Ei voi kuin ihmetellä, että teknillis-taloudellisessa ajassamme yhä otetaan uusia painoksia merkittävistä kirjoista, eikä vain näköispainoksia, vaan tehdään uudennäköinen kirja, vieläpä komea. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei näköjään paljon välitä ajan merkeistä, sillä se on taas julkaissut uudispainoksen Samuli Paulaharjun (1875─1944) upeista väljästi sanottuna kansatieteellisistä tutkimuksista ollen tällä kertaa vuorossa alun perin vuonna 1923 ilmestynyt Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa. Kovakantinen kirja sopii hyvin käteen ja kannen punainen ja valkoinen hivelevät moderniin tottunutta silmää. Otsikoiden vanhahtava kirjasin saattelee lukijan menneisiin aikoihin, eikä kovin paljon tee mieli panna vastaan.

Lukijalle kappaleessa Pekka Laaksonen valottaa teoksen taustoja. Kappale on lyhyt, noin kolme sivua, ja se on hyvä, ja näyttää siltä ettei enää tehdä kolmekymmentäsivuisia johdatuksia aiheeseen, sillä ainakin tämä lukija on kiinnostunut itse aiheesta eikä kolmannen tahon oppineisuuden osoittamisista. Kuitenkin Laaksonen onnistuu kolmessa sivussa kertomaan kaiken oleellisen, nimittäin sen, että vuoden 1920 paikkeilla Samuli Paulaharju löysi tyylinsä ja alkoi kirjoittaa kuvauksia matkoiltaan milloin mihinkin Suomenmaan kolkkaan. Paulaharju asui Oulussa ja Jenny-vaimonsa kanssa retkeili haastattelemassa ihmisiä, otti valokuvia, piirsi kuvia ja ylipäänsä teki sellaisen työmäärän, johon ei juuri kukaan muu pysty. Vuonna 1920 Paulaharju matkasi Länsi-Lapissa kymmenessä viikossa 1 445 kilometriä. Kuvaavaa on, että hän laski kilometrinsä. Pahimpien töyräiden taakse hän ei armeliaasti ottanut vaimoaan mukaansa, vaan tämä sai jäädä Kittilään tekemään haastatteluja. Seuraavana kesänä 1921 matkaa kertyi Länsi-Lapissa 1 429 kilometriä. Vielä hän matkasi Länsi-Lapissa kahtena seuraavana vuonna.

Tuloksena oli kaksi kirjaa, ensin ilmestyi vuonna 1922 Lapin muisteluksia ja seuraavana vuonna käsillä oleva opus Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa. Laaksosen mukaan ensimmäinen kirja keskittyy suulliseen perinteeseen ja toinen tapa- ja aineelliseen kulttuuriin. Nämä kirjat, ja yleensä Paulaharjun kirjat, kertovat siitä mitä on ollut. Vanhasta Lapista ja Peräpohjasta Laaksonen sanoo: ”Paulaharju on dokumentoinut tähän teokseensa vanhan ajan katoamisen ja uuden ajan saapumisen Länsi-Lapin perukoille.” Sanoisin, että painopiste on vanhan ajan katoamisessa, sen kuvaamisessa, mitä ei enää ole. Toistuvasti kirjassa kerrotaan, että muutama vuosi sitten kuoli se ja se, joka oli vielä nähnyt sitä ja tätä. Saattaa joku Laestadiuksen rippilapsi vielä olla elossa. Laaksonen viittaa myös Martti Haavioon, jonka mukaan vuonna 1919 ilmestyneen Kuva tuolta toinen täältä kautta Suur-Suomen kertomukset olivat ”pieniä akvarelleja” menneisyydestä, josta meillä on illuusio, ettei se koskaan palaa. Ei se ehkä ole pelkkä illuusio.

