Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen (1904-1971), suoritti tuomiotaan valtiopetoksen yrityksestä kahteen otteeseen (1928-1930 ja 1932-1938) Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Isoisä oli ollut Sirpa Kähköselle rakas ja tärkeä ihminen, joka kuoli kun kirjailija oli ensimmäisellä luokalla koulussa. Isoisän hellyydestä huolimatta pieni tyttö vaistosi, että tämä kantoi sisällään jotain hyvin pahaa ja raskasta. Isoisä ei puhunut koskaan asiasta, mutta se ilmeni hänen tavastaan olla ja elää. Asia vaikutti voimakkaasti myös muuhun perheeseen, Kähkösen sanoin ”Se oli kirjoitettu meihin kaikkiin”. Isoisän kuoltua isoäiti poltti tämän jälkeenjääneet paperit ja yritti näin hävittää sen pahan mitä oli ollut. Isoisä kulki kuitenkin kirjailijan mukana aikuisikään saakka pienen vihreän muistikirjan sivuille kirjoitettuina runoina ja painavana hiljaisuutena, joka vaati vastauksia.

Kenties kiinnostus oman suvun salaisuuksia kohtaan vei Kähkösen opiskelemaan historiaa yliopistoon. Se sai hänet myös kirjoittamaan ja kirjoittamalla selvittämään sitä, mitä oli tapahtunut. Nyt käsillä olevan kirjansa viimeisellä sivulla Kähkönen kuvaa kirjoittamisen merkitystä: ”Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen kertoo. Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan.” Asian tutkimiselle ja kirjoittamiselle antoi motivaation myös se, että ”Mustat morsiamet” romaaninsa lukijapalautteen myötä Kähkönen ymmärsi, miten vaiettu ja vähän tiedetty asia poliittiset vangitsemiset Suomen lähihistorian tuntemuksessa oli. Se, että romaanin poliittisiin vangitsemisiin liittyviä tapahtumia luultiin fiktioksi, sai Kähkösen palaamaan arkistoihin tutkimaan asiaa ja tekemään sen julkiseksi myös tämän päivän lukijoille.

Isoisää etsimässä

Kirjan alkupuolella Kähkönen jäljittää isoisänsä vaiheita käyttäen hyväkseen tämän kahta omaelämäkerrallista tekstiä, joista toinen oli kirjoitettu vankilassa vuonna 1937 ja toinen vähän ennen kuolemaa 1960-1970-luvun taitteessa. Toisen näkökulman Lauri Tuomaisen elämään antavat Etsivän keskuspoliisin/Valtiollisen poliisin arkistot. Myöhemmin Kähkönen tuo mukaan vielä oikeudenkäyntipöytäkirjat ja Tammisaaren pakkotyölaitoksen arkistosta löytämänsä tiedot. Kirjailija sijoittaa isoisänsä osaksi 1920-1930-luvun yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta aikakauden sanomalehdistön ja laajan tutkimuskirjallisuuden avulla.

Sirpa Kähkönen näkee isoisänsä olevan sitä sukupolvea, josta tutkija Kimmo Rentola käyttää nimitystä ”punaorpo sukupolvi”. Sisällissodan aikana he olivat iässä, johon usein liittyy kiihkeä ja ehdoton maailmankatsomuksen rakentamisen tarve. Nähdessään ja kokiessaan sodan tapahtumat, tosin useimmiten sivusta seuraten, he radikalisoituivat ja sen myötä olivat alttiimpia hakemaan oikeutusta tapahtuneelle äärimmäisistä ideologisista suuntauksista kuten kommunismista. Sama radikalisoituminen tapahtui luonnollisesti valkoisten puolella vastaavassa ikävaiheessa ja tämä loi yhteiskuntaan jyrkkää kahtia jakautuneisuutta.

Kähkönen seuraa isoisänsä elämää lapsuus- ja nuorukaisiässä ja tämän myöhempää loikkausta Neuvosto-Venäjälle. Hän seikkailee isoisän mukana Pietarissa punaupseerikursseilla ja on mukana kun tämä karkaa Neuvostoliitosta takaisin Suomeen ja saa maksaa seikkailuistaan vankilatuomiolla. Kirjailija yrittää jäljittää isoisänsä nuoruudenrakkautta ja kihlattua Anni Kukkosta, mutta tämä katoaa Neuvosto-Venäjälle. Vankilatuomion jälkeen kirjailija lähtee isoisänsä kanssa merille ja käy jopa bordellissa Antwerpenissa. Kotiuduttuaan merimatkoilta isoisä tapaa kirjailijan tulevan isoäidin Annan, poliittisesti täysin tietämättömän tytön. Annan tultua raskaaksi pari menee naimisiin 5.12.1931 ja siitä vuoden kuluttua isoisä on jälleen Tammisaaressa.

Kähkönen luo kuvan isoisästään kiihkeäluonteisena, levottomana ja itseään etsivänä nuorukaisena ei niinkään tietoisena, aatteelleen omistautuneena kommunistina. Sellainen hänestä kirjailijan mukaan tuli vasta vankilareissujen ja sodan jälkeen. Ensimmäisen vankilatuomionsa Lauri Tuomainen sai osallistumisestaan punaupseerikursseille. Valtion silmissä hän oli luopio osallistuessaan vieraan vallan järjestämille kursseille ja poliittisten vankien keskuudessa hän oli luopio karatessaan niiltä ja pettäessään näin Suomen Kommunistisen Puoleen luottamuksen. Vankilassaolo aikanaan Lauri Tuomainen opiskelee, kuten kunnon kommunistin pitää ja vapauduttuaan hän selvittää välinsä SKP:n kanssa päästen jälleen mukaan puolueen toimintaan. Toiminnalla on seurauksensa ja vuonna 1932 Tammisaari kutsuu jälleen Lauri Tuomaista.

