Kirjan synty

Kun Ismo Luukkonen näki ja luki Pekka Kivikkään teoksen Saraakallio – muinaiset kuvat (1990), hän innostui siitä niin, että lähti itse kesäkuussa 1994 paikan päälle Laukaaseen katsomaan, miltä esihistorialliset maalaukset luonnossa näyttävät, vaikka hänelle oli sanottu, että ne näkyvät huonosti, jos näkyvät. Mutta ne näkyivät. Samalla vuosituhannet yhtäkkiä katosivat, ja hentojen kuvien maalaaja seisoi hänen jalanjäljissään. Elokuussa hän etsiytyi vielä Mikkelin Astuvansalmelle ja Uittamonsalmelle. Astuvansalmella kallio kaartuu korkeana pään päälle ja maalaukset avautuvat laajana panoraamana. Nähdessään ympäristön hän ymmärsi, ettei maalausten merkitys ole vain niissä itsessään vaan myös paikoissa; taivas, kallio ja vesi on tulkinnoissa huomioitava. Uittamonsalmella Vierivuoren kalliossa hän näki 8,4–13,7 metrin korkeudessa neljä eri maalausryhmää parinsadan metrin matkalla. Yksi kuvista oli hirvi, johon Luukkonen rakastui. Sen jälkeen rakkauksia tuli vain lisää. Kesällä 1995 Luukkonen pyöräili vielä kymmenelle muulle kohteelle.

Kivikäs julkaisi vuonna 1995 teoksen Kalliomaalaukset – muinainen kuva-arkisto, joka sisältää kaikki silloin tunnetut Suomen 73 kalliomaalauskohdetta: 61 kuviota ja 12 punamultaläiskää. Kirjan valokuviin perustuvat kuvat on toteutettu piirtämällä ja maalaamalla. Ne ovat sävykkäämpiä kuin aikaisemmin dokumentoidut kuvat. Kirja sai Tieto-Finlandian ja oli käänteentekevä esihistoriallisten kalliomaalausten tutkimuksen kannalta. Luukkoselle se antoi esikuvan ja innoittajan kuvausmatkoilleen.

Jo vuoden 1995 lopulla Luukkonen kokosi yli kymmeneltä kohteelta ottamistaan valokuvista näyttelyn Aurinkohirvi ja Antero Vipunen. Se muodosti hänen valokuvauksen lopputyönsä Turun taiteen ja viestinnän oppilaitokseen. Siinä hän yhdisti kalliomaalausten kuvia ja niiden ympäristöjä kalevalamittaisiin tarinoihin. Näyttelyn kautta syntyi yhteyksiä arkeologeihin, ja pian Luukkonen pääsi mm. vedenalaisille kaivauksille Vesijärvelle ja Astuvansalmelle. Tekijän ajatus omasta kalliomaalauskirjasta syntyi 1990-luvun lopulla.

Vuosina 2000–2005 Luukkonen toimi valokuvaajana EU:n rahoittamassa Museoviraston dokumentointihankkeessa, jossa hän kuvasi kuuden vuoden aikana 76 kalliokohdetta. Pääosin hankkeen aineistosta Luukkonen kokosi vuonna 2011 Kansallismuseoon toisen näyttelyn: Kalliossa kädenjälki. Suosittu näyttely kiersi myös muissa museoissa.

Vuosien mittaan löytyi yhä uusia kalliomaalauksia, ja Luukkonen valokuvasi kaikki 122 esihistorialliseksi ajoitettua kohdetta sekä 19 ajoitukseltaan kiistanalaista kohdetta. Esihistoriallisissa maalauksissa oli 103 erilaista tunnistettavaa kuva-aihetta ja 19 punaväriläiskää. Hän paneutui muutenkin aiheeseensa perin pohjin ja esitteli aineistoaan internet-sivuillaan. Ajatus kirjasta toteutui vuonna 2021, kun Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset ilmestyi.

