maun. Yleisö suosi kevyttä viihdettä kansallisen sivistysihanteen suosittaman valistuksen sijaan. Myös radion ohjelmajohto oli ainakin virallisesti huolissaan kansan mausta, mutta vetovoimaiset kevyet ohjelmasarjat olivat strategisesti tärkeitä kilpailtaessa yleisöstä muun ajanvietetarjonnan kanssa.

Kankkulan kaivo karnevaalin näyttämönä
Kolmantena radiosarjana Oinonen käsittelee vuonna 1958 alkanutta Kankkulan kaivolla -ohjelmasarjaa. Antero Alpolan ja Aune Ala-Tuuhosen käsikirjoittamaa sarjaa esitettiin noin 45 minuutin pituisina ohjelmina muutaman kerran vuodessa, kaikkiaan 53 jaksoa. Ohjelma rakentui tavallisesti Hannes Häyrisen esittämän kaupunkilaisreportterin tekemistä kuvitteellisen Kankkulan kylän asukkaiden haastatteluista, jotka usein sijoittuivat erilaisten kylässä järjestettyjen juhlatilaisuuksien kehykseen. Reportterin kirjakieli ja ylätyylinen puhetapa toimivat koomisena vastakohtana haastateltujen arkisille vastauksille.

Paavo Oinonen tarkastelee Kankkulan kaivo -ohjelmasarjaa karnevalistisena viihteenä, joka huvitti monenlaista kuulijakuntaa, koska naurun suunta oli moninainen. Kankkulassa parodioitiin kaupunkilaisia erityisesti maaseutua nostalgisesti ja ihanteellisesti tarkastelevan reportterin avulla, mutta naurun kohteena olivat myös maalaiskylän äärimmäisen omituiset asukkaat. Sarjan muodossa, radiohaastatteluissa ja -reportaaseissa, Oinonen näkee myös korkeakulttuurisen radiotoiminnan parodiaa.

Kankkulan kaivolla koetteli kielletyn ja sallitun rajaa erityisesti alkoholipolitiikan suhteen. Tässä oli keskeisenä hahmona erityisesti pontikkaa keittelevä Tippavaaran vanhaisäntä, jonka alkoholiin viittaavia puheita juontaja sai hädissään silotella ja oikoa. Juuri Tippavaaran isäntä herätti pahennusta raittiusväessä, mutta muuten mikään ryhmä ei pitänyt ohjelmaa loukkaavana, vaan karrikoiduista hahmoista löytyi kaikille naurun aihetta. Sarjassa koeteltiin rajoja niillä alueilla, joilla se huvitti yleisöä, mutta esimerkiksi seksuaalisissa vihjailuissa pysyttiin kuitenkin perheohjelman tasolla. Uskonto ja politiikka olivat aiheita, joita Kankkulassa ei juurikaan käsitelty.

Ohjelmapolitiikkaa ja suomalaisuutta
Työmiehen perheessä rakennettiin historiaa suomalaiselle työläiselle, Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen edustivat vahvaa, kaikkialla selviävää (maskuliinista) suomalaisuutta ja Kankkulan kaivolla -sarjan suomalaiset kyseenalaistivat virallisia instituutioita. Kunkin ohjelmasarjan kuvaamat suomalaisuudet ovat helposti hahmotettavissa eikä niistä ole yritettykään esittää kovin syvällisiä tulkintoja. On myös helppo kuvitella, että jotkut muut ohjelmat antaisivat suomalaisuudesta vielä muita, erilaisia kuvia. Radio-ohjelmien esittämän suomalaisuuden/suomalaisuuksien tulkinnoissa teoksen anti jää vähän ohueksi. Ehkä ohjelmien henkilöhahmojen esittämien suomaiskuvien tarkastelua kiinnostavampaa onkin tutkimuksessa tehty ohjelmien sitominen ympäröivään yhteiskuntaan ja muuttuvaan kulttuuri-ilmapiiriin, mikä puolestaan tuo yhden uuden tason teoksessa tarkastellulle suomalaisuudelle. Kirjan sujuvaa tekstiä täydentää mukavan runsas kuvitus. Suuri osa kirjan kuvista on peräisin Yleisradion valokuva-arkistosta ja muista vastaavista lähteistä, ne on siis pääosin otettu juuri julkisuutta varten.

Kaiken kaikkiaan Pitkä matka on Tippavaaraan on erittäin kiinnostava kirja. Teoksen suurin ansio on radiotoiminnan historian ja käytäntöjen kuvaamisessa, ja tutkimuksessa esitellyt sarjat toimivatkin mielenkiintoisina esimerkkeinä viihteellisestä radio-ohjelmatarjonnasta, ohjelmien tekemisestä ja niiden saamasta palautteesta kolmella eri vuosikymmenellä.