Saharan luonnonympäristön ainutlaatuisen ja karuuden Gearon kirjansa johdannossa toteaakin. Ehkä yleisin näkemys Saharasta on, että se ei ole mitään muuta kuin hiekkaa. Hän lainaa 1800-luvulla eläneen Dublinin arkkipiispa Richard Whatelyn pohdintaa: ”Miksi ihminen ei koskaan näänny nälkään suuressa autiomaassa? Sen vuoksi, että hän voi syödä siellä olevaa hiekkaa.” Kirjan lopputiivistelmiä on puolestaan T.S. Eliotin Saharaa kuvaava runo.” Here is no water but only rock. Rock and no water and the sandy road…”

Gearonin kirjan maantieteellinen kohde on laaja. Sahara ulottuu idästä Egyptistä ja Sudanista länteen Atlantin rannikolle Marokkoon ja Mauritaniaan. Pohjoisessa se yltää erityisesti Libyassa Välimeren rannikolle ja Atlasvuoriston etelänpuoleisille rinteille ja etelässä Sahelin vyöhykkeen rajoille. Nimi Sahara tulee arabian kielestä ja tarkoittaa autiomaata.

Tekijän tarkastelema ajallinen perspektiivikin on pitkä. Gearon aloittaa kulttuurihistoriansa aina aikakaudesta, jolloin Tethysmeri peitti nykyisen Saharan alueita. Tethysmeren katsotaan alkaneen muotoutua 250 miljoonaa vuotta sitten. Tästä aikakaudesta kertovat Egyptissä Kairosta sata mailia kaakkoon sijaitsevan ”Valaiden laakson” valasfossiilit, jotka kuuluvat Unescon maailmanperintölistalle. Noin 1.8 miljoonaa vuotta sitten Saharan alueelle alkoi levittäytyä eläinkunta ja 10 000 – 4000 eaa. välistä aikaa kutsutaan ”Vihreäksi Saharaksi”. Tuolloin alueella oli sademetsiä, ruohikkoalueita, soita ja kalaisia vesistöjä, joissa virtahevotkaan eivät olleet harvinaisia. Ympäristö tarjosi oivat mahdollisuudet ihmisasutukselle ja kulttuurikehitykselle. Varhainen Aterian kivikautinen kulttuuri ulottuu Marokosta tehtyjen uusien arkeologisten löytöjen perustella noin 170 000 eaa. päähän. ”Vihreä Sahara” oli tiensä päässä noin 2300 eaa., jolloin eteläiset monsuunit loppuivat, vesivarannot ehtyivät ja ihmisten ja eläinten oli jätettävä elinalueensa tai kuoltava. Tuolloin alkoi syntyä se Sahara, jonka me miellämme pelkäksi autiomaaksi.    

Gearon lopettaa kirjansa lukuun Saharan kansojen elinolosuhteista nykypäivänä – tarkastelu ei kuitenkaan ulotu Pohjois-Afrikan viimeisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin mullistuksiin saakka. Olisi ollut paikallaan esitellä Saharassa asuvat arabit, berberit, tuaregit, toubout ja sahrawit kirjan alkupuolella. Nyt lukija pääsee tutustumaan suppeasti Saharan kansoihin vasta sivulta 237 lähtien.

Jos kirjoittajan alueellinen ja ajallinen näkökulma on mittava, on Gearonin tulkinta kulttuurihistoriasta myös lavea. Teos käsittelee Saharan esihistorian lisäksi alueen eri valloittajia foinikialaisista muslimiarmeijoihin ja eurooppalaisiin siirtomaaisäntiin, tutkimusmatkailijoita, muuta matkailua, toista maailmansotaa ja poliittista itsenäistymistä. Joissakin kohdin voi kysyä, onko kysymyksessä kulttuurihistoriallinen esitys vai yleisesitys Saharan historiasta. Perinteisempi kulttuuri- tai taidehistoriallinen ote kohdentuu kirjan viimeisiin lukuihin, jotka käsittelevät Saharaan liittyvää runoutta, muuta kirjallisuutta, kuvataidetta ja elokuvia. Selittämättä jää, miksi islam tai muut Pohjoisen Afrikan uskonnot eivät kuulu juurikaan kirjan sisältöön. Eräänlainen pettymys on myös teoksen korostuneen brittiläinen ja anglosaksinen näkökulma. Kirja ei ole Saharan kansojen kulttuurihistoriaa eivätkä Egyptiin sota- ja tutkimusmatkan johtanutta Napoleonia lukuun ottamatta Pohjois-Afrikassa laajoja alueita siirtomaa-aikana hallinneet ranskalaisetkaan juuri kirjan sivuilla esiinny.