Kuten kirjan esipuheen laatinut arkeologi Antti Lahelma huomauttaa, Luukkosen teos ei ole tieteellisen tarkka dokumentaatio – eikä liene siksi tarkoitettukaan – sillä kuvista puuttuvat mittajanat ja yksityiskohtaiset kartat, mutta se on systemaattinen, looginen ja tarkka eikä spekuloi. Kirjan valokuvista ja teksteistä välittyy tekijän kalliomaalauksia kohtaan tuntema innostus ja arvostus. Sanoisin suoraan: rakkaus.

Kirjassaan Luukkonen antaa ensin yleistä tietoa Suomen kalliomaalauksista, niiden sijainnista, ajoituksesta, ympäristöstä ja kuva-aiheista. Hän kertoo myös yksityiskohtaisesti ja kuvien kera jokaisesta valokuvaamastaan kohteesta. Kirjan lopussa ovat viitteet, lähteet ja liitteet, joiden tekeminen on vaatinut valtavan määrän työtunteja, kärsivällisyyttä ja tarkkuutta. – Luultavasti en olisi itse pystynyt taulukoita tekemään. Siksi annan mielelläni anteeksi sen, että toisen liitteen selitysosasta on jäänyt pois maininta selityksistä ja että erään kuvan löytövuodeksi on lipsahtanut vuosi 2977. Saman tien annan anteeksi senkin, että kirjan sisällys on jäänyt otsikotta.

Varsinkin arkeologeja ja maalauksia katsomaan halajavia kiinnostanee taulukoiden sisältö. Ensimmäisessä liitteessä, Kalliomaalausten merkit -taulukossa, on esitetty maakunnittain ja paikkakunnittain lueteltujen kalliomaalausten merkit ja merkkimäärät. Toisessa liitteessä, Kalliomaalausten sijainti -taulukossa, on mainittu kunkin kohteen numero muinaisjäännösluettelossa, koordinaatit, viereinen järvi ja sen korkeus merenpinnasta, löytövuosi, sijainti kalliossa tai lohkareessa, kuvion ilmansuunta, kallion suhde veteen (suoraan, terassi, rantakaistale, väistynyt, ei vettä), profiilikallio sekä maalauksen luonne (kuvioita, maalausjälkiä, läiskä). Kolmannessa liitteessä on esitetty kuvakoosteet kolmen suurimman kalliomaalauksen – Mikkelin Astuvansalmen, Suomussalmen Värikallion ja Laukaan Saraakallio I:n – kuvioryhmien sijoittumisesta. Paksun kirjan lopussa on vielä hyvin tarpeellinen hakemisto, jonka avulla löytää helposti, miltä sivulta kunkin kohteen esittely ja valokuvat alkavat. – Kuten tekijäkin huomauttaa, teosta ei kannata käyttää opaskirjasena, kun lähtee tutustumaan maalauspaikkoihin. Siihen löytyy oma oppaansa.

Suomen neoliittiset kalliomaalaukset – osa maailmanlaajuista ilmiötä

Esihistoriallista kalliotaidetta on eri puolilla maapalloa, ja Suomen kalliomaalaukset ovat osa tätä kivikautista traditiota. Maailman varhaisimmat, 52 000 – 40 000 vuotta sitten maalatut kuvat sijaitsevat Indonesiassa Borneon ja Sulawesin saarilla. Suuria, monivärisiä esihistoriallisia luolamaalauksia on Euroopasta löydetty erityisesti Espanjasta ja Ranskasta, ja niistä vanhimmat ovat peräisin 40 000 – 12 000 vuoden takaa.

Pohjoismaiden varhaisimmat kalliotaiteen esimerkit ovat Norjasta. Ne ovat 9 000 – 8 000 vuotta vanhoja kalliopiirroksia. Vastaavia pyyntikulttuuriin liittyviä kuvia on löydetty myös Ruotsista ja Venäjän Karjalasta mutta Suomesta ei – ainakaan vielä. Suomen kalliomaalaukset on ajoitettu karkeasti ajalle 7 000 – 3 000 vuotta sitten, neoliittiseen eli nuorempaan kivikauteen tai varhaiseen metallikauteen. Maalausten  ajoittamisessa on käytetty apuna mm. maaperän kohoamisen muutoksia, kuvioita peittävien mineraalikerrosten analyysia ja maalausten edustalta vedestä löytyneitä esineitä.

