Kuka Suomessa nykyisin käyttää valtaa ja ketä kuunnellaan? Onko meillä tapahtunut joku vallankäytön uusjako siinä mielessä, että sosiaalinen media, some on alkanut esiintyä huutavana ja öykkäröivänä vallankäyttäjänä, jota päättäjätkin tottelevat kuin puolueitaan tai uutismediaa konsanaan?

Näin voisi olettaa, kun lukee Gummeruksen julkaisemaa Öyhökratia -kirjaa (2022). Sen takana seisoo somea ja mediaa paljon tutkinut modernin journalismin kolmikko.

Öyhökratia on keksitty uudissana, joka tarkoittaa pääosin sosiaalisen median, somen suuriäänisimpiä huutajia ja öykkäreitä ja heidän (uskottua) vallankäyttöään yhteiskunnassa. Tämän “vaikuttamisen” teesin kirjan tekijät ottavat kuin annettuna. Mukana on parikymmentä haastateltavaa, joukossa somevaikuttajia ja tietenkin myös muita mediaihmisiä, Yle- ja nettisitaatteja. Tosin lehtialan lähde on aina yksi ja sama, tiuhaan tahtiin Öyhökratian sivuilla esiintyvä Helsingin Sanomat. Se on ymmärrettävää: kyseessä on tilaustyö, sillä tekijät ovat saaneet kirjaansa varten Helsingin Sanomain Säätiön apurahan, mikä näkyy ja kuuluu teksteissäkin. Ihmetellä voi muiden lehtien, esimerkiksi kulttuuri- ja tiedelehtien puuttumista kokonaan.

Ihmetellä voi myös tietokirjan pinnallista historiattomuutta, sitä miten vähän analyysia se lopulta sisältää. Teksti kyllä soljuu ja vyöryy tapauksesta toiseen kuten toimittajilta yleensä. Alkukin on raflaava: Öyhökratia todistelee kuinka Kirsi Piha luopui Helsingin kaupunginjohtajuuden tavoittelemisesta juuri “öykkäriöyhöttäjien” trollauksen vuoksi.

Hauskin haastateltava on ilman muuta Instagrammin “vaikuttaja” Jenni Rotonen, jonka “seuraajistoon” kuuluu 50 000 aktiivista tai useimminkin passiivista osallistujaa. Rotonen aloitti kasvattamalla säärikarvojaan, kuvaamalla niitä ja päätymällä feminismin kautta myös “avoimeen” yhteiskunnalliseen keskusteluun. Keskustelu kiihtyi ja etenikin, mutta en osaa silti päätellä tarinasta, millaista valtaa tämä vaikuttaja on käyttänyt ja saanut aikaan yhteiskunnassa viime vuosina.

Sen sijaan kirjan esimerkit miessovinismista, Aku Louhimies & Lauri Törhönen, ja somekeskustelut heidän ympärillään ovat melko varmasti saaneet aikaan muutosta elokuvapiirien mieskäyttäytymisessä – aivan kuten maailmanlaajuiset Black Lives Matter tai MeToo-kampanjat isommissakin asioissa.

Useimmat Öyhökratian haastatteluista kumpuavat tarinat jäävät silti paljolti tarinoiksi ja syvempää analyysia vaille. Vallankäyttöä ei analysoida ja yhteiskunta-media -analyysi puuttuu muutenkin. Viimeinen osio, sivulta 195 alkaen kuitenkin palkitsee lukijan osittain. Siinä jo vähän teoretisoidaankin ja puhutaan someöykkäröinnistä ja vallankäytöstä enemmän.

Tekijät jakavat öyhökratian osapuolet seuraavasti: 1) somekeskustelijat edustavat kansalaisyhteiskuntaa, 2) uutismedia tuo keskustelun ja tärkeät asiat julkisuuteen ja 3) päätöksentekijät vastaavat siitä että asiat todella muuttuvat. Uutismedialle ei tosin juuri armoa ja arvoa anneta, poliitikot ovat kuin öyhöttäjien perässä juokseva pässilauma!

“Kaikki kiihtyy, mutta mikään ei etene”

Muuttuvatko asiat sitten lopulta juuri öyhökratian ansiosta? Niinkö yhteiskunta nykyisin toimii? Näinkö paljon öyhökratia oikeasti vaikuttaa? Ei vaikuta, sillä jo sivulla 214 todetaan:

Kun some ja uutismedia alkavat toimia yhdessä, valta siirtyy niille, jotka pysyvät hybridimedian vauhdissa. Nopeat ja nokkelat aktivistit, somevalmiit poliitikot ja arkiset somevaikuttajat hyötyvät.

Eivät hyödy, sillä:

Kun päättäjät eivät pysy hullunmyllyn tahdissa, somen käyttäjän näkökulmasta alkaa näyttää siltä, että kaikki kiihtyy, mutta mikään ei etene.

