SS-mies Sakari Haikalan tarina

Mirja Turusen teos Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa (2016) kertoo SS-mies Sakari Haikalan tarinan suomalaisessa SS-pataljoonassa toisen maailmansodan aikaan. Lisäksi kirjassa kuvataan, miten SS-vuodet vaikuttivat Haikalan elämään myöhemmin. Tutkimuksen päälähteenä toimivat keskustelut, joita kirjoittaja on käynyt Haikalan kanssa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Turunen, Mirja: Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa.. Docendo, 2016. 316 sivua. ISBN 978-952-291-257-2.

Sakari Haikala (alun perin Sulinmaa) lähti vuonna 1941 taistelemaan vapaaehtoisena Saksaan Waffen-SS -joukkoihin yhdessä noin 1400 suomalaisen kanssa. Haikala oli tuolloin 17-vuotias. Noin kaksi vuotta kestänyt taival osana SS-joukkoja on kulkenut Haikalan muistoissa koko hänen elämänsä ajan ja vaikuttanut omalta osaltaan hänen elämänsä kulkuun. FT, toimittaja Mirja Turunen on haastatellut Haikalaa useaan otteeseen viimeisen kymmenen vuoden aikana ja koonnut Haikalan muistoista kirjan Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa(2016).

image

Kuva: Tulitikkuaskin etiketti 1941.

Haikalan kertomus

Kirjassa Mirja Turunen kuvaa Sakari Haikalan värväystä SS-joukkoihin, matkaa Saksaan, koulutusta, taisteluja itärintamalla, haavoittumista, elämää toipilaskomppaniassa, matkaa kotiin ja osallistumista taisteluihin Karjalan Kannaksella. Turunen laajentaa käsittelyä kertoen Haikalan matkan ohella myös laajemmin SS-pataljoonan tarinaa. Lisäksi Turunen ottaa käsittelyyn Haikalan elämän sotavuosien jälkeen. Tuolloin SS-miehet joutuivat Valpon kiinnostuksen kohteeksi. Haikala pakeni joidenkin entisten SS-vapaaehtoisten tavoin mahdollisia vainoja Norjaan ja Ruotsiin. Hän kuitenkin palasi takaisin kotiin ja sai elää rauhassa Valpolta. Sen sijaan hän koki toisinaan tulleensa haukutuksi SS-taustansa vuoksi. Tyylilleen uskollisena Haikala kuitenkin rehentelevään sävyynsä kertoi ristiriitojen ratkenneen nyrkkitappeluissa – ja omien sanojensa mukaan hän taitavana nyrkkeilijänä useimmiten nämä riidat voitti.

image

Kuva: Ruutukaappaus elokuvasta Finnische freiwilligen bataillon der Waffen SS.

Mirja Turunen käyttää kirjassa runsaasti pitkiä lainauksia, joissa kuuluu kirjan päähenkilön eli Sakari Haikalan oma ääni. Ilmeisesti kyseiset lainaukset ovat Haikalan haastatteluista. Haikala on säästänyt myös joitakin sodan aikana kirjoittamiaan runoja, jotka nyt julkaistaan. Runot ovat kertomuksenomaisia tarinoita, jotka kuvaavat Haikalan tunnelmia ja kokemuksia sota-aikana. Valitettavasti Turunen ei tutkimuksessaan kerro tarkasti käyttämiensä alkuperäisaineistojen lähdetietoja. Esimerkiksi Haikalan kanssa tekemiään haastatteluja Turunen ei mainitse lainkaan teoksen lähdeluettelossa, vaikka ne käsittääkseni toimivat teoksen päälähteenä. Harvakseltaan tehdyt viittaukset eivät myöskään auta siihen, että lukija joutuu miettimään, kenen äänestä missäkin kohtaa tekstissä on kyse: puhuuko tekstissä Haikala vai hänen SS-toverinsa, tutkimuskirjallisuus vai Turunen itse.