Kaikki Suomesta tähän mennessä löydetyt kalliomaalaukset on maalattu pelkästään rautaoksidista, hematiitista, tehdyllä punavärillä; edes jälkiä muualla käytetystä hiilestä tai luuvalkoisesta ei ole löydetty. Tyypillisesti kuvioita on yhdessä kohteessa muutama. Isoja maalauskenttiä on vain Saraakallio I:ssä (112 kuviota), Värikalliossa (83 kuviota) ja Astuvansalmella (78 kuviota). Luukkonen pyrkii kirjassaan tarjoamaan objektiivisen ja kattavan kuvan Suomen jokaisesta tähän asti tunnetusta 122 kalliomaalauskohteesta ja niiden ympäristöstä. Maalausten kuvailu ja dokumentointi sisältää hänen mukaansa aina tulkintaa; hän esittää sekä ammattiarkeologien että omia tulkintojaan.

Suomen kartalla kalliomaalaukset painottuvat itään, Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen varrelle, mutta myös läntisellä Uudellamaalla ja Kainuun pohjoisosissa on kohteita. Eniten kuvia on maalattu lounaaseen tai länteen päin. Jonkin verran kuvia on myös itään ja etelään sekä muutama koilliseen. Suunta saattaa liittyä aurinkoon ja vuoden kiertoon.

Luukkosen Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset on myös taidekirja – 2000-luvun valokuvaajan näkemys esihistoriallisten pyyntiyhteisöjen kallioihin maalaamista kuvista, joiden tekijät ovat jääneet tuntemattomiksi. Useimmat kuvat on maalattu vesistöjen äärelle jylhiin, koskemattomiin ja nykyisinkin hiljaisiin paikkoihin. Ne on sivelty punavärillä pystysuoriin, usein lipan suojaamiin rantakallioihin pyyntiyhteisön keskeisten vesireittien varrelle, mistä ne ovat näkyneet hyvin vesillä liikkujille. Vain harvat maalauspaikat ovat loitolla vesistöstä. Muutamia maalauksia on tehty myös siirtolohkareisiin. Yleensä kuvia ei ole asuinpaikkojen läheisyydessä. Peräti 48 kuvakalliossa on nähty myös ihmiskasvojen muoto. Tuhansia vuosia maalausperinne näyttää pysyneen muuttumattomana.

Kalliomaalausten merkit

Kaikkiaan 122 kalliomaalauskohteesta Luukkonen on löytänyt 801 tunnistettavaa yksittäistä kuvaa, mutta harjaantumattomalle maallikolle kuvioiden erottaminen on vaikeaa. Kuvien joukossa on ihmishahmoja (267), käsiä (43), hirvieläimiä (233), muita eläimiä (88), veneitä (96) sekä geometrisia kuvioita (74). Kotieläinten, asumusten tai kasvillisuuden kuvia ei maalauksista ole tunnistettu; kuvat liittyvät siis pyyntikulttuuriin.

Kuvien merkityksiä pohtiessaan tutkijat ovat etsineet vihjeitä ja johtolankoja ugrilaisen maailmankuvan elementeistä, saamelaisten uskomusperinteestä ja kalevalaisesta runoudesta. Kuvien tarkoituksen tai merkityksen on nähty heijastelevan kivikauden pyyntikulttuurin uskomusmaailmaa: pyyntimagiaa, hedelmällisyysmagiaa, totemismia tai samanistisia uskomuksia. Sijaintinsa vuoksi maalauksia on tulkittu eri tavoin: niiden on ajateltu olleen reitti- tai rajamerkkejä; uskonnollisten syiden on oletettu määränneen niiden sijainnin; on myös ajateltu, että maalauspaikan veden, kallion ja taivaan kolminaisuus symboloi samanismin kolmikerroksista maailmaa.

Maalausten yleisimmät kuviot, ihmishahmot, ovat viivamaisia, ja ne on yleensä kuvattu symmetrisinä edestä, mutta sivusta kuvattujakin on. Osa hahmoista voidaan tunnistaa miehiksi ja osa naisiksi, ja jopa yhdynnän kuvaukseksi tulkittaviakin kuvioita on löydetty. Kädenkuvat on tehty painamalla punamultaan kastettu kämmen/kämmenet kallion pintaan tai vetämällä kämmentä kalliota pitkin alaspäin niin, että muodostuu pitkänomainen kuvio.

Hirvieläimet, joita on myös paljon, on punattu kokonaan tai vain niiden ääriviivat on piirretty. Ääriviivalla kuvattuihin eläimiin on sydän saatettu merkitä oikealle kohdalleen. Kyse lienee juuri hirvistä. Ne kaikki ovat sarvettomia tai niillä on korkeintaan tappisarvet. Luukkonen ei mainitse mahdollista maalausaikaa, mutta kuvat lienee tehty kevättalvella tai keväällä. Hirviä kuvattiin ehkä siksi, että ne olivat tärkeitä saaliseläimiä tai että hirveä pidettiin heimon kantaisänä tai -äitinä tai sen ajateltiin olevan samaanin apuhenki. Eläinhahmoista on tunnistettu kaloja, käärmeitä, nisäkkäitä ja lintuja. On myös arveltu, että eräät kuviot esittävät karhua, kettua, koiraa tai sisiliskoa.

Veneitä ja geometrisia kuvioita on kalliomaalauksissa myös melko paljon. Veneiden kaareva muoto on sivelty yleensä yhdellä viivalla, josta kokka ja perälauta voivat kääntyä vielä alaspäin. Soutajat tai kyytiläiset on merkitty pystyviivoin tai kolmioin. Muutamat veneet on piirretty vahingossa tai tarkoituksella niin lähelle hirven päätä, että ne näyttävät eläimen sarvilta. Geometrisia kuvioita on erilaisia. On sekä pysty- että vaakaviivoja, rasteja, renkaita, kulmaviivoja sekä kampamaisia ja nuolimaisia kuvioita kuten myös pisteitä, joilla kaikilla lienee symbolinen merkitys. Hyvin mielenkiintoisia ovat myös Mäntyharjun Haukkavuoren verkkokuvio ja Kirkkonummen Vitträskin kaksi verkkomaista kuviota.

Kaikki Suomen kalliomaalaukset on tehty punavärillä, ja punamultaa on siroteltu myös kivikautisiin hautoihin. Värin on tulkittu merkitsevän elinvoimaa. Kuvioiden lisäksi punaisella on maalattu laajoja kalliopintoja ja isoja läikkiä. Niiden merkitystä on vaikea tulkita.

Kohdekuvaukset

Luukkonen kertoo ensin jokaisen kalliomaalauskohteen ympäristöstä valokuvin ja sanoin ja analysoi sen jälkeen kalliossa näkyvät punavärikuviot ja -läikät monien valokuvien kera. Näin hän esittelee Vitträskin kalliomaalauksen paikkaa: sekä Jean Sibeliuksen vuonna 1911 löytämää verkkokuviota:

Vitträsk-järven itärannalla, Juusjärven kalliomaalaukselta 5,3 kilometriä itään, kohoaa komea kallio. Kallion jyrkässä rinteessä, noin 15 metrin korkeudella järven pinnasta on leveähkö terassi, jonka takana kallio kohoaa hieman sisäänpäin kääntyen. Seinämässä on useita maalausjälkiä, joiden joukossa ovat Suomen selkeimmät verkkokuviot. Terassin tavoittaa helpoiten seuraamalla ylhäältä laskeutuvaa polkua. (s. 392)

Kuvioista vasemmanpuolisin, kooltaan 52×40 cm, on parhaiten säilynyt. Suorakaiteen muotoinen kuvio on täytetty vinosti kulkevin viivoin, jotka kohtaavat keskellä. Kuvion sivuille on maalattu alaviistoon suuntaavia hapsuja. Alareunan alas suuntaavat hapsut haarautuvat alhaalta. Niitä lienee aikoinaan ollut kahdeksan. Kuvion merkitys jää avoimeksi. Norjasta ja Ruotsista löytyneiden vastaavien kuvioiden on tulkittu esittävän esimerkiksi pyydystä, mutta silloin kuvion yhteydessä on myös hirvieläimiä. (s. 392)

