Ennen kuin rupesin lukemaan Tarinoita rajalta, selailin kirjaa kuvia katsellen. Sitten aloitin lukemisen melkein keskeltä kirjaa luvusta, jossa kerrotaan karhusta, Rajavartiolaitoksen (RVL) symbolista, sekä ihan elävistä mesikämmenistä, joiden kanssa rajavartijat ovat itärajan tuntumassa joutuneet tekemisiin. Karhusymbolin keksijästä ei ole varmaa tietoa, mutta tunnuksen hahmotteli taiteilija Aarno Karimo vuonna 1949. Nykyinen karhunpää on rajavartijamestari Olavi Kielen käsialaa vuodelta 1969, ja sen voi nähdä keltaisena vihreällä taustalla kaikkien rajavartijoiden työasun hihoissa. Joskus aggressiivinen karhu on menehtynyt rajamiehen luotiin, mutta lempeä otso on saanut jatkaa matkaansa:

”[Karhu] tuli hiljaa löntystäen partiouralle, mistä olin juuri hiihtänyt ohi. Pysähtyi suksien jälkien kohtaan ja nuuhki ilmaa katsellen tarkkaavaisesti rajan yli Venäjälle. En ajatellut kysyä matkustusasiakirjoja, jos näin tapahtuisi. Hetken tuumattuaan nalle vilkaisi halveksivasti minua päin ja lähti taapertamaan pitkosta pitkin etelän suuntaan.” (Rajavartija itärajalla, s. 154.)

Kun olin lukemisessani päässyt ”eläinten makuun”, paneuduin saman tien koiran ja rajavartijoiden suhteeseen. Koiria on RVL:n palveluksessa ollut vuodesta 1920 lähtien. Nykyisellään niitä on noin 215; saksanpaimenkoiran lisäksi on rajatyössä käytetty labradorinnoutajia, belgianpaimenkoiria, parsonrusselinterrierejä ja suursnautsereita. Koiran rodulla tai sukupuolella ei ole väliä, kunhan eläin on toimintakykyinen, terve, taistelutahtoinen ja ohjattava ja sillä on sopiva hermorakenne sekä laumavietti. Rajavalvontakoirien lisäksi RVL:lla on rajatarkastuskoiria ja merikoiria. Koirat saavat tottelevaisuuskoulutuksen ja lisäksi koulutuslinjansa mukaisen erikoisvalmennuksen.

Muistitiedon keruuhanke

Juuri karhua ja koiraa koskevat luvut kiinnostanevat heti muitakin lukijoita. Kirja on ladattavissa ilmaiseksi verkosta e-kirjana. Rajamiesten ja -naisten kertomat tarinat voivat viedä lukijan mennessään niin, että hän pääsee kirjan alkuun vasta viimeiseksi. RVL:n alkuvuosia, sota-aikaa ja Porkkalan vuokra-aluetta koskevat luvut eivät ehkä niin kovasti houkutakaan, kun niissä ei ole muisteluksia.

RVL ja Turun yliopiston folkloristiikan oppiaine aloittivat vuonna 2011 juhlakirjaa varten yhteishankkeen rajavartijaperinteen keräämiseksi ja tallentamiseksi. Saressalo tuntuu luontevalta valinnalta kirjan kirjoittajaksi, sillä perinteentutkimus on hänen erikoisalaansa ja hän on kirjoittanut aikaisemmin useita ”toisenlaisia” teoksia Suomen historiasta, perinteestä ja järjestötoiminnasta. Kaikkiaan 150 henkilön muistelusten avulla hän antaa kerrontaan arjen ja elämän makua. Hankkeessa mukana olleet folkloristiikan opiskelijat ja oppiaineen henkilökunnan edustajat ovat haastatelleet RLV:n eri henkilöryhmiä kautta maan. Myös eri hallintoyksiköt, killat ja yksityishenkilöt ovat lähettäneet aineistoa. Eniten materiaalia on saatu Pohjois-Karjalan rajavartiosta. Haastattelut sisältävät nykyisten ja entisten rajavartijoiden henkilökohtaista kokemuskerrontaa ja työyhteisöjen kertomusperinnettä.