Sakari Haikala muisteli mielellään menneitä eikä peitellyt SS-taustaansa tosin kuin monet muut SS-miehet. Hän nautti olla tarinoineen huomion keskipisteenä ja saikin kotikaupungissaan Kouvolassa maineen liioiteltujen sotaretkiensä kertojana. Tämä kertomisen perinne on väistämättä vaikuttanut myös siihen tapaan millä Haikala on Mirja Turuselle muistellut mennyttä. Turunen luonnehtiikin Haikalaa muun muassa humoristisena, puolustelevana, itseironisena ja mielipiteitään rohkeasti esittävä muistelijana. Hän tuo esiin myös Haikalan ristiriitaisen persoonan ja tavan olla oman tiensä kulkija.

Pitkän elämänsä aikana Haikala ehti muuttaa moneen otteeseen ajattelutapojaan ja puoluekantojaan: pasifistivanhempien pojasta tuli palkkasotilas ja Isänmaallisen kansanliikkeen kannattajasta monien erilaisten poliittisten liikkeiden ja puolueiden jäsen. Haikala innostui sotien jälkeen niin SDP:stä, Maosta, itämaisista uskonnoista, taiteesta kuin kasvissyönnistäkin. ”Ryssänvastaisuus” ja isänmaallisuus kuitenkin säilyivät Haikalan ajattelusta puoluetempoilusta huolimatta.

image

Kuva: Suomalaiset SS-miehet Joseph Goebbelsiä tapaamassa. Kuva teoksesta Jukka Kyösti ja Synnöve Fromm, SS-miehenä itärintamalla (Minerva, 2016).

Muistojen tulkinnallisuus

Mirja Turunen tuo tutkimuksessaan paikoin ansiokkaasti esiin muistojen tulkinnallisuuden. Hän pohtii Haikalan muistoissa esiintyvää menneen ja muisteluhetken välistä vuorovaikutusta sekä SS-miesten keskuudessa syntynyttä muistokulttuuria. Kertoessaan muistojaan SS-vuosistaan Haikala muisteli tapahtumia noin 70 vuoden takaa – ajallinen etäisyys samoin kuin muisteluaika väistämättä vaikuttivat muistojen sisältöön. Haikala myös itse puhui haastatteluissa, joko omasta tahdostaan tai haastattelijan kysyessä, muistin valikoivuudesta, jonka hän näki puolustusmekanismina ja normaalina unohtamisena. Haikala oli huomannut, että sotaveteraanit muistellessaan täyttivät muistissa olevia aukkoja keksimällä loput. Lopulta, kun tarinaa toisti monta kertaa, se muuttui omassa mielessä todeksi.

Mirja Turunen pitää Haikalan haastatteluissa merkittävänä sitä, että Haikala nosti sodasta esiin muutakin kuin itse sotatapahtumat. Erityisesti Haikala pohti kuolemaa ja rakkautta. Hän kertoi peittelemättä sotilaiden juopottelusta ja omista bordellikokemuksistaan. Lisäksi Haikala kertoi saaneensa suomalaisilta kansallissosialistista poliittista koulutusta vähän ennen pataljoonan kotiuttamista. Turusen mukaan tällaisesta koulutuksesta ei ole kertonut tiettävästi kukaan muu kuin Haikala. Haikala itse kertoi, että muistellessaan poliittista koulutusta hän ei saanut muistoilleen hyväksyntää muiden SS-vapaaehtoisten joukossa. Tämä johtunee siitä, että entisten SS-miesten muistokulttuurissa on ollut tapana korostaan pataljoonan epäpoliittisuutta. Haikalan muistot poliittisesta koulutuksesta tuovatkin tutkimukselle uutta tietoa, mutta nähdäkseni ristiriitainen aineisto kaipaa tarkempaa selvitystä.