Luukkonen pitää Astuvansalmen kalliomaalausten 16,5 metriä leveää kuvaseinää Suomen monumentaalisimpana kalliotaiteen ilmentymänä. Maalaukset sijaitsevat 7,6–12,4 metriä  nykyisen vedenpinnan yläpuolella. Vesistöhistorian perusteella maalaukset on tehty 6 000 – 4 200 vuotta sitten. Ne ovat siis kampakeraamisen kulttuurin aikaisia. Kuvioissa on ihmisen, hirven, veneen ja pienten eläinten kuvia sekä kädenjälkiä. Kuviot eivät ole irrallisia, vaan niillä on jokin suhde toisiinsa. Esimerkiksi hirven ja ihmisen muodostama pari toistuu useissa kohdissa.

Astuvansalmen maalausten D-ryhmäksi nimetystä kuvakokonaisuudesta Luukkonen kirjoittaa mm. näin:

Ryhmän vasemman puolen kuviot ovat osin päällekkäisiä. Alueen keskeinen kuvio on ihminen (47 cm), jonka pää on lähinnä kärjellään seisova kolmio. Pään yläosassa nousee ylös kaksi piikkiä, sarvet tai eläimen korvat. Kasvoissa on silmien kohdalla lyhyt poikkiveto. Ihmisestä heti yläoikealle on hirvi (38 cm), jonka etuosa ja vartalo eivät oikein osu yhteen. On mahdollista, että etuosa kuuluu toiseen hirveen, joka on maalattu paremmin erottuvan vartalon yläpuolelle hieman viistoon asentoon. (s.190)

Ihmishahmon jalkojen yli kulkee vinoon maalattu venekuva (40 cm). Siitä voi laskea 8–10 pystyviivaa, joista osa on ihmisen jalkojen kanssa päällekkäisiä. Veneen molemmissa päissä on alas suuntaava veto. (s. 190)

– – selvimmät kuvat ovat kaksi suurta, sydänpisteellä merkittyä hirveä (63 ja 57 cm). Hirvien sijoittelu sekä ylemmän hirven poikkeava asento viittaavat siihen, että kyseessä on parittelukohtaus. Ylemmän hirven pään kohdalta lähtee vasemmalle kaareva viiva, jonka toiselta puolelta erottuu heikosti länkisäärinen ihmishahmo (46 cm). Hirvien takana olevien viivojen joukosta on niin ikään tulkittavissa ihmishahmon piirteitä. (s. 190)

Lukija voi parhaansa mukaan yrittää hahmottaa maalauksista Luukkosen tulkinnan mukaisia kuvia. Kaikkien kuvien tunnistaminen ei ole helppoa.

Luukkonen arvelee, että suurin osa kivikautisista kalliomaalauksista on aikojen kuluessa tuhoutunut. Monet seikat uhkaavat kuvien säilymistä yhä edelleen. Kallio rapautuu ja valumat peittävä maalauksia. Lisäksi jäkälä ja levät kasvavat kuivien päälle. Ihmisen toiminta on kuitenkin tuhoisinta: ilmansaasteet, ilmastonmuutos, koneellinen metsätalous, rantarakentaminen ja ilkivalta ovat jo jättäneet jälkiään maalauspaikoille tai jopa kuviin. Toivottavasti tulevat polvet keksivät keinoja kuvien säilyttämiseksi.

***
Kirjoja kalliomaalauksista:

Kivikäs, Pekka: Saraakallio – muinaiset kuvat, 1990.
Kivikäs, Pekka: Kalliomaalaukset – muinainen kuva-arkisto, 1995.
Kivikäs, Pekka: Kalliomaalausten kuvamaailma, 1997.
Kivikäs, Pekka: Suomen kalliomaalausten merkit: kalliot, kuvakentät ja kuvamerkitykset, 2009.
Lahelma, Antti: A Touch of Red: Archaelogical and Ethnografic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings, 2008.
Parkkinen, Jukka ja Wetterstrand, Tuija: Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirja, 2013.
Miettinen, Timo ja Willamo, Heikki: Pyhät kuvat kalliossa, 2007.

Arvosteluun voi panna linkin Ismo Luukkosen internet-sivuille.