Poliittinen vankeus ilmiönä

Yhtä paljon kuin Kähkösen kirja on kertomus isoisästä, se on myös kertomus poliittisesta vankeudesta ilmiönä 1930-luvun Suomessa. Sisällissodan jälkeen viimeiset punavangit olivat vapautuneet 1920-luvun loppupuolelle tultaessa. Samaan aikaan vankilat alkoivat kuitenkin täyttyä ihmisistä, joita pidettiin kommunistisen aatteensa perusteella valtiolle vaarallisina uuden kapinan valmistelijoina. Vuoden 1930 kommunistilakien jälkeen vankimäärät lisääntyivät yhä nopeutuvalla tahdilla. 1930-luvun lopun hiljaisempaa kautta seurasi talvi- ja varsinkin jatkosodan aika, jolloin vankilat taas täyttyivät. Kähkönen keskittyy kerronnassaan 1930-luvun alkuvuosiin, mutta monelta osin vankien kokemukset ja vankilan sisäiset asiat näyttäytyivät samoina myös sodan aikaisten vankien kokemuksissa.

Jatkosodan jälkeen, kun viimeiset poliittiset vangit vapautuivat vankilasta ja kommunistit saivat jälleen mahdollisuuden toimia julkisesti, alettiin tietoisesti synnyttää myyttiä aatteessaan vahvoista, valtiovallan edessä taipumattomista ihmisistä, jotka vihdoin saivat oikeutuksen kaikista kärsimistään vaivoista. Tämä myytti eli kommunistisessa liikkeessä ja himmeni yhtä matkaa aatteen kanssa mitä lähemmäs nykyhetkeä tultiin. Toisaalta oikeiston puolella luotiin jo 1920-luvun lopusta alkaen kuvaa poliittisten vankien liian hyvistä oloista ja siitä, miten vankilan tarkoitus rangaistuslaitoksena ei vastannut tarkoitustaan. Tarkastellessaan Tammisaaren rangaistuslaitoksen oloja Kähkönen pyrkii tuomaan nämä kaksi kuvaa yhteen ja tällöin kuvaus isoisästä painuu taka-alalle. Koska isoisä ei puhunut eikä kirjoittanut laitoksen myrskyisimmistä ajoista mitään, on Kähkönen ”koonnut arkistoista viranomaisten ja vankien ääniä, jotka kaikki kertovat, mitä pakkotyölaitoksessa tapahtui 1930-luvun alussa”. Tavallaan hän ”kuuntelee” molempia, vertailee näiden sanomisia toisiinsa ja ulkopuolisiin lähteisiin sekä tutkimuskirjallisuuteen ja tekee näistä tulkinnan ja perustelee omat näkemyksensä. Tämä on mielestäni kirjan parasta antia, sillä näin henkilökohtaisessa tutkimuksessa on suuri vaara sortua musta-valkoiseen hyvä-paha ajatteluun, mutta sitä Kähkönen ei tee. Hän ei näe poliittisia vankeja kaiken kärsineinä marttyyreinä tai viranomaisia yksinomaan pahoina, vaan molemmissa ryhmissä esiintyy elämän koko kirjo, johon aikakausi löi leimansa.

Kähkönen ottaa tarkasteltavakseen vankilan arjen ja vankien kokemukset. Hän tuo näkyville vallan ja vastarinnan ja niistä syntyneet konfliktit vankien ja viranomaisten välillä. Suurimpana selkkauksena Kähkönen tuo esiin vankien toimeenpaneman nälkälakon heinäkuussa 1933. Nälkälakon ja sitä seuranneen pakkoruokinnan seurauksena neljä vankia kuoli. Lakollaan poliittiset vangit protestoivat vankilan kiristyneitä määräyksiä vastaan, jotka taas olivat seurausta yhteiskunnan oikeistolaistumisesta ja yhä vihamielisemmästä suhtautumisesta kommunismia kohtaan. Vankien syömälakko ei kuitenkaan johtanut tuloksiin, vaan päättyi ”lakkolaisten täydelliseen antautumiseen”.

Sirpa Kähkösen kirja on perusteellisuudessaan erittäin tervetullut lisä suomalaisen maailmansotien välisen yhteiskunnan tuntemukseen, sillä se tuo siihen yhden uuden tarkastelukulman. Hänen kerrontansa on kaunokirjailijana sujuvaa, välillä jopa maalailevaa, mutta ei kuitenkaan rönsyilevää. Tosin kuvatessaan Vankien Apu järjestön organisoijan Mary Pekkalan suvun vaiheita englantilaisessa kartanomiljöössä Kähkönen liukenee aika kauas suomalaisen kommunistin maailmasta, mutta toisaalta samalla hän luo kerrontaansa mielenkiintoista kontrastia. Ainakin oma kiinnostukseni heräsi ja mielestäni Mary Pekkalan elämä ja toiminta ansaitsisi oman tutkimuksensa.

Lukiessaan ja kuvatessaan poliittisten vankien raskaita ja vaikeita oloja kirjailija on joutunut työstämään myös omaa tunnemyllerrystään. Hän haluaa kuitenkin tuoda kirjansa loppuun ajatuksen siitä, miten myös raskaista ajoista ja muistoista voi pilkahdella silloin tällöin myös jotain positiivista ja lohduttavaa.