Eettisten kysymysten huomioonottaminen on etenkin lääketieteessä noussut yhdeksi tutkimustyön edellytykseksi toisen maailmansodan jälkeen. Keskustelu tutkimuksen teon eettisistä kysymyksistä ja tutkimusetiikan merkityksestä on viime vuosina lisääntynyt myös humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Jotkut oppiaineet ja tieteenalat ovat jo laatineet omia ohjeistuksiaan, toisilla keskustelu on vasta alkanut. Etiikkaa ihmistieteille -teos on syntynyt Tutkimuseettisen neuvottelukunnan asettaman humanistis-yhteiskuntatieteellisen työryhmän suunnittelemana. Selvittäessään alojen eettisen ohjeiston tarvetta työryhmä totesi tarpeelliseksi antaa keskustelun tutkimuksen eettisistä haasteista vielä jatkua ennen ohjeiston muotoilemista. Etiikkaa ihmistieteille -teoksen artikkelit on valittu tässä tarkoituksessa valottamaan eri tieteenalojen eettisiä kysymyksiä. Kirja on edellä mainitun työryhmän toimittama.

Teoksen kaksikymmentäkaksi artikkelia on jaoteltu neljään ryhmään otsikoilla ”Tutkimuksen yhteiskunnalliset edellytykset”, ”Ihmistieteiden lähtökohtia ja menetelmiä”, ”Ihmistieteiden kohteet ja tulosten raportointi” sekä ”Tutkijayhteisö menee itseensä”. Näiden lisäksi viimeisenä osana on ”Hyvä tutkimuskäytäntö”, joka sisältää kirjan toimittajien katsauksen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen normien laatimiseen sekä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeistuksen hyvästä tieteellisestä käytännöstä ja sen loukkausten käsittelemisestä. Kaikki artikkelit ovat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä, mutta käsittelen niistä tässä lyhyesti vain muutamia, jotka ovat syystä tai toisesta tuntuneet puhuttelevilta.

Ensimmäiset tieteelliset seurat perustettiin Suomeen 1800-luvun alkupuoliskolla ja vuonna 1899 niiden yhteistyöelimeksi perustettiin Tieteellisten seurain valtuuskunta. Nykyään valtuuskuntaan kuuluu 236 jäsenseuraa ja se saa useita uusia jäsenhakemuksia joka vuosi, kertoo Aura Korppi-Tommola artikkelissaan ”Tieteelliset seurat tutkimusetiikan edistäjinä”. Hän toteaa, että alkuvaiheiden venäläistämispaineissa tieteellisillä seuroilla oli vahva kansallinen painotus ja tämänkin takia haluttiin korostaa tieteen ja tieteellisten seurojen poliittista sitoutumattomuutta. Suhde valtiovaltaan on aikojen kuluessa hieman vaihdellut, mutta edelleen painotetaan seurojen toiminnan riippumattomuutta poliittisista suhdanteista. Tieteelliset seurat edistävät eettistä tutkimusta toimintansa avoimuudella, joka sallii monenlaisten tieteellisten näkemysten esilletulon varoen kuitenkin pseudotieteellisyyttä. Eettisten kysymysten huomioiminen näkyy myös seurojen harjoittamassa julkaisutoiminnassa ja niiden tekemissä aloitteissa.

Panu Raatikainen käsittelee artikkelissaan ”Voiko ihmistiede olla arvovapaata?” ajatusta tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta. Ihmistä ja yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä objektiivisuuden ja arvovapauden vaatimusten on vielä vaikeampi toteutua kuin esimerkiksi luonnontieteissä, eikä se niissäkään ole itsestään selvää. Häikäiseväkään käytännön menestys ei mielestäni sinällään ole todistus tieteen objektiivisuudesta ja arvovapaudesta. Mikäli myönnetään, että tutkimus ei välttämättä ole täysin objektiivista ja arvoista vapaata, se ei silti tarkoita tutkimustulosten sepittelyn tai vääristelyn hyväksymistä. Huolellisella määrittelyllä saadaan toki myös objektiivisuudesta ja arvovapaudesta oivat työkalut totuuden etsintään.

Aikaisemminkin tutkimusaineistojen hankkimiseen ja säilytykseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä kirjoittanut Arja Kuula korostaa artikkelissaan ”Yksityisyyden suoja tutkimuksessa” tutkittavien omaa määräämisoikeutta, jonka hän kytkee ajatukseen ihmisarvon kunnioittamisesta. Kuulan mukaan on syytä miettiä huolellisesti etukäteen, mitä tutkittaville lupaa, jotta voi todella pitää antamansa lupaukset. Esimerkiksi lupaus siitä, että pelkästään aineiston koonnut tutkija käsittelee aineistoa ja käyttää sitä vain tiettyyn tutkimukseen, kuulostaa sinänsä oikein hyvältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi tutkimusavustaja tai kollega saa nähdä aineistoa ja että se hävitetään tutkimuksen valmistuttua. Suomessa suhtaudutaan yleensä tutkimukseen varsin myönteisesti ja lupa aineiston mahdollisimman monipuoliseen käyttämiseen useimmiten saadaan, jos sitä aineistoa kerättäessä ymmärretään pyytää.