Teoksessa on paljon valokuvia. Näytetään kirkkoa, kalapirttiä, myllyä ja ihmisasumusta, vähemmän luontoa. Ihminen on keskiössä siinäkin, että vanhaa kansaa on kuvattu, katse on heillä vakaa ja vakava, heitä oli haastateltu ja vielä otettiin valokuva. Muutaman kerran ollaan työssä, kylvetään, vasikoille on annettu apetta ja vanha mies vetää rautakankea perässään pihansa ympäri, jottei käärme tule. Vanhan ajan kirjoitustaidosta kertoessaan Paulaharju esittelee entisiä nimikirjoituksia, joiden koukeroisuuteen tottuu nopeasti. Myös pappien nimikirjoituksia näytetään, erityisesti ”Pärkin” eli pappismies Johan Immanuel Berghin nimikirjoitus titteleineen on komea.

Sitten Paulaharju on piirtänyt kuvia erilaisista vempeleistä ja rakennelmista, muoniolaisesta kukkoviiristä, kittiläläisestä vanhasta lapiosta, karunkilaisesta kesänavetasta, rovaniemeläisestä sirpistä ja monesta muustakin matkalle osuneesta kohteesta. Piirrokset eivät ole erityisen informatiivisia, mutta kittiläläisen härkinmyllyn poikkileikkaus on. ”Härkin” ei viittaa eläimeen, vaan se on myllyn tukki, jossa on siipiä, jotka vesi panee pyörimään. Luku ”Härkinmylly” on hyvä esimerkki Paulaharjun tarkasta selostuksesta, miten asiat tapahtuvat ja miten ne on nimetty. Samalla Paulaharju puhuu läheiseen tapaan, sanoo härkinmyllyä ”vaatimattomaksi erämaan jauhomestariksi” ja esittelee sitten itse myllyn toiminnan, ketkä sitä toimittivat (paikkakuntansa tunnetut myllymiehet), miten myllyssä ja myllypirtillä oleiltiin (myllyn haltian kanssa piti olla väleissä) ja keillä kaikilla myllyjä oli. Ilmenee, että yhteismyllyt eivät olleet hyviä, sillä yhteisestä myllystä ei lopulta oikein kukaan välittänyt ja se jäi hunningolle, joten samassa koskessa saattoi eri taloilla olla omat myllynsä. Hienoja ovat ”Härkinmylly” -luvun kuvat vanhoista myllyistä, perä perää niitä näkyy olevan Kittilän Alakylän Pahtajoessakin.

Kirjan lopussa on kartta ”Samuli Paulaharjun matkojen näyttämöä”, joka on suunnilleen nykyiset Enontekiö, Kittilä, Kolari, Pello ja Ylitornio sivuten Inaria, Sodankylää, Rovaniemeä, Tervolaa ja Torniota. Paulaharju kertoo myös Lapin miesten matkoista Ruijaan eli Pohjois-Norjaan kalastamaan ja miten käytiin Savossa kauppareissuilla.

Jos ei ole tuttu Paulaharjun ja Paulaharjun kuvauksen kohteen kanssa, niin ennen lukemista kannattaa myös vilkaista lopun selityksiä sanoista ja asioista. Mikä on esimerkiksi tämä ”kiveliö”, josta vähän väliä mainitaan? Se on ”asumaton suuri erämaa”. Sananselityksissään Paulaharju viittaa usein ”lappiin” eli eri saamen kieliin ja millaisia väännöksiä lantalainen (”Lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, maanviljelijä, myös yleensä suomalainen.”) on niistä tehnyt. Esimerkiksi ”jänkä”, josta käytetään myös muotoa ”jänkkä”, on lapiksi ”jiegge”, joka taas viittaa rämeeseen ja suohon, joita on monenlaisia. Jänkä ei ole niin suuri kuin vuoma, joka lapiksi on ”vuobmi = Suuri puuton suo.” Aapa, lapiksi ”aahpe”, puolestaan on vuoman kokoluokkaa, kenties ne ovat synonyymisiä, asia jää auki.