Mehän tiedämme, että spontaani puhe on polveilevaa, toistelevaa, epäjohdonmukaista ja täynnä täytesanoja, ja sellaista on myös rajavartijaperinteen haastatteluaineisto. Vaikka kirjan tekijä on saanut haastattelut käsiinsä tekstinnettyinä, hänellä on ollut melkoinen työ niiden julkaistavaan kuntoon saattamisessa. Kyse ei suinkaan ole ollut sensuroimisesta, vaan turhien täytesanojen, toistojen ja sivujuonteiden poistamisesta. Joitakin murteellisia ilmauksia on ehkä pitänyt ”suomentaa”, jotta kaikki lukijat niitä ymmärtäisivät. Saressalo on onnistunut varsin hyvin säilyttämään tarinoiden kertojien ”äänen”. Tutkimus- ja toimituseettisistä syistä kertomuksiin ei ole liitetty kertojien nimiä, mutta kertojaluettelo löytyy liitteestä. Tutkimuskirjallisuuteen viittaukset ovat tekstin sisällä.

Jo Tarinoita rajalta -kirjan alussa Saressalo kertoo muistitietoaineiston käyttöä koskevista ratkaisuistaan ja folkloristiikan lehtori Pasi Enges valottaa rajavartijaperinteen keruu- ja tallennushanketta, joka jatkuu edelleen ja jossa saatavaa aineistoa säilytetään Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistossa. Kuten juhlakirjalle kuuluu, teoksen alussa on myös sisäministerin ja rajavartiolaitoksen päällikön tervehdys 100-vuotiaalle.

Kuvia melkein liikaa

Henkilökohtaisten kokemuskertomusten lisäksi lukijaa kiinnostaa varmasti myös kirjan kuvitus. Vanhoja mustavalkoisia ja tuoreempia väriotoksia on peräti 280 ja karttojakin muutama. Kuvatoimituksesta vastaava kolmikko – Pentti Alapelto, Pinja Hentunen, Mikko Hyyppä – näyttää valinneen kuvia nimenomaan rajamiehiä ja -naisia varten – ei nipottavaa historiantutkijaa ajatellen. Sen vuoksi toimitus ei ole raskinut jättää pois epätarkkoja tai vähän informaatiota sisältäviä mutta harvinaisia tai hauskoja kuvia.

Entä kuka on laatinut kuvatekstit, joiden laatu, laajuus ja informatiivisuus vaihtelevat? Valitettavan monissa teksteissä ei ole kuvausaikaa, kulkupelin nimeä tai mallia eikä henkilöiden nimiä silloinkaan, kun ne olisi pitänyt mainita. Esimerkiksi sivulla 352 on ”Frontexin entinen ja nykyinen pääjohtaja tutustumassa rajavalvontaan Vaalimaalla”.  Tässä olisi ehdottomasti tarvittu syksyllä kuolleen Frontexin ensimmäisen johtajan, Ilkka Laitisen, ja nykyisen johtajan, Fabrice Leggerin, nimet ja tittelit. Kuvatekstien harmaus – muotivillitys, joka joutaisi romukoppaan – estää heikkonäköisiä saamasta sanoista selvää, mikä ei tietenkään ole kuvatoimituksen vika.

Runsaan kuvituksen takia kirja tuntuu levottomalta, vaikka tyylikkäästä kädenjäljestään tunnettu ulkoasun suunnittelija Henri Terho on päässyt sentään säälliseen lopputulokseen. Otoksista huikeimmat hän on valinnut aukeamansuuruisiksi lukujen aloituskuviksi. Muista upeista kuvista hän on tehnyt sivun kokoisia. – Yhdestä koko sivun kuvasta (s. 355) on muuten kuvateksti unohtunut kokonaan; vain kuvaaja on mainittu. Taittajan tyylikäs sipaisu näkyy useiden hienojen oivallusten lisäksi kirjan kansissa RVL:n tummanvihreänä sekä otsikon ja karhutunnuksen kultana.