Tutkimusetiikka voidaan tiivistää kolmeksi kaikkia koskevaksi kielteiseksi normiksi. Ensinnäkään tutkimus ei saa vahingoittaa tutkimuksen kohdetta. Tutkija ei myöskään saa valehdella tutkimusta koskevista asioista tiedeyhteisölle tai yhteiskunnalle eikä hän saa varastaa toisten aineistoja tai tuloksia. Nämä negatiiviset säännöt tuntuvat ensi kuulemalta hyvin selviltä ja hyväksyttäviltä, mutta Matti Wiberg kuvailee artikkelissaan ”Yhteiskuntatiede ja kohteen vahingoittaminen” monenlaisia tilanteita, joissa tutkimuskohteen vahingoittaminen tutkimustuloksia julkaistaessa ei ole pelkästään mahdollista vaan jopa moraalisesti suotavaa, ääritapauksina rikollisen toiminnan paljastuminen. Wiberg toteaa ainakin tämän säännön olevan liian epämääräinen ollakseen hyödyllinen. Hänen mukaansa hyvien tutkimuskäytäntöjen pitäisi kaiken kaikkiaan kuulua paremminkin jokaisen tutkijan henkilökohtaisen moraalisen vastuun piiriin kuin tutkimuksenteon erillissaarekkeeksi.

Erittäin kiinnostava artikkeli on myös Merja Kinnusen ja Olli Löytyn ”Reilua kustannustoimintaa”, jossa he käsittelevät tieteellisten lehtien ja kustantamoiden julkaisukäytänteitä. Julkaiseminen on tärkeä osa tieteellistä meritoitumista, joten tutkijan intresseissä on julkaista paljon. Mikä tahansa julkaiseminen ei kuitenkaan ole suositeltavaa, vaan tarvitaan nimenomaan tieteellisiksi luokiteltuja artikkeleita. Nämä taas saavat tieteellisen statuksen referee-järjestelmässä. Tällöin anonyymit vertaislukijat kommentoivat käsikirjoitusta, jonka tekijää eivät tiedä. Tällöin ainakin periaatteessa minimoidaan henkilönäkökohdat ja käsitellään pelkästään tekstiä.

Kinnunen ja Löytty esittelevät kuitenkin myös referee-toiminnan varjopuolia. Referee-julkaisuksi pääseminen ei edellytä mitään erityistä tieteellistä kontrollia, vaan lehden oma ilmoitus riittää. Lehden toimituskunnalla on valta valita refereet, jolloin tunnetut näkemyserot voidaan haluttaessa minimoida – tai kärjistää. Kaikkia tutkimusaiheita lehden toimitus ei voi tuntea yhtä hyvin, jolloin joidenkin artikkelien refereiksi ei edes tulla pyytäneeksi niitä, jotka olisivat siihen parhaita. Loppujen lopuksi kuitenkin sekä lehden tai kirjan toimituskunnan että kirjoittajan yhteinen tavoite on saada artikkeli mahdollisimman selkeään ja luettavaan muotoon. Refereiden tehtävänä on antaa neuvoja ja ohjeita, mutta kirjoittaja itse on tietenkin viime kädessä vastuussa tuotoksestaan.

Tutkimusetiikan aikaisemmin esitetyt kolme negatiivista normia (ei saa vahingoittaa, valehdella eikä varastaa) vaikuttivat ensi näkemältä itsestään selviltä, mutta niistäkin ensimmäinen kohta osoittautui ongelmalliseksi. Kaikille yhteisten positiivisten normien määritteleminen on siten vielä vaikeampaa tai jopa mahdotonta. Tällainen säännöstö liittyisi hyvin kiinteästi näkemyksiin tutkimustoiminnan tavoitteista ja menetelmistä, jotka kuitenkin vaihtelevat tieteenaloittain ja niiden sisälläkin. Lopputuloksena kirjan toimittajat esittävätkin, ettei yhteisen, kattavan tutkimuseettisen ohjeiston laatiminen humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen ole mahdollista eikä edes ehkä tavoiteltavaa. Silti pyrkimykset eettisesti kestävään ja tieteellisesti korkeatasoiseen tutkimukseen eivät ole vastakkaisia, vaan paremminkin samansuuntaisia.

Teoksen tarkoituksena on tarjota näkökulmia eettisiä kysymyksiä käsittelevään keskusteluun humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Artikkeleissa nousee esille sekä tieteenteon yleisiä ja yhteisiä kysymyksiä että myös sellaisia asioita, jotka koskettavat vain joitakin aloja tai tutkimustapoja. Laajana ja sisällöltään monipuolisena artikkelikokoelma toimii hyvin ajatusten ja kysymysten herättäjänä. Kirjan lopussa on lueteltu valikoima humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä eettisiä ohjeistoja ja säännöstöjä, jotka ovat luettavissa myös internetissä.