Paulaharjua lukiessa tuntee jäävänsä tietovyöryn alle, koko ajan oppii asioita vaikka väliin voikin epäillä tietojen yleispätevyyttä ja lähdekritiikin tasoa. Mutta, mitä väliä sillä on? Hiemankin sivistynyt lukija osaa kyseenalaistaa ja sivistymättömät tuskin Paulaharjua lukevat. He tutkivat ”mediaa” ja muita ajanmukaisuuksia. Paulaharju on sen sijaan iätön. Hän tutkii ihmistä ja hänen toimiaan, kuvaa elämää, miten elämä muuttuu. Toistuvasti Paulaharju kertoo asioista, joita ei enää ole. Tornionjoessa ei ole enää Köngäsen ruukkia, 1600-luvulta 1800-luvun jälkipuoliskolle Köngäsessä valmistettiin rautaa, muttei enää. Kuitenkin paraikaakin Tornionjoen suulla Röytässä on terästehdas, joten jotakin on jäljellä. Hollannin ja nykyisen Belgian suunnalta tuli raudan muokkauksen tietotaito muinoin Tornionlaaksoonkin, samoin on ollut etelämpänäkin Suomea. Samoin Köngäseen tuli seppiä Itävallasta. Kun vielä ottaa huomioon, että Tornionlaaksossa on käynyt matkaajia Ranskasta saakka, Maupertuisin retkikunta 1736─1737 ja tuleva viimeinen Ranskan kuningas Ludvig Filip oli Muoniossa 1795 ja jätti jälkeensä omaa jälkikasvuakin (Paulaharju ei asiasta mainitse, sen verran vain, että Muonion papin rouvan sisar yksinäisine poikineen asui pappilassa…) niin melko kansainvälinen ainakin verenperimältään Länsi-Lappi on.

Köngäsen lähettyvillä on Kolariksi sanottu kunta. Nimi viittaa sysimiiluihin, miilunpolttoon, jolle oli tilausta ruukin lähettyvillä, ja miilunpolttajista puhuttiin ”kolareina”. Myös Kolarissa poltettiin tervaa, joten paikkakunnan nimi sai siitä yhä lisää vahvistusta. Kolarin Paulaharju tuntee hyvin, sieltä hän on kerännyt paljon aineistoa tai esittelee paljon Kolarin aineistoa. Hän kuvaa Kolarin entisiä markkinoita, joille tulivat Tornion varakkaat kauppiaat, idän ryssät ja vaatimattomimmin lappalaiset. Paulaharjun mukaan ”vieläkin” eli 1920-luvulla pohjoisen asukas puhui ”markkinasta” kun puhui kirkonkylästään. Kolarin markkinoilla tehtiin kauppoja, mutta ilmeisesti parhaiten menestyivät kielletyn viinan myyjät, joten markkinoista tuli viinamarkkinat. Paulaharjun laajan viinanviljelyn esittelyn perusteella Laestadiuksen ”heräykselle” oli Lapissa tilaus ja oli onnellinen asia, että kuuluisa viinanmyyjä Ooperi-kraatari lopulta siirtyi Laestadiuksen kannalle ja lahjoitti Kolarin kirkolle viinanmyyntirahojaan.

Mitä tulee kristinuskoon niin se sekoittui Länsi-Lapissa vanhempiin uskomuksiin. Paulaharjun mukaan sekoitusta tapahtui hänen keruuaikanaankin, eikä ihminen välttämättä huomannut toimissaan ristiriitaa. Joskus rukouksessa/ loitsussa saattoi esiintyä kristinuskoa ja muinaisuskoa yhdessä:

”Maahiainen, maanalainen,
maata pyyän maatakseni,
ajakseni, en iäkseni,
Jeesuksen nimen kautta!
Herra siunakhon maata,
ja maahiaisen vuuetta!”

Lopuksi siis pyydetään, että Herra siunaisi maahiaista. Tämähän muistuttaa postmodernia elävää, joka suhtautuu kriittisesti länsimaisiin uskontoihin, on kiinnostunut itämaisesta meditaatiosta ja menee jouluna kirkkoon. Se on sitä uskomista ”omalla tavallaan” eli varmaa peliä.