Öyhökratia-kirja jää alkutekijöihinsä analysoidessaan somevaikuttamista ja valtaa. Se ei liiku lainkaan talousvaikuttajien, pääomapiirien ja mediamogulien alueella, aivan kuin valta olisi todella käytettävissä ja hyödynnettävissä pelkästään somessa, somen puhkaistua uutismedian ja saatua poliitikot mukaan keskusteluun. Entä sitten? Olisi odottanut hieman enemmän esimerkkejä niistä somekampanjoista, jotka ovat johtaneet lainsäädännöllisiin toimiin, horjuttaneet MeToo-tapaan yhteiskuntaa, moraalia, arvomaailmaa ja esimerkiksi suomalaisten oligarkkien ja “veroparasiittien” asemaa, parantaneet vaikka pandemian kourissa kärsivän hoitohenkilökunnan oloja ja palkkausta!

Tärkein puute kirjassa on se, että teksti ei liiku loppujen lopuksi vallankäytön ytimessä, vaan triviaaleissa asioissa. Esitellään kyllä eri “seuraajistojen” koostumusta, peukuttajia, huutajia, vihapuhetta ja vaikuttajia. Mihin huutaminen ja eriseuraisten väittelyt oikeasti johtavat, siitä en minä ainakaan saanut selvää. Jenni Rotonen ja moni muukin valittelee kyllä sitä, että perinteinen media ei ymmärrä somea eikä sen kieltä. Näin taatusti onkin, sillä kyseessä on aivan eri tason journalismista, jos nyt öyhökratian äänekkäintä huutoa ja nokittelua voi edes journalismiksi tai keskusteluksi kutsua – enemmänkin kyse on pelkästä viihteestä.

Some ja valta

Länsimaisen demokratian maissa on ollut käytössä yleisesti hyväksytty vallan kolmijaon oppi. Suomessakin, noin periaatteessa, jo itsenäisyysvuodesta 1917. Kolme vallankäytön elementtiä ovat riippumattomia toisistaan ja jokaisella niistä on oma tehtävänsä. Suomessa vallan kolmijako tapahtuu seuraavasti: lainsäädäntövaltaa käyttää vaaleilla valittava eduskunta, toimeenpanovaltaa presidentti ja valtioneuvosto, tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet.

Some tai öyhökratia ei suoranaisesti ole kolmijaossa mikään osapuoli, mutta voi parhaimmillaan tuoda esiin päätettäviä asioita, jopa muuttaa lakeja, jos eri aloitteilla ja keskusteluilla on painoarvoa. Se voisi vaikuttaa myös muuten kuin öyhöttämällä, koska esimerkiksi vallan kolmijako ei toteudu meillä eikä useimmissa EU-maissakaan täydellisesti: samat henkilöt sekä säätävät että toimeenpanevat lakeja. Hallitusvalta on tehty osittain riippuvaiseksi lainsäädäntövallasta, sillä hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Tämä parlamentarismin periaate on yleisesti hyväksytty, mutta mureneeko se, sekoittuuko lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta jo tietyssä mielessä esimerkiksi uuden aluehallinnon, “hyvinvointialueiden” johtotasolla? Uuteen “maanjakoon”, keskeisiin hyvinvointialueisiin tai sote-keskusteluun Öyhökratia ei ota kantaa.

Vallankäyttöön kuuluu markkinatalousmaissa eli kapitalismissa olennaisesti myös talouselämä, taloudellisen vallan käyttö. Kuka käyttää talousvaltaa, kas siinä kysymys. Onko se demokraattisesti kontrolloitavissa, läpinäkyvä, lakeja noudattava, talouselimet valittavissa? Juuri tässä öyhökratialla ja somella olisi mitä huikein tehtävä edessään. Mutta, mutta …nimenomaan taloudesta Öyhökratia-kirjan tekijät eivät sano sanaakaan.

Ja vielä muutama yhteiskuntaelämämme keskeinen termi. Demokratiaan kuuluvat myös äänioikeus, sananvapaus sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapaus – niin sanottu kansalaisyhteiskunta. Kuka kansalaisyhteiskunnan suomia mahdollisuuksia esimerkiksi järjestöissä tai puolueissa parhaiten edukseen käyttää, kas siinä toinen tärkeä kysymys. Ja vielä kolmas: kuinka on huolehdittu siitä, että sananvapaus aidosti toteutuu, kun esimerkiksi mediamaailma keskittyy ja journalismi kuihtuu infovaikuttamiseksi ja mainoskampanjoiksi – ja esimerkiksi HS on liputtanut avoimesti niin EU:n kuin Natonkin puolesta? Miksi nämä teemat, esimerkiksi hävittäjähankinnat Natoon kytkeytyen eivät ole somekeskustelujen kärkiteemoja?

Voisi ajatella, että ne ovat somevaikuttamisen, öyhökratian ja koko sosiaalisen median kannalta kansalaisyhteiskunnan puolustamisen ydinkysymyksiä. Vain osallistumalla niihin öyhökratia puoltaa paikkansa muun median rinnalla vallan vahtikoirana, kansalaisaktivismin aitona airueena. Sitä se ei tällä hetkellä ole ollenkaan.