Välimäki tarkastelee kirjassaan sotaelokuvien ääniä ja musiikkia. Hän käsittelee koskettavan analyyttisesti teemaa kulttuurisen musiikintutkimuksen sekä äänellisen kulttuurin tutkimuksen suunnasta. Sodan teema ja kirjan sodankäyntiä tarkasteleva näkökulma sijoittaa kirjan samalla myös pieneksi osaksi ”uutta sotahistoriaa”, jossa ollaan kiinnostuneita muun muassa sodasta inhimillisenä tapahtumasarjana sekä ilmiönä.

Sotaelokuvat ovat kiinnostava tarkastelukohde sukupolville, joilla ei ole itsellään elettyä ja koettua kokemusta sodan kaaoksesta ja sen tuhovoimasta materiaaliin sekä ihmismieleen ja elävään ruumiiseen. Toisaalta, meillä jokaisella on jonkinlainen kosketuspinta esimerkiksi toiseen maailmansotaan vanhempiemme tai isovanhempiemme välityksellä. Sota jättää aina jälkensä ja tämä jälki siirtyy seuraavalle sukupolvelle – halusimme sitä tai emme. Susanna Välimäen kirja voidaan siksi nähdä myös merkittävänä yrityksenä purkaa elettyä ja koettua sotatraumamme. Traumat eivät nimittäin kiinnity mediaan tai kansallisen tason uhkakuvaretoriikkaan: trauma asuu kehossamme ja emootiokoneistomme kätköissä (mitä esimerkiksi Sari Näre on tarkastellut).

Välimäen tutkimuksessa keskitytään viiteen sotaelokuvaan: Tuntematon sotilas (1955 ja 1985), Rautaristi (1976), Das Boot (1981/1997), Tule ja katso (1985) sekä Veteen piirretty viiva (1997). Tarkasteltavat elokuvat kertovat taisteluista ja sodasta sen kulttuurin silmin missä ne on tehty. Rautaristi tosin kertoo lähinnä amerikkalaisen käsityksen saksalaisesta sotilaskulttuurista ja kolmannen valtakunnan sotasyyllisyyteen liittyvän taakan itsestäänselvyydestä. Alkuperäisteoksesta Das geduldige Fleisch (1955) voisi ammentaa aivan toisentyyppisen kerronnan, jolla olisi myös suoraa vaikutusta elokuvan äänimaisemiin. Joka tapauksessa Välimäki arvioi suuria sotaelokuvaklassikoita tavalla, joka herättää halun katsoa elokuvat uudestaan, uusin ja laajentunein aistein. Kirjan avulla elokuvan katsoja oppii kuuntelemaan elokuvaa ja ymmärtämään äänimaisemien mahdollista kerronnallista merkitystä sekä erilaisten musiikkivalintojen taustoja. Kuulija-katsoja havainnoi sodan taustoittamaa ja siihen pureutuvaa elokuvaa kokonaisvaltaisesti. Inhimillisten aistien välinen merkittävyyskiista saa kirjassa kiinnostavia sykäyksiä ja syötteitä. Toisaalta, ehkä äänen roolina on jäädä ”ikuisesti” voimakkaamman visuaalisuuden taustalle, jollain tavalla aina toiseksi, vähempiarvoiseksi, vaikkakin merkittäväksi kerronnan välineeksi?

Kirjan musiikintutkimukseen perustuva argumentaatio on ammattimaista ja uskottavaa. Myös sodan kontekstin tarkastelu on kiinnostavaa, vaikka herättää joitain kysymyksiä. Tarkasteltavien elokuvien ryhmittely sodanvastaisuuden tai sodanmyönteisyyden luokituksiin asettaa kirjan argumentaation hankalaan lähtökohtaan: jaottelu on toisinaan myös tarpeetonta, sillä musiikin- ja äänitutkimuksen kannalta tämänkaltainen arvottaminen ei ole edes välttämätöntä, koska jokainen kokee elokuvan joka tapauksessa omalla tavallaan – huolimatta siihen liitetyistä valmiista merkityksistä. Esimerkiksi brutaalin realistisesti taistelua kuvaava elokuva tulkitaan kirjan johdannossa sodanvastaiseksi ja patrioottinen kerrontalogiikka, sankarivainajamyyttiä ylläpitävä logiikka taas sotamyönteiseksi. Miksi realistisuus tekisi elokuvasta sodanvastaisen, etenkin, jos se vain kuvaa sotaa siten miltä sota todellisuudessa voisi näyttää? Oleellista on nimittäin ymmärtää sodan todellisen vaikuttavuus ihmisruumiiseen: katseltu ja eräällä tavalla tirkistelty todellisuuskuva saattaa ohjata meidät entistä kauemmaksi sodasta traumantuottajana ja siis antaa siitä väärän kokonaiskuvan. Meidän on siis ymmärrettävä miksi tv-väkivalta tuntuu meistä pahalta, vaikka väkivalta (tai minkä tahansa pahalta tuntuva vuorovaikutuksen seuraaminen) ei kohdistukaan meihin fyysisesti?

Yksi käytännön esimerkki tästä ongelmallisesta jaottelusta: Veteen piirretty viiva -elokuvassa katsoja-kuulija ei pääse selville joukkojen ja vihollisten suhteista, vaan hänet pidetään epävarmuudessa ruohikon, sotilaan tasolla, irti Master-shot -kulmasta, sekä etäällä taistelevan valtion tai historiallisen merkityksen tms. tasosta (s. 281). Tämä tekee kirjan tulkinnan mukaisesti elokuvasta sodanvastaisen. Sota ei ole kuitenkaan ollut, eikä se tule koskaan olemaan muuta kuin elävien voimien yhteentörmäystä, jolloin se on aina myös ruumiillista, kehollista, emotionaalista ja aina traumoja tuottavaa. Sodan ja erityisesti taistelun järisyttävässä kokemusmaailmassa ihmiskeho joutuu kohtaamaan vaikeasti järkeistettävän emotionaalisesti koettujen syötteiden tulvan, suurimmat pelkonsa ja miljoonia vuosia vanhan mutta biologisesti edelleen paikantuvan eläimellisyytensä eli lajinominaisuutensa.