Rajavartiolaitoksen alkuvaiheet

Suomen rajojen vartiointi järjestettiin vapaussodan jälkeen muodostamalla pääasiassa asevelvollisista rajavartiokunta, jonka seitsemän pataljoonaa olivat 1.9.1918 lähtien Suomen armeijan ylipäällikön alaisia. Pataljoonat saivat vastuualueensa itärajalta, missä niiden tuli estää luvaton rajanylitys ja rajantakainen kiihotus- ja agenttitoiminta sekä suojata rajaseudun sisäistä turvallisuutta. Yksi pataljoona vartioi luoteisrajaa.

Rajojen vartiointi siirrettiin 21.3.1919 säädetyllä lailla sisäasiainministeriön alaisuuteen. Tuota päivää pidetään Rajavartiolaitoksen (RVL) perustamispäivänä. Laitoksen sisäinen organisaatio oli sotilaallinen, ja laitos oli osa puolustusjärjestelmää, mutta Tarton rauhan (14.10.1920) jälkeen rajojen vartiointiin palkattiin asevelvollisten sijasta värvättyjä ammattimiehiä, ja asevelvollisia käytettäisiin siitä lähtien vain erityistapauksissa, kuten edelleen tarpeen vaatiessa voidaan tehdä.

Suomen itärajalla oli 1920-luvun alussa levotonta salakuljettajien ja ”kapinallisten” tunkeutujien vuoksi, mutta tilanne rauhoittui vähitellen. Vuosina 1922–1928 Raatteen kautta toimitettiin hevosia, viljaa, kahvia, maatalouskoneita, rakennustarvikkeita ja muuta kappaletavaraa Vienan Karjalaan, ja venäläisiä tavaroita kuljetettiin vuosina 1922–1935 Leningradista Lieksan kautta Venäjän Karjalaan. Kummankin maan rajavartijat valvoivat tavaroiden siirtoa. He valvoivat myös sitä rajaliikennettä, joka liittyi vuosina 1924–1934 Enso Wood Ltd Oy:n suuriin hakkuisiin rajantakaisilla savotoilla. Vuoden 1932 laissa RVL:n päätehtäväksi nostettiin rajan vartioiminen, salakuljetuksen ja laittoman rajanylityksen estäminen. Laitokselle voitiin antaa myös tullivalvontaan ja poliisitoimintaan kuuluvia tehtäviä. Joukot kytkettiin myös puolustusvoimien toimintaan.

Syksyllä 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten aikana rajavartiostoista muodostettiin 10 erillistä pataljoonaa ja 10 rajakomppaniaa, joille annettiin suojajoukkotehtäviä; niiden tuli viivyttää mahdollista hyökkääjää, kunnes kenttäarmeija ehtisi ryhmittyä puolustukseen. Talvisodassa rajavartijat palvelivat joko kenttäarmeijassa tai Erillisissä Pataljoonissa. Ylipäällikkö Mannerheim myönsi keväällä 1941 rajavartijoille kunnianimen rajajääkäri.

Jatkosodan liikekannallepanossa muodostettiin rajajääkärikomppanioita, joiden runkona oli rajavartiostojen kantahenkilökunta ja palveluksessa olevia varusmiehiä. Vuoden 1941 lopulla komppaniat koottiin 8 rajajääkäripataljoonaksi ja Petsamoon muodostettiin Petsamon Erillisosasto. Komppanioita oli Hangosta Petsamoon. Kaikkiaan 40 000 miestä palveli rajajääkäriyksiköissä, joissa tappiot olivat suuret. Lapin sodassa rajajoukot internoivat saksalaisia ja varmistivat itärajan turvallisuutta estäen neuvostojoukkojen etenemisen rajan yli. Rajajääkäripataljoonat lakkautettiin marraskuussa 1944. Joulukuun alussa rajojen vartiointi siirtyi takaisin RVL:lle ja laitos sisäasiainministeriön alaisuuteen. Sodan jälkeen rajavartijat saivat hoitaa myös Porkkalan vuokra-alueen vartioinnin.