Paulaharju kertoo myös menneestä kultakuumeesta, menneistä kalamajoista, eikä Laestadiuskaan enää saarnaa. Kuitenkaan vire ei ole alistunut, valittava, Paulaharju vain kertoo tapausten kulun, usein humoristisesti, sillä ei siinä itku auta, kun ojankaivuu päättyy siihen, että joki löytää uuden uoman ja järvi valuu olemattomiin. Näin käy luvussa ”Rovan Nikun järvenlasku”. Rovan Niku asui Enontekiön Vuontisjärvellä ja oli ahkera mies. Hän päätti kerran laskea niitylleen hieman vettä Vuontisjärvestä, mutta pitkä ja ankara kaivuuprosessi päättyi siihen, että vuonna 1861 Vuontisjärven vedet syöksyivät Rovan Nikun niitylle ja Markkajoen kautta suureen Ounasjokeen. Jylinä kuului kymmenien kilometrien päähän, Ounasjoki meni sellaiseen kuntoon ettei sille noussut kala kolmeen vuoteen ja Vuontisjärvi oli entinen kalajärvi. Rovan Niku uhattiin tappaa ja hän sai kuulla monenlaista vitsiä, mutta Paulaharju toteaa selostuksensa päätteeksi: ”Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.”

Suomalaisessa folkloressa on oma laaja osastonsa pieleen menneistä järvenlaskuista. Löytyykö sellaista kolkkaa Suomenmaasta, jossa ei tiedettäisi järvenlaskua, joka johti katastrofiin, siis siihen että järvi laski kuiviin tai melkein kuiviin?

Paulaharjun teoksessa Kittilä osoittaa jälleen ihmeellisyyttään. 1900-luvulla sieltä tuli tusinan verran erinomaisia maalaustaiteilijoita (muutama Junttila, Palsa, Raekallio, Särestöniemi jne.) mutta 1800-luvulla paikkakunnalla asui muuan veneentekijä, jota tietenkin sanottiin ”Vene-Aapoksi”, eli Johan Abram Jääskö. Huomattavan veneenrakennustaitonsa lisäksi Vene-Aapossa oli se merkille pantava seikka, että hän piti päiväkirjaa 1800-luvun toisen puoliskon. Vihkosivuja kertyi yli neljäsataa. Vene-Aapo kuvasi luonnontoimet, merkillisyydet ja selostaa laajempiakin yhteiskunnallisia oloja, esimerkiksi 1860-luvun lopun katovuosia. Myös hän kertoi, milloin saapuivat paikkakunnalle pärekatot, ratasmyllyt, palovakuutusyritykset, metsänhoitajat ja isojako. Valitettavasti päiväkirja on tuhoutunut Lapin sodassa, kertoo esipuheessaan Pekka Laaksonen. Ehkä se kuitenkin löytyisi jostakin? Ehkä se on kopioitu? Kun ajattelee Kittilän kunnan historiaa niin Vene-Aapon, vaikkakin ihmetelty, päiväkirjanpito sopii siihen hyvin. Jo taidemaalari Einari Junttilan esi-isät olivat taiteentekemiseen kallellaan, mutta Vene-Aapon päiväkirja osoittaa että muuallakin Kittilässä harrastettiin tuottamatonta työtä.

”Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen kirjanviljely ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden veistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin asioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen ”päästöseelejä” sekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan niinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.”

Kenties Paulaharju tunsi kohtalonyhteyttä Vene-Aapoon tiettömissä kiveliöissä samotessaan. Molemmat he tallensivat. Se on melkeinpä arvokkainta tässä maailmassa. Sitten on vielä tahoja, jotka julkaisevat näitä tallennuksia. Ilman Vene-Aapoja, Paulaharjuja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuroja saattaisimme luulla, että maailma on tehty kaksikymmentä vuotta sitten yhteisöllisesti työpajassa, mutta onneksi on olemassa näitä ikuisesti epäajanmukaisia virtauksia, jotka epäilevät ettei maailma vieläkään ole valmis.