Taistelu ei toisaalta välttämättä edes soi äärimmäisessä stressissä kamppailevan soturin mielessä, taistelukentän kaaoksessa. Pelastakaa sotamies Ryan -elokuvan alun maihinnousukohtauksessa on yritetty tavoitella sodan raadollisuutta mutta myös taistelustressin vaikuttavuutta elävään ihmisruumiiseen. Kapteeni Miller (Tom Hanks) ei kuule, eikä kykene toimimaan sotilaallisen täsmällisesti (s. 37). Todellisuudessa sydämen lyöntitiheyden kasvaminen hetkellisesti liian suureksi tekee ihmiselle karhunpalveluksen: hän saattaa menettää stressioireiden takia kuuloaistinsa, nähdä asiat hidastetusti, menettää ruumiineritehallintansa tai jopa jähmettää hänet paikoilleen. Taistelua ei välttämättä kuulla tai sitten kaikki äänet kuullaan häiritsevän kovaa. Todellinen taistelu sointuu siis lähinnä katsojalle, jos ohjaaja-äänisuunnittelija sallii sen meille.

Näistä puutteellisuuksista huolimatta kirja on erinomaisen kiinnostava lisäys sodan tutkimukseen. Se avaa aivan uudenlaisia näköaloja sodan traumoja tuottavaan vaikutukseen ja ylipäätään muistuttaa meitä omasta haavoittuvuudestamme olosuhteissa, joista on erityisen vaikea puhua, saatikka kirjoittaa. Erityisen kiinnostava ja koskettava äänimaailman analysointi on Tule ja katso -elokuvan ”rikkoutuneen mielen äänimaiseman” analysoinnissa. Tämä neuvostoliittolainen partisaanikertomus on erityisen tuskallinen katsottuna mutta erityisesti kuunneltuna. Elokuva tarjoaa karmivuudessaankin mehevimmät kuuloalat ihmisen kokemusmaailman kannalta äärimmäisiin tilanteisiin, joita on mahdotonta välittää autenttisesti esimerkiksi (meille) kansanmurhia kokemattomille. Elokuvassa käytetään esimerkiksi lintujen ääniä kuvaamaan nuoren päänäyttelijän tuntemuksia, kun hän on havainnut perheensä ja kyläläistensä alastomien ruumiiden kasan. Tappotoimitusta ei näytetä eikä kamera pysähdy ruumiskasalla kuin muutaman sekunnin. Nuori venäläinen yrittää etsiä tuntemuksilleen purkukanavaa, joka elokuvan äänimaisemassa kuulostaa lopulta linnun ääniltä. Välimäki pohtii kansanmurhan ääntä eli sitä emootioiden ja tuntemusten myllerryksen tuottamaa kehollisuutta, josta mikään visuaalisuus tai visuaalinen tehostuskeino ei meille pysty välittämään (s. 215). Tule ja katso ei jätä kylmäksi, koska sen äänimaisema on kaikessa kaameudessaan hyvin kaunis ja koskettava.

Kirjan toinen (erityisen) vakuuttava ja koskettava äänimaiseman paikannus liittyy Das Boot -elokuvan musiikkivalintojen käsittelyyn. Sukellusvene toisaalta liikkuu, sukeltaa ja ampuu torpedoja siten kuin aluksen päällikkö määrittää. Päällikkö ja vene voidaan nähdä olevan elokuvassa yhtä ja samaa, vaikka toinen onkin terästä ja toinen lihaa ja verta. Vihollisen runnellessa venettä se siis tulee myös vahingoittaneeksi päällikköä, joka kokee syvyyspommin iskut itsessään. Muu osa sukellusveneen miehistöä elää inhimillisempää elämää kuolemanpelon ja normaalielämän kaipauksen keskellä. Välimäki paikantaa elokuvan musiikkivalinnoista toimintateeman, joka antaa aiheenkäsittelyyn eteenpäin menevää, jännitystä hakevaa hyökkäyksellistä viritystä. Toimintateemaa siivittää aluksen ”moottorien laulu yhdessä runkoon iskeytyvien aaltojen pauhun kanssa.” (s. 173). Toinen kiinnostava musiikillinen tehostuskeino on painemusiikin esittäminen tilanteissa, jossa sukellusvene on pinnan alla. Äänimaisema muuttuu dramaattisesti, koska veden alla on mahdollisuus aistia ääniä, jotka jäävät pinta-ajossa kuulematta. Elokuvan pitkän version katseleminen on kieltämättä aikamoinen sukellus klaustrofobian maailmaan. Ehkä tämänkin elokuvan äänimaisemaan on helppo hypätä, koska sen teemaan on jostain syystä helppo eläytyä?

Kirja antaa sitä, mitä takakansi lupaa: ”kirjassa tarkastellaan, miten sotaelokuvan musiikki ja äänisuunnittelu soittavat sodalle, väkivallalle ja kuolemalle erilaisia merkityksiä”. Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita löytämään elokuvan keinoin inhimillisistä kriiseistä ja äärimmäisistä tuntemuksista jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet. Kuulija-katsojan rooli avaa tien myös inhimillisyytemme paikantamiselle eli väylän niihin tuntemuksiin, joita ei ole aivan yksinkertaista jäsentää eikä rationaalisesti paikantaa.