Saamelaiskysymyksistä on Norjassa keskusteltu vilkkaasti jo muutaman vuosikymmenen ajan. Yhtenä syynä on se, että siellä asuu suurin osa eli noin kaksi kolmasosaa saamelaisista, ja heillä on ollut aktiivisia johtajia etnisen järjestäytymisen alkuvaiheista lähtien. Toiseksi saamelaisoikeudet ovat laajimmat Norjassa, jossa yhteiskunnallista kehitystä kuvattaessa käytetään ajanmääreinä myös käsitteitä "ennen Altaa" ja "Altan jälkeen". Alta-joen valjastuskiistaa seurannut etninen liikehdintä on ollut niin valtavaa, ettei sitä olisi osattu kuvitellakaan edellisillä vuosikymmenillä. 1970- ja 1980-luvun taitteen Alta-kiista vauhditti oikeuskysymysten käsittelyä; 1987 astui voimaan uusi saamelaislaki, 1989 koottiin saamelaiskäräjät, ja 1992 tuli voimaan uusi kielilaki, jonka mukaan saame ja norja ovat periaatteessa yhdenvertaisia.
Norja myös ratifioi ILO:n alkuperäiskansasopimuksen nro 169 jo vuonna 1990. Syyskuussa 1991 voimaan astuneessa sopimuksessa määritellään alkuperäiskansojen itsehallinto-oikeutta sekä kulttuurisesti omaleimaisten elinkeinojen, kielen ja tapojen suojelua. Lisäksi todetaan, että alkuperäiskansojen maiden ja vesien käyttö- ja omistusoikeus on tunnustettava heidän perinteisesti asuttamillaan alueilla. Näitä oikeuskysymyksiä ei kuitenkaan ole vielä ratkaistu Norjassa. Koko 1990-luku on ollut jatkuvaa keskustelua norjalaisten, saamelaisten ja kveenien välisistä suhteista sekä vähemmistö- ja identiteettikysymyksistä.

Tärkeä kirja peruskysymyksistä
Sosiaaliantropologi Harald Eidheimin toimittama teos Samer og nordmenn (Saamelaiset ja norjalaiset) on kahdeksan eri tutkijan puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta.
Maihin ja vesiin liittyvät oikeudet ovat jo vuosikausia olleet puheenaiheena Ruijassa, jossa valtionmaiden osuus on 96 % maa-alasta. Ensinnäkin etsitään vastausta siihen, kuka oikeastaan on pohjoisten maa-alueiden alkuperäinen omistaja ja toiseksi väitellään maanomistusolojen oikeudenmukaisesta järjestämisestä nyky-yhteiskunnassa. Keitä kaikkia erityisoikeudet tulisivat koskemaan?
Historioitsija Steinar Pedersenin ja juristi Otto Jebensin mukaan valtio ei ole väitteistään huolimatta omistanut maa-alueita "vanhastaan", sillä rajat on vedetty viimeksi kuluneiden noin 250 vuoden aikana. Valtio on tosin perustellut ikiaikaiseksi käsittämäänsä omistusoikeutta mm. sillä, että saamelaisten elämäntapaan ei ole kuulunut maiden omistaminen. Historioitsija Henry Minde esittelee YK:n alkuperäiskansatyön vaiheet viime vuosikymmeniltä sekä Norjan saamelaispoliitikkojen aktiivisen roolin tässä työssä ja ILO:n sopimuksen laatimisprosessissa. Historioitsija Einar Niemi puolestaan kirjoittaa "vähemmistön vähemmistöstä" eli kolttasaamelaisista joita Norjassa nimitetään myös itäsaamelaisiksi. Niemi osoittaa miten nämä vähitellen menettivät maa-alueensa Norjan ja Venäjän välisellä raja-alueella.