Maallikolle ei kirjasta ihan täysin kirkastu, miten merirajojamme valvottiin itsenäisen Suomen alkuaikoina. Arvelin sen kuuluneen puolustusvoimien tehtäviin, minkä kirjan tekijä vahvistikin keskustellessamme asiasta; merellä aluevalvonnasta vastasivat laivasto ja rannikkotykistön linnakkeet. Tulli ja poliisi yrittivät puolestaan estää salakuljetusta. Mutta kun alkoholin luvaton maahantuonti paisui jatkuvasti kieltolain säätämisen (1919) jälkeen niin, etteivät tulli ja poliisi enää pystyneet sitä tyrehdyttämään niukkojen resurssiensa takia, tarvittiin rajojen valvontaan lisävoimia. Niinpä lopulta 25.4.1930 annettiin laki merivartiolaitoksen perustamisesta ja 1.6.1930 asetus lain toimeenpanosta. Mallina olivat Yhdysvaltain rannikkovartiosto ja Suomen RVL. Merivartiolaitos kuului sotilaallisesta organisaatiostaan huolimatta sisäasiainministeriön hallinnonalaan.

Uuden laitoksen tuli ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta merirajoillamme ja Laatokalla: sen tuli estää luvaton tavarakuljetus ja rajanylitys sekä valvoa purjehdusta koskevan säännöstön noudattamista, hoitaa tullivalvontatehtävät määrätyillä alueilla, suorittaa poliisivalvontaa sekä avustaa merihätään joutuneita. Neuvostoliittoon suuntautuvan laittoman rajanylityksen torjuminen ja pelastustoiminta oli 1930-luvun alkupuolella vilkasta. Myös ambulanssi- ja muu lentotoiminta muotoutui osaksi merivartiolaitoksen toimintaa, kun tulli luovutti laitokselle ensimmäisen lentokoneen.

Kieltolain kumoaminen 5.4.1932 muutti merivartioinnin luonteen: yleisen poliisitoimen merkitys kalastuksen ja metsästyksen valvonnan muodossa kasvoi, kun suomalaisia oli tärkeää estää kalastamasta itänaapurin aluevesillä Suomenlahden itäosissa ja Laatokalla. Lokakuussa 1939 yleisten kertausharjoitusten yhteydessä merivartiolaitoksen toiminta alistettiin puolustusvoimille; alukset ja lentokoneet henkilöstöineen saivat erillistehtävät osana merivoimien käyttösuunnitelmia. Sota-aikana merivartiolaitoksen toiminta puolustusvoimien alaisena jatkui, mutta rauhan palattua merivartijat palasivat rajojen valvontaan, salakuljetuksen ehkäisyyn sekä sairaankuljetus- ja postipalveluihin.

Sotien jälkeen RVL sai nykyisen muotonsa, kun merivartiolaitosta ruvettiin yhdistämään muuhun Rajavartiolaitokseen. Aluksi yhdistäminen herätti henkilöstön vastarintaa. Lopullisesti se tapahtui kesäkuussa 1947.

”Rajavartioston puolella keskittyivät siihen maarajaan ja niillä ei ollut taas tätä merirajakokemusta. Meillä oli se kokemus. Niillä oli omat hommat ja ne käveli niitä pitkospuita pitkin koiriensa kanssa, ja me ajettiin väyliä pitkin veneellä. Mutta sitten yhtäkkiä oltiinkin ihan yhtä samaa porukkaa.” (Merivartija, s. 132.)

