Suomen kahtia repinyt sisällissota on poikinut viime vuosina ja erityisesti 90. muistovuotenaan suuren määrän historiantutkimuksia, kaunokirjallisuutta ja tapahtumia punavankileirien muistotilaisuudesta vapaussodan päättymisen 90-vuotisjuhlaan. Kymenlaakson kulttuuritapaus oli Mirja Turusen, vuonna 2005 julkaistu, erinomainen Veripellot-tutkimus Kouvolan seudun terrorista. Turunen kiitteli jo tuolloin esipuheessaan yhteistyötä ”auktoriteetteja ravistelevan kriitikon” Olli Korjuksen kanssa. Nyt yhteistyön ja yhteisen kiinnostuksenkohteen tuloksena on ilmestynyt Korjuksen Haminan alueen vuoden 1918 tapahtumia valottava tietoteos.

Harrastajahistorioitsija Olli Korjus osoittaa hienosti, ettei historiatutkimus ole ”salatiedettä”, pienen akateemisen piirin temmellyskenttä, vaan kaikkien kiinnostuneiden ulottuvilla. Itse asiassa Korjuksen laaja-alaisesta paikallishistorian perehtyneisyydestä voisivat nykytohtoriopiskelijat ottaa oppia. Korjuksen teksti huokuu tarkkaa ja kriittistä lähteiden hallintaa puutteellisesti säilyneiden asiakirjojen, sanomalehtien uutisten ja haastatteluiden kautta aikalaiskirjallisuuteen ja muistelmiin. Korjuksen sukututkijatausta näkyy Hamina 1918 -kirjan sivuilta: ote on mikrohistoriallisen tarkka, paikoin uuvuttavuuteen ja poukkoilevaan yksityiskohtaisuuteen asti.

Hamina ei ollut sisällissodan taisteluiden polttopisteessä, mutta rintamalinjan takana kuohui. Korjus analysoi tarkasti erityisesti sisällissodan taustoja, niitä tekijöitä, mikä sai köyhän kansan Etelä-Kymenlaaksossa nousemaan kapinaan valtaapitäviä vastaan. Pääasiallinen selitys on taloudellisen ja sosiaalisen tilanteen kurjistuminen äärimmilleen. Maailmansodan vaikutukset Venäjältä ja Saksasta heijastuivat Suomen talouteen ensin varustelutöinä ja sotatarviketilauksina, sodan loppua kohden työttömyytenä, inflaationa ja elintarvikkeiden keinotteluna. Ahtaimmalle joutuivat usein muualta muuttaneet sahatyöläiset ja tilapäistöissä olleet, joille leipäviljan ja meijerituotteiden viennistä aiheutunut hintojen nousu ja samanaikainen epävarmuus työllisyydestä oli kohtalokasta. Elintarvikkeiden keinottelu jakoi myös työläisjoukot eri leireihin, esimerkiksi monet pienviljelijät, punaiset gulassit, hyötyivät Pietariin suuntautuneesta elintarvikekaupasta.

Työväestö osoitti tyytymättömyyttään myös eduskunnan voimattomuutta ja kunnallisen tason taksoitusluetteloon perustuvaa äänivaltaa vastaan. Oman osansa kapinoinnista saivat lisäksi Kymen teollisuuden työnantajat, patruunavaltaa isällisin ottein käyttäneet tehtaanjohtajat. Korjuksen analyysin perusteella työväestön ideologiset näkemykset eivät sen sijaan erityisemmin vaikuttaneet vallankumousyritykseen. Mallia otettiin bolsevikeilta, mutta Neuvostoliiton kaltaisesta sosialismista ei osattu kuvitella, eihän se ollut ehtinyt toteutua edes Venäjällä.

Varsinainen sota Haminassa alkoi kaikessa hiljaisuudessa, ”kuin sukkasillaan”, kuten Olli Korjus kirjoittaa. Suojeluskuntia ja työväestön järjestyskaarteja alettiin koota syksyllä 1917, jonka jälkeen vallanvaihto punaisille tapahtui Haminassa ja Vehkalahdella rauhallisesti helmikuussa 1918. Molemmin puolin toki osallistuttiin taisteluihin. Kymenlaakson valkoiseen pataljoonaan osallistuneet olivat mukana pääosin Savon rintamalla ja rannikkopataljoonan tehtävissä. Haminan punakaarti taisteli Kotkan rykmentin johtamana muun muassa Loviisassa ja osa sodan lopulla huhtikuussa Viipurissa. Toukokuussa valta palasi jälleen valkoisten käsiin rauhanomaisesti.

Sen sijaan punaisten ja valkoisten harjoittama terrori Haminan seudulla oli kaikkea muuta kuin rauhanomaista. Olli Korjus erittelee molempien puolien terroriteot todella tarkasti, nimi nimeltä, sikäli kun se on enää mahdollista. Yksittäisistä surmatöistä nousevat esille punaisten tekemät pappissurmat ja valkoisten Kajaanin sissien terrori. Kajaanin joukko-osastossa mukana oli ryhmäpäällikkönä myös nuori Urho Kekkonen.

Koko maata kuohuttaneiden pappien murhissa oli Etelä-Kymen osalta kyse Vehkalahden kirkkoherra Adolf Tauben, kappalainen Adolf Mannisen ja Haminan kirkkoherra Uuno Renvallin teloittamisesta Kouvolassa. Käsky tuli Haminan punakaartilta. Olli Korjuksen mukaan papit surmattiin poliittisen vakaumuksensa ja sotaan osallistumisen vuoksi, ei ammattinsa. Valkoinen puoli käytti sittemmin tapauksia propaganda-aseena luomalla heistä marttyyrilegendoja. Kajaanin sissit, ytimenään vapaaehtoinen suojeluskuntajoukko, toimivat pääosin Savon rintamalla ja heidät tunnettiin kovista otteista. Sissejä oli mukana muun muassa Viipurin yli 200 ihmisen joukkomurhassa. Urho Kekkonen on kuvannut Haminan punavankien teloituksia muistelmissaan, joiden kirjoittajaksi on sittemmin paljastunut Paavo Haavikko. Myös Kekkosen julkaistuista päiväkirjoista löytyy lyhyt merkintä toukokuulta 1918, jossa hän mainitsee johtaneensa yhdeksän pääpunaisen teloitusta. Korjuksen argumentointi Kekkosen uhreista jää lähinnä arvailujen varaan.

Sisällissodasta puhuttaessa ei voi välttää keskustelua tutkijan poliittisista sympatioista. Sisällissodan tutkimusta on vuosikymmenet hallinnut nationalistinen vapaussotatraditio, jota vastaan Olli Korjus hyökkää, mainiten nimeltä erityisesti Jaakko Paavolaisen nimen. Historiaa hallitsee voittajien tulkinta. Olli Korjuksen näkökulma taas on korostetusti punaisten tekojen ymmärtämisessä. Hänen lähtökohtansa on, että punaisten teot ja asenteet olivat rationaalisia siinä missä valkoistenkin. Onkin luonnollista, että tutkimuksessa keskitytään ”tietämyksen aukkoihin”, kuten Mirja Turunen on todennut, tässä tapauksessa punaisten toimintaan. Historian tulkinnat muuttuvat aikakausittain, eivät ehkä lähemmäksi totuutta, mutta monipuolistuvat. Hamina 1918 -teoksessa ei kuitenkaan ole kyse mistään luokkasotahistoriasta, sen verran analyyttista ja perusteellista Korjuksen teksti on. Ymmärrän kuitenkin, jos Olli Korjuksen kriittiset tulkinnat saavat etenkin varttuneemman väen takajaloilleen.