Monimutkaiset maanomistuskysymykset
Keskeisimpiä aiheita on ILO:n sopimustekstin tulkinta maa-alueiden käyttö- ja omistusoikeudesta. Juristi Jens Edvin Skoghøy käy yksityiskohtaisesti läpi sopimuksessa olevia määritelmiä; maallikkolukija saa seurata tarkkana juridisen tekstin hienosäätöä: oleellinen ero syntyy nimittäin siitä, onko kyse maiden omistus- vai käyttöoikeudesta.
Tässä kohden nousevatkin Ruijassa, kuten Suomessakin, ristiriidat esille. Monet pohjoisnorjalaiset suhtautuvat epäluuloisesti oikeuksien rajaamiseen alkuperäiskansaperusteella pelkästään saamelaisille. Asiantuntijatkin ovat erimielisiä, sillä esimerkiksi saamelaisoikeuksien komitea on ehdottanut kompromissia, jossa maiden ja vesien käytöstä päättäisivät saamelaisten lisäksi myös pohjoisnorjalaisten edustajat. Toiset pitävät kompromisseja ILO:n sopimuksen vastaisina ja katsovat, että Norja on kansainvälisesti velvoitettu antamaan saamelaisille heille kuuluvat maanomistusoikeudet. Kiista siis jatkuu.
Etnisin perustein myönnettävät erityisoikeudet liittyvät alkuperään sekä suku- ja kulttuuritaustaan. Mutta onko kyse yksilöllisistä vai kollektiivisista, ryhmää koskevista oikeuksista? Entä miten ryhmään kuuluvat jäsenet määritellään? Filosofi Nils Oskal pohtii artikkelissaan demokratian, etnisten oikeuksien ja alkuperäiskansojen suojelun välistä suhdetta. Toisaalta korostetaan kaikkien kansalaisten tasavertaisuutta, joten heitä ei pitäisi luokitella eriarvoisiksi esim. uskonnon, sukupuolen, kulttuurisen tai etnisen taustan perusteella. Toisaalta samoista lähtökohdista nousee myös nykyinen erilaisuuden politiikka, jonka mukaan jokaisella on oikeus omaan ainutlaatuiseen kulttuuriseen tai etniseen identiteettiinsä. Erityisoikeuksien suominen identiteettien perusteella voi kuitenkin ajaa väestön keskinäiseen kilpailutilanteeseen ja konflikteihin.

Monietniset identiteetit
Vähemmistökeskustelujen lähtökohtana näyttää olevan se, että etniseltä koostumukseltaan kirjava ruijalaisväestö voitaisiin ryhmitellä selvärajaisesti saamelaisiksi, norjalaisiksi ja kveeneiksi. Moni kuitenkin kokee olevansa "pohjoisnorjalainen sekoitus", sillä esivanhempia voi olla useasta eri ryhmittymästä. Tästä syystä jotkut vierastavat ehdotonta joko-tai – luokittelua ja etnopoliittista keskustelua, jossa edellytetään sitoutumista tiettyyn ryhmäidentiteettiin, esimerkiksi joko saamelaiseksi tai kveeniksi.
Sosiaaliantropologit Britt Kramvig ja Arild Hovland kuvaavat paikallisidentiteettien monimutkaista muotoutumista nyky-Ruijassa ja osoittavat myös sen, kuinka törmäyskurssille ajaudutaan siinä vaiheessa, kun identiteeteistä tulee politiikan välineitä.

Oikeus kotipaikkaan
Hovland tarkastelee erityisoikeuksista käydyn keskustelun vaikutusta ihmisten väliseen kanssakäymiseen pienellä paikkakunnalla. Näyttää siltä, että yhden ryhmittymän voitto koetaan muiden tappioksi ja ne, jotka eivät koe saamelaisidentifikaatiota omakseen, tuntevat jäävänsä paitsioon. Hovlandin mukaan kiistelyssä ei kuitenkaan viime kädessä ole kysymys maa- ja vesioikeuksista, vaan oikeudesta kotipaikkaan. Eri väestöryhmillä on oma historiansa kotiseudullaan, mutta minkälainen merkitys sille annetaan nykykeskustelussa?
Samoja keskusteluja käydään Pohjois-Suomessakin, sillä saamelaisten maanomistusolojen ratkaiseminen koskee myös alueen muita asukkaita. Harald Eidheimin toimittama teos osoittaa miten vaikeita kysymykset ovat poliittisesti, koska ne liittyvät kalottialueen historian syvällä oleviin etnisiin suhteisiin.

Huom. Arvostelu on julkaistu Lapin Kansassa 25.11.2001.