Sotakirjoilla on Suomessa nyt korkeasuhdanne. Tarkemmin ajatellen sotahistorialla on Suomessa ollut korkeasuhdanne tuollaiset kuutisenkymmentä vuotta – aina Tuntemattoman sotilaan ilmestymisestä lähtien. Sota kiinnostaa, sillä talvi- ja jatkosota ovat muotoutuneet keskeiseksi osaksi suomalaista identiteettiä. Eräs tämän korkeasuhdanteen legendaarisimmista hyödyntäjistä oli Sotamuistoyhdistyksen vuodesta 1957 vuoteen 1986 ilmestynyt Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti, jossa julkaistiin talvi- jatko- ja Lapin sodan aikaisia usein kuvitettuja tositarinoita. Lehteä on monessa yhteydessä luonnehdittu tavallisen rintamamiehen äänitorveksi, mutta tosiasia on, että lehden päätoimittajina toimivat useat eri kenraalikunnan edustajat. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista pohtia, saivatko esim. epäonnistuneista operaatioista omia kokemuksiaan kirjoittaneet rintamasotilaat tekstejään julki.

Tilanteen voisi sanoa olleen samantapainen kuin Saksassa edelleen ilmestyvässä Der Landser -julkaisussa: vaikka tämäkin lehti väittää olevansa sodan vääristelemättömän kokemushistorian kertoja, määrittivät lehden linjan jo 1950-luvulla sen toimituksessa istuneet entiset natsi-Saksan propagandistit. Samaa siloteltua kuvaa Wehrmachtin sodankäynnistä levitetään lehdessä yhä. Saksassa puhutaankin ”propagandan myöhäisestä voitosta” – siitä, miten hävinneen osapuolen propagandistit edelleen dominoivat kansan kuvaa sodasta tutkijoiden jäädessä huutavan ääniksi korvessa.

Etääntyvää historiaa pienin puuttein

Kirja osoittaa kouriintuntuvasti sen, että talvi- tai jatkosodan kokeneiden määrä on käymässä vähiin – ja ne heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme, eivät välttämättä jaksa enää kirjoituskilpailuihin osallistua. Teokseen kootut muistot ovat alkuperältään varsin kirjavia: mukana on niin runoja, toisen käden muistoja kuin postuumisti julkaistuja kirjoituksiakin.

Tässä ei sinänsä olisi ollenkaan mitään pahaa, mutta osa kerrotuista kokemuksista on päätynyt teokseen niin ”geneerisessä” muodossa, että lukiessa miettii, onko kilpailuun osallistunut henkilö todella kuullut kertomuksen sukulaiseltaan tässä muodossa vai onko tarina muuttunut matkan varrella sotakirjallisuuden lukemisen myötä. Osasta tarinoita kaikuu paatoksen ja sankarillisuuden sävy, jonka voi vain vaivoin kuvitella kuuluneen isoisän sotamuistoihin.

Toisen polven muistot eivät myöskään ole aina ihan tarkkoja. Hoppu ei ota esipuheessaan mitään kantaa siihen, onko juttujen todenperäisyyttä pyritty mitenkään varmistamaan esimerkiksi kerrottuja tapahtumapaikkoja eri yksiköiden sotapäiväkirjojen sijaintimerkintöihin vertailemalla. Osassa muistoja tämä ei olisi ollut edes mahdollista. Kirjaa pitääkin lukea teoksena, joka kertoo sotavuosina koetusta tunnelmasta yksittäisten muistojen kautta, eikä niinkään perinteistä tapahtumahistoriaa käsittelevänä teoksena.

Kun kirja kertoo ihmisyksilöiden muistoista, olisi kuvituksesta saatu todella yksilöllistä ja ennen julkaisematonta etsimällä sitä vaikkapa vanhojen sukujen perhealbumeista eikä sieltä, mistä muut ovat jo ehtineet etsiä – kuvalähteissä dominoi SA-kuva.

Kirjaan ei pidä tarttua väärin odotuksin, tapahtumahistoriaa ei kannata siitä lähteä hakemaan, vaan siitä kannattaa nauttia historian tunnelmakuvana, kansallisen sotamuiston arvokkaana monipuolistajana. Kirjaan hyväksytyt evakkomuistelmat ja jopa runot osoittavat kouriintuntuvasti että sodan kärsijöitä oli muuallakin kuin juoksuhaudoissa. Toivon, että Ilta-Sanomat hyödyntää kokoamansa laajan aineiston uusissa kirjoissa – Kansa taisteli on hyvä brändi ja olisi sääli jos sen annettaisiin painua unohduksiin.