Toki varhaisten maantieteilijöiden ja tutkimusmatkailijoiden kuvaamisessa Gearon ei voi olla mainitsematta arabikulttuurin suuruuksia, kuten Muhammed al-Bakria (1014 -1094) Ibn Khaldunia (1332 -1406), Ibn-Batuttaa (1304 – n.1368) ja Leo Africanusta (n.1492 – n.1554), joka oli lähtöisin Espanjasta. Brittikeskeisyydestä kertonee hyvin Pariisi-Dakar –rallin maininnan yhteydessä se, että kirjoittaja muistaa vuoden 1982 rallissa pääministeri Margaret Thatcherin poika Mark Thatcherin, hänen kartanlukijansa ja mekaanikkona eksyneen. Laajojen etsintöjen jälkeen he onneksi löytyivät. Turha on odottaa, että esim. Ari Vatanen olisi mainittu kyseisen rallin yhtenä sankarikuskina. Tutkimusmatkailijoiden kohdalla Englannissa vaikuttanut ja Marokosta useita julkaisuja kirjoittanut Edward Westermarck ei ole kirjan nimihakemistossa. Varsinainen Saharan tuntija Westermarck tosin ei ollutkaan. Egyptiä käsittelevän kirjallisuuden kohdalla Agatha Christie kuuluu Gearonin Saharan tai oikeammin Pohjois-Afrikan kulttuurihistoriaan, mutta ei Mika Waltari maailmankuululla Sinuhellaan.

Kiistatta voi kuitenkin todeta, että kirja tarjoaa runsaasti uutta tietoa erityisesti Saharan eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta. Joitakin yllättäviä tietoja ainakin itselleni nousee myös paikallisesta historiasta, kuten tieto kamelista alun perin uuden mantereen eläimenä. Kameli siirtyi Aasiaan nykyisen Beringin salmen paikalla ollutta maakäytävää pitkin noin 2 miljoonaa vuotta sitten ja ilmestyi Pohjois-Afrikkaan ehkä vasta ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla aaj. ”Kameliasiantuntija” Gearon ilmeisesti arvostaa suuresti tätä eläintä, koska hän kirjoittaa kameleista oman lukunsa Pohjois-Afrikan valloittajakansoja käsittelevässä osassa. Kamelit ovat Pohjois-Afrikan valloittajia siinä missä mm. roomalaiset tai vandaalit.   

Jos suomalaisille Saharan mielikuvat välittyvät sellaisista menneen ajan iskelmistä, kuten Karavaani, Karavaanitie, Keidasöitä, Marokosta Sudaniin jne., käy Gearonin esityksestä ilmi monien maailmankuulujen runoilijoiden ja kirjailijoiden kiinnostus Saharaan. Saharasta ja Pohjois-Afrikasta ovat runoilleet ja kirjoittaneet Blake, Wordsworth, Coleridge, Byron, Shelley, Keats, Wilde, Longfellow, Eliot,von Goethe ja toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmeniä Tangerissa asunut Paul Bowles. Kun kuvataiteilijat maalasivat aluksi Pohjois-Afrikan rannikolla, siirtyivät he 1800-luvun puolivälin jälkeen syvemmälle sisämaahan pohjoisen kaupunkien eurooppalaistuessa liikaa. Suomalaisille ehkä tunnetuin Saharan kuvataiteilijoista on Marokossa ja Algeriassa 1830-luvulla maalannut Eugène Delacroix. Elokuvien Sahara oli useimmiten kaikkialla muualla paitsi itse Saharassa. Elokuvantekijät eivät menneet kuvaamaan autenttista Saharaa kustannussyistä ja byrokratian vuoksi. Niinpä Saharan hiekka-aavikoita saivat korvata esim. Mojaven autiomaan, Kalifornian, Arizonan tai Espanjan erämaamaisemat. Kuvattiinhan Pekka ja Pätkä Suezillakin suomalaisessa soramontussa. Bernardo Bertolucci teki sentään filminsä The Sheltering Sky (1990) Marokossa, Algeriassa ja Nigerissa.

Gearonin kulttuurihistoria tarjoaa lopulta varsin vähän tietoja Pohjois-Afrikan Arabi-kevään taustoittamiselle. Yli 250-sivun teoksessa Muammar Gaddaffi mainitaan kuudella sivulla. Beduiini Gaddafin suosio Saharan tuaregien keskuudessa kuitenkin selittyy kirjassa. Gaddafi perusti 1980-luvun alussa Libyaan Saharan tuaregipakolaisille sotilaskoulutusleirejä itsenäisyystaistelua varten. Leireillä koulutettu tuaregien itsenäisyysliike soti Nigerissa ja sen naapurimaa Malissa. Sota jatkui huolimatta rauhansopimuksista vuosina 1991 ja 1992 ja Nigerissä tuaregien kapinaliikettä ei ole vieläkään kukistettu. Nigerin suuntaan Gaddafin kannattajat pakenivatkin, samoin kuin poika Saadi Gaddafi.