” – – veneitten kyljissä luki Merivartiosto. Ja korkeammalta taholta se käskettiin ottaa pois ja siihen kirjoitettiin sitten Rajavartiolaitos, se Frontier guard. Ja se oli meille vähän kova paikka. Että merivartijoita me ollaan ja haluttiin sitä korostaa. Sama, kun sitten tuli vihreät vaatteet, se oli kova paikka monelle.” (Merivartija, s.133.)

Parempaa kalustoa, uusia tehtäviä ja uusia tekijöitä

Vuosien kuluessa tapahtuneet toimintaympäristön muutokset toivat mukanaan useita tarkennuksia laitoksen asemaan ja rajavartijoiden tehtäviin. Kirjan kerronnan edetessä selviävät pääpiirteissään niin organisaatiomuutokset, tehtävien täsmennykset, henkilöstön muuttuvat nimikkeet kuin virkapuvun muutokset ja ainakin osa kalustohankinnoistakin.

Helikopteritoiminta Suomessa käynnistyi 1961 RVL:n Immolan, Kajaanin ja Ivalon tukikohdista. Kun kopterit osoittautuivat rajavartiotehtävissä käyttökelpoisiksi, niiden käyttöä alettiin kehittää. Myös meripelastuspalveluja ruvettiin tehostamaan. Vuosien mittaan, kun vartioinnin, valvonnan ja pelastusvalmiuden tarve merellä lisääntyi, RVL hankki yhä uusia ja tarkoituksenmukaisempia helikoptereita ja lentokoneita. 1960-luvulta lähtien rajamiesten käyttöön saatiin Alouette-, Augusta Bell-, Mi-8- ja Super Puma -helikoptereita sekä Piper Navajo- ja Dornier -merivalvontalentokoneita. Super Puma -laivastoa täydennettiin viimeksi 2015.

Matkustajamäärien ja meriliikenteen kasvu sekä ympäristöonnettomuuksiin varautuminen synnyttivät myös uusia työtehtäviä. 1980-luvulla rajavartijat alkoivat suorittaa rajatarkastuksia, ja 1990-luvun kuluessa ne siirtyvät kokonaan rajavartijoille. Rajamiehet alkoivat myös tutkia rajanylitykseen liittyviä rikoksia. Suomen liittyminen Euroopan Unioniin 1995 merkitsi henkilöstön keskittämistä EU:n ulkorajoille sekä entistä tiukempaa rajaturvallisuuden ylläpitämistä, meriturvallisuuden edistämistä ja kriisivalmiudesta huolehtimista.

Myös RVL:n kansainvälinen yhteistyö vilkastui 1990-luvulla. Itämeren alueella Viron ja Venäjän kanssa aloitettiin 1994 kolmikantayhteistyö raja-, rikollisuus- ja meripelastusasioissa. Toukokuussa 2005 toimintansa aloittanut Frontex eli Euroopan rajaturvallisuusvirasto merkitsi Suomellekin kasvavaa kansainvälistä yhteistyötä. Sen tehtävä on koordinoida EU:n jäsenvaltioiden välistä rajojen valvontaan liittyvää yhteistyötä sekä avustaa jäsenmaita rajavartijoiden koulutuksessa, tehdä riskianalyysejä ja tarjota jäsenmaille apua lisätukea vaativissa tehtävissä. Suomi on yksi aktiivisimmista jäsenvaltioista Frontexin koordinoimissa operaatioissa.

Neuvostoliiton hajoaminen ja Lähi-idän levottomuudet toivat suuren määrän pakolaisia Suomenkin rajoille 1990-luvun alkuvuosina; somalialaisia, romanialaisia ja kurdeja päätyi eteläisille raja-asemille. Vuosina 2015–2016 pakolaisryntäykset suuntautuivat pohjoisen tarkastusasemille. Ruotsin kautta saapui Tornion asemalle pakolaisia Lähi-idästä ja Afrikasta; Venäjältä tuli kurdeja Raja-Joosepin ja Sallan asemille.