Kirja rakentuu pääasiallisesti kronologiseen järjestykseen, tosin välillä kirjoittajan on vaikea pitää tutkimuksen rakennetta koossa ja asiakokonaisuudet vaihtuvat aasinsiltojen välityksellä. Lieneekö vaikutusta Mirja Turusen mainitsemalla Haikalan tavalla kertoa asioita nopeasti asiasta toiseen siirtyen. Loppuluvussa Turunen kuitenkin nostaa oivaltavasti Sakari Haikalan sotamuistoista esiin neljä avainkokemusta, joiden ympärille Haikalan muistot heidän keskusteluissaan rakentuivat. Ensimmäinen kokemus oli Ukrainassa sotatalvena 1941, jolloin Haikala varasti ruokaa Saksan armeijan varastosta. Haikala ihmetteli sitä, että hänet armahdettiin kuolemantuomiolta, joka oli vastaavissa asioissa yleinen tuomio. Tämä Haikalan mukaan lujitti hänen arvostustaan saksalaista päällystöä kohtaan. Toinen avainkokemus liittyi itärintaman taisteluihin, joissa Haikala istui poterossa saksalaisen komppanianpäällikön kanssa. Haikala ihmetteli päällikön tapaa kertoa pettymyksestään sotaan ja Hitleriin. Lisäksi Haikalan mieleen jäivät poterossa käydyt yhteiset keskustelut kuolemasta ja sen enteistä. Kolmanneksi avainkokemukseksi Turunen nostaa Haikalan negatiiviset muistot omista maamiehistään, jotka antoivat kansallissosialistista poliittista koulutusta toipilaskomppania-aikana. Haikala järkyttyi, kun hän näki listan suomalaisista tapettavista, joihin kuuluivat muun muassa hänen omat vanhempansa. Neljäs sodan avainkokemus tapahtui Suomen rintamalla kesällä 1944, jolloin Haikala ampui haavoittuneen venäläisen sotilaan. Tästä tapahtumasta Haikala kertoi nähneensä myöhemmin painajaisia.

image

Kuva: Suomalaisia SS-miehiä Osmo Kauppisen haudalla. Kuva teoksesta Jukka Kyösti ja Synnöve Fromm, SS-miehenä itärintamalla (Minerva, 2016).

Vaikka Mirja Turunen pohtii muistojen tulkinnallisuutta monella tasolla en voinut välttyä vaikutelmalta, että asia olisi kaivannut vielä syventämistä. Esimerkiksi miksi Haikala toisti juuri edellä mainittuja tapahtumia sodan kulusta? Mitä nämä tapahtumat kertovat muisteluhetken maailmasta tai siitä sanomasta, jota Haikala pyrki viemään eteenpäin? Toisinaan Turusen kuvaamat pitkät sodan yleisesitykset ja aiheen taustoitukset menevät liian kauaksi itse asiasta. Turunen yrittääkin liiaksi kertoa koko SS-pataljoonan tarinaa. Olisin toivonut, että hän olisi keskittynyt Haikalan muistoihin ja niiden tulkitsemiseen sekä taustoittamiseen. Kuten Turunen toteaa, ihmisen muistot eivät rakennu kronologisena jatkumona, vaan muistiin ovat jääneet yksittäiset tapahtumat. Täten myöskään Haikalan muistot eivät kerro koko SS-pataljoonan tarinaa – vaikka Turunen yrittääkin kirjassaan paikoin tätä tehdä aiemman tutkimuskirjallisuuden avulla. Mikäli Turunen olisi luopunut tästä kokonaiskuvan tavoitteestaan, Haikalan muistot ja niiden tulkinta olisivat saaneet kauttaaltaan enemmän tilaa. Näin aiheen käsittely olisi syventynyt.

Keskustelu SS-pataljoonan poliittisesta luonteesta

Mirja Turunen ottaa tutkimuksessaan kantaa ajankohtaiseen keskusteluun suomalaisen SS-pataljoonan poliittisesta luonteesta. Suomalaisen SS-pataljoonan tutkimus on pitkään ollut Mauno Jokipiin varassa. Hänen 1960-luvulla julkaisemansa laaja tutkimustyö ja siinä esittämänsä tulkinnat ovat olleet lähes ