Tuntematon Lauri Törni -tutkimuksen suurin ansio on siinä, että se tavoittaa myytin takaa sotilaan, joka oli monessa suhteessa erikoinen persoona. Toiminnan mies ei liikoja puhunut, saati kirjoittanut tekemisistään. Humalassakin hymy irtosi harvemmin kuin nyrkki naapurin leukaan.

Lauri Törnin (1919-1965) elämäkerrassa kuvataan monin lähtein se, miten ammattitappajaksi kasvetaan – ja kuinka sodassa joku voi oikeasti päteä ja viihtyä. Sopeutuminen siviiliin olikin paljon vaikeampaa. Törni oli Viipurin poikia, joka hallitsi sotaleikit ja imi itseensä valkoisen Suomen ja Lapuan liikkeen aatemaailman. Ryssäviha ja antikommunismi saivat kasvualustaa II maailmansodan ja kotikaupungin menettämisen jälkeen. Uusi ura urkeni Yhdysvaltojen armeijan leivissä Larry Thorne-nimellä.

Törnissä oli siis ainesta ammattilaiseksi, ja kaukopartiomiehenä hänelle oli pikku juttu viiltää sotavangin kurkku auki. Tämä ominaisuus, tappajaksi tuleminen ei todellakaan koskenut kaikkia tahtomattaan Saksan rinnalle joutuneita suomalaissotilaita. Ammattitappajat eivät useimmiten olleet yhteisönsä sankareita. Törnistä tuli ammattilainen periaatteessa vasta jatkosodan alkumelskeissä. Sitä ennen hän kyllä ehti vierailla SS-joukoissa Saksassa ja tulla sieltä maitojunalla kotiin. Törnissä ei ollut ”intelligenssiä”, ei kielitaitoa eikä vielä minkäänlaista johtajuutta keväällä 1941. Talvisodassa, Lemetin moteissa ja Koirinojan tien risteyksissä hänellä oli pieni roolinsa. Ja kuten sotahistorioitsija Pasi Tuunainen on osoittanut, nuo ”Kuoleman Laakson” motit syntyivät miltei sattumalta; ne eivät olleet suuria strategisia saavutuksia.

Törnistä ei tullut myöskään Tuntemattoman sotilaan taustahahmoa, ainakaan suoraan. Asekätkentään hän osallistui vain (Joensuun) Enon kalliopiilon organisoijana. Kun rintamajermua ei haavoittumisen jälkeen hyväksytty Lapin sotaan, hän lähti uudelleen SS-mieheksi Saksan rinnalle vielä vuoden 1944 lopulla. Siitä seurasi oikeutetusti maanpetostuomio, vaikka Törni oikeudessa harvinaisen monen peitetarinan keksikin. Sitten olivat vuorossa pakoyritys, armahdus ja siirtyminen ”etappiteitä” myöten rapakon taakse. Pohjonen ja Silvennoinen tulevat johtopäätökseen: ei Lauri Törniä Suomessa vainottu tai syrjitty edes sodan loputtua. Monia kohdeltiin enemmän kaltoin kuin häntä. Törni oli pikkutekijä.

Tutkijoiden mukaan Törni oli kotonaan vain sotilasyksikössä ja ”tehtävää” suorittaessaan. Hän oli suoraviivainen sotilas, myös ”onnen soturi” koska selvisi 45-vuotiaaksi hengissä. ”Adrenaliinisuihku” oli se luomuhuume, jota haettiin tappamalla vihollisia – keitä nämä sitten olivatkaan. Humala – lääke siviilielämän synkkämielisyyden puuskissa. Törni oli suhteellisen tyypillinen väkivaltaluonne ja niin sanottu tuuri- tai geenijuoppo. Tämän tutkijat todistavat monin tavoin.

Elämäkerta ei tuo kovinkaan paljon uutta Larry Thornen vaiheisiin Yhdysvalloissa, saati taisteluihin Vietnamissa. Lähteitä taitaa olla niukalti, tai sitten kirjoittajat eivät ole saaneet rahaa matkoihin Yhdysvaltoihin? Törnin tappajanura USA:n armeijassa rajoittuu myyttiseen elokuvaan, ”Vihreät baretit, joka oli se Vietnam-filmi, jossa John Wayne esitti omanlaistaan Lauri Törniä, liioiteltuna stereotyyppinä tietenkin. Tutkijoiden viittaukset Runeberg-runouteen ja Vänrikki Stoolin tarinoihin tuntuvat hieman päälle liimatuilta, vaikka historiallisia yhtymäkohtia ehkä löytyykin.

Loppupeleissä Törni hävisi kaikki sotansa, vaikka voitti monet (lähi)taistelunsa. Raskauttavasti hän myös syyllistyi maanpetturuuteen. Törnin kaltaiset ”vihreät baretit” olivat sittenkin pelkkiä statisteja Vietnamissakin, kun vastassa oli yhtenäinen kansa. Ja kuten tunnettua, rämäpäät kuolevat etulinjassa ensin. Mutta poikkeuksiakin on. Vietnamin sodan voittajapuolen suuri sissistrategi Vo Nguyen Giap ehti taistella niin ranskalaisia kuin amerikkalaisiakin vastaan. Hän kuoli vasta lokakuun alussa, 102-vuotiaana.

***

Arvostelu ilmestyi aiemmin Karjalainen -lehdessä 22.10.2013