Nykyisin rajamiehiin eli rajavartijoihin kuuluu myös naisia, jotka ovat miesten tavoin suorittaneet vapaaehtoisen asepalveluksen rajajääkärikomppaniassa Pohjois-Karjalan rajavartiostossa ja sen jälkeen 12 kuukautta kestävän rajavartijan peruskurssin Raja- ja merivartiokoulussa. Muu opetus tapahtuu Imatralla Immolan varuskunnassa mutta  merivartioinnin opetus Turussa. Yksikössä annetaan myös jatko- ja täydennyskoulutusta suomeksi ja ruotsiksi. Naisilla on samanlaiset mahdollisuudet hankkia lisäkoulutusta ja edetä urallaan kuin miehilläkin. Kantahenkilöstö voi hakeutua valmiusjoukkoihin, joille lankeavat kaikkein vaativimmat tehtävät. Vuoden 2019 lopulla RVL:n henkilöstöön kuului 2 716 miestä ja naista. He työskentelivät raja- ja merivartioasemilla, vartiolentolaivueessa, rajajääkärikomppaniassa sekä Raja- ja merivartiokoulussa. Lisäksi tulee vielä melkein 700 varusmiestä ja erikoisrajajääkäriä. Matti ja Maija Meikäläinen voivat tavata rajan miehiä ja naisia parhaiten satamien ja lentoasemien passintarkastusosastoilta.

Jännittäviä hetkiä rajavartijat ovat kokeneet paitsi sodissa myös ottaessaan kiinni salakuljettajia ja pelastaessaan haaksirikkoutuneiden alusten matkustajia ja miehistöä. Merionnettomuuksista kaikkein järkyttävin lienee ollut virolaisen autolautta Estonian uppoaminen syysmyrskyssä 28.9.1994 klo 1:50 Utön eteläpuolella. Siinä kaikkiaan 852 henkilöä sai surmansa ja 137 pelastettiin merestä. Onnettomuuspaikalle ensimmäisenä saapui autolautta Mariella noin 20 minuuttia Estonian uppoamisen jälkeen ja lyhyen ajan sisällä saapuivat myös Silja Europa, Isabella ja Silja Symphony. Pelastushelikoptereista ensimmäinen lensi paikalle hieman yli tunti onnettomuuden jälkeen. Helikopterit toimivat alueella yli 15 tuntia, ja pintapelastajat saivat pelastettua niihin 104 ihmistä. Myös autolautat pelastivat omilla lautoillaan kymmeniä veden varaan joutunutta.

” – – se toiminta, mitä oli harjoiteltu ja ne systeemit,  ne toimi älyttömän hyvin. Se mikä siihen oli luotu, tämmöiseen tapaukseen, ei nyt kukaan kumminkaan ollut ajatellut, että koskaan käy noin. – – Ne oli yllättävän hyväkuntoisiakin ne, joita oli siinä ensimmäisellä lautalla, toki kylmissään ja sillä lailla ja säikähtäneitä. Ja sitten vaan jatkettiin, ne kyytiin ja sitten seuraavat ja lautalta lautalle. – – Tärkeämpää oli saada nyt ne hengissä olevat. – – Niin se homma eteni, että me oltiin joskus iltapäivällä vasta takaisin sieltä ja toiset jatkoi sitten. Ja seuraavina päivinä sitten oli sitä, että kerättiin niitä vainajia sieltä merestä.” (Meripelastaja, s. 280–282.)

Muutamia muita Lassi Saressalon teoksia:

Kveenit: Tutkimus erään pohjoisnorjalaisen vähemmistön identiteetistä, 1996.
Inkeri: Kertomuksia Inkerin kansoista ja kulttuureista, 2000.
Kveenien maa, 2002.
Kansain kohtaloita: Suomalaisugrilaiset ennen ja nyt, 2006.
Pois Suomesta: Suomesta paenneita, karkotettuja, väkisin vietyjä, laittomasti lähteneitä, 2010.
Päämajan kaukopartiot jatkosodassa, 2010, 3. p.
Kertomus Kevosta: Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitos Kevon vuosikymmenet, 2017.