Merja Leppälahden Roolipelaaminen eläytymistä ja fantasiaharrastusverkostoja on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kertomus roolipelaamisen kirjosta. Teos perustuu Leppälahden yli kymmenen vuoden roolipeliharrastuksen seuraamiseen, jota hän lähestyy etnografisella otteella. Roolipelissä osallistujat ottavat itselleen sovitun pelihahmon ja kuvailevat ja esittävät sitä. Roolipelejä on erilaisia, mutta peleissä on aina olemassa jonkinlaiset osallistujien tuntemat säännöt.

Leppälahti käy kirjan ensimmäisessä osassa läpi roolipelaamisen historiaa, eri roolipelaamisen lajeja ja yhteisöä. Hän kuvailee myös roolipelaamisen vaaroja. Toisessa osassa keskitytään roolipelaamisen lähiharrastuksiin ja kurkistetaan myös Japanin harrastamiseen.

Teoksen kulku lähtee liikkeelle roolipelaamisen historiasta, joka perustuu nimenomaan roolipelisääntöjen syntymisellä 1970-luvulla. Ensimmäisen roolipelin syntyminen tapahtui vuonna 1974, jolloin Dungeons & Dragons -säännöstö julkaistiin Yhdysvalloissa. Historiaosuudessa käydään läpi roolipeliharrastuksen alkaminen Suomessa. Seuraavaksi Leppälahti käsittelee eri roolipelin lajeja kuten Pöytäroolipelejä, jossa esitellään pelaajia ja roolipelihahmon luomista. Teos käsittelee roolipelaamisen kulkua, joka rakentuu oikeastaan vasta pelitilanteessa. Pöytäroolipelaamista voidaankin verrata yhteisen tarinan kertomiseen, jossa jokainen osallistuja kehittää juonta ja vie seikkailua eteenpäin. Roolipelaamisessa pelinjohtajalla on vastuu pelin etenemisestä. Teos kertoo liveroolipelaamisesta eli larppaamisesta ja miten tällaisia tapahtumia voidaan järjestää. Teos pääsee hyvin konkreettiselle tasolle pelivarusteiden kuvailemisessa. Leppälahden mukaan mielikuvitus on tärkeää roolipelaamisessa. Teos ei kuitenkaan kuvaillut pelaajien luomia roolihahmoja ja miten pelaajat olisivat, niitä vuosien varrella kehittäneet. Tämä olisi parantanut teoksen sisältöä. Leppälahti kuvailee myös suomalaisen roolipelaamisen erityispiirteitä, josta esille nousee oman pelimaailman laatiminen, joka on ominaista suomalaisessa roolipeliharrastuksessa. Pelimaailman laatiminen voi kestää jopa vuosia.

Leppälahti nostaa esille roolipelin viehätyksen ja kysyy teoksessaan: miksi roolipelejä oikeastaan pelataan ja mihin niiden suosio perustuu. Hän lähtee pohtimaan asiaa pelaajien näkökulmasta, mistä hän nostaa esille mielikuvituksen ja yhteisöllisyyden. Roolipelejä pelataan pääasiassa hauskuuden ja mielenkiinnon vuoksi. Pelaajat mainitsevat mahdollisuuden ”elää monta elämää” ja näin ollen päästä irtautumaan arjesta. Roolipelaamisen hyötyinä Leppälahti esittelee sosiaalisten taitojen karttumisen, itsevarmuuden ja esiintymiskyvyn paranemisen. Roolipelaajien yhteisö tuottaa harrastajille yhteisiä, jaettuja roolipelaamiseen liittyviä kokemuksia, käsityksiä ja mielikuvia. Roolipeliyhteisö on hyvin moninainen. Roolipeliharrastuksessa ovat tavanomaista harrastukseen liittyvien termien ja sanastojen käyttäminen, sisäpiiri huumori sekä rintamerkkien eli badgetien käyttö. Roolipelitapahtumat ovat keskeisiä yhteisön verkostoitumisen kannalta. Suomessa suurin ja tunnetuin on vuosittain järjestettävä Ropecon tapahtuma. Yhteisöllisyyttä tukevat harrastajalehdet ja verkkosivut. Ensimmäinen Suomessa julkaistu roolipelilehti oli nimeltään Seikkailija (1987), jonka toiminta lopetettiin vuonna 1992. Uusin roolipelaajien lehti on Suomessa vuonna 2005 aloittanut toimintansa Roolipelaaja. Lisäksi pelaajat julkaisevat roolipelikerhojen ja peliryhmien omia lehtiä. Internet-sivustot toimivat yhteisön keskustelusivustoina sekä myös sisäisenä yhteydenpitokanavana (roolipelit.net.) Roolipelaamisen hyötyjen ja yhteisöllisyyden myötä Leppälahti käsittelee myös roolipelaamisen vaaroja.

Keskustelu roolipelaamisen vaaroista lähti liikkeelle 1980-luvulla Yhdysvalloista erään pojan myötä, joka harrasti roolipelaamista. Poika teki itsemurhan, vaikka hänen ongelmansa ja itsemurha eivät tiettävästi liittyneet mitenkään roolipeliharrastukseensa. Hänet on nimitetty ”roolipelin ensimmäinen uhriksi” ja tapahtumaa on kuvattu roolipelaamisen aiheuttamaksi sekoamiseksi. Leppälahti keskustelee teoksessaan roolipelien ja todellisuuden sekoittumisesta ja toisaalta myös roolipelien sisällön laillisuudenrajoista. Roolipelit voidaan nähdä liittyvän sarjakuvien, televisio-ohjelmien ja tietokonepelien vaaroista käytyyn keskusteluun. Leppälahti tuo esille roolipelaamisen vaaroista, esimerkkinä roolin uppoutumisen niin sanotusti ”rooli jäisi päälle”. Hän pitää sitä hyvin epätodennäköisenä, koska pelaajat pelaavat usein monia eri hahmoja eri peleissä. Roolipeleissä voi tapahtua kaikenlaista ja todennäköisimpinä vahinkotilantilanteina Leppälahti näkee ennemminkin pelaajan nilkan nyrjähtämisen tai jonkun pelaajan puhelimen katoamisen metsissä.

Kirjan toisessa osassa käsitellään roolipelaamisen lähiharrastuksia. Leppälahti kertoo, roolipelaajien pelaavan usein myös miniatyyri- tai keräilypelejä, jotka nähdään roolipelaamisen lähiharrastuksina. Tähän liittyy myös jossain muodossa fantasiafanius, joka kuuluu usein roolipelaajien harrastuksiin. Hän näkee myös japanilaiset piirretyt Manga ja Anime kuuluvan osittain fantaisiafaniuteen. Leppälahti määrittää fantasiafaniuden laajasti tarkoittavan kiinnostusta lajityyppi- tai genrekirjallisuuteen. Fantasiaan luetaan myös muut reaalimaailman rajoja rikkovat teokset, kuten erilaiset lajisekoitukset ja maaginen realismi. Fanius nähdään johonkin ilmiöön tai henkilöön kohdistuvana mielenkiintona, johon liittyy passiivisen kuluttamisen lisäksi myös jonkinlaista aktiivista toimintaa kuten esimerkiksi erilaiset tapaamiset. Leppälahti näkee fanifiktion läheisesti roolipelaajien lähiharrastuksena. Fantasiaan liittyvässä fanifiktiossa voidaan kirjoittaa jatkoa tunnettuun kertomukseen, siihen voidaan kirjoittaa vaihtoehtoisia tapahtumia, joita alkuperäisissä kirjoissa tai elokuvissa ei ole mainittu. Fanifiktion kirjoittaminen nähdään tavallaan roolipelaamiselle rinnakkaisena ilmiönä.

Leppälahti käsittelee teoksessa Japania harrastuksena, roolipelaamisen lähiharrastuksena. Japaniharrastus on yleisesti kasvanut, myös roolipelaajia on paljon Manga- ja Animeharrastajien joukossa. Japani harrastus on mielenkiintoinen, mutta sen linkitys tähän teokseen jää vähän vaillinaiseksi. Japani ilmiö ei oikeastaan tule mitään lisää varsinaiseen roolipelaamisen harrastamiseen. Leppälahti ottaa lopuksi kantaa nuorten harrastemaailmoihin ja alakulttuureihin, jotka muuttuvat kulttuurin ja ajan mukaan. Koko ajan syntyy uusia harrastusmuotoja fantasiailmiöiden monimuotoistuessa. Suomalaista roolipeliharrastusta ei ole tutkittu paljon. Leppälahti näkee tutkimusmahdollisuuksia roolipelaamisen perustutkimuksen kartoittamisessa toisaalta roolipelaamisen pelien sisältöjä ja merkityksiä tutkimalla.

Leppälahden teos on merkityksellinen uusien harrastusten tunnistamisessa. Teos on myös populaaristi kirjoitettu teos, jota on helppo lukea. Tutkimustulokset osoittavat roolipeliharrastuksen moninaisuudesta eri lajityypeistä ja sen vetovoimaisuudesta nuorten aikuisten harrastustoiminnassa. Leppälahden teos on merkityksellinen myös sen hyödynnettävyyden vuoksi esimerkiksi nuorten parissa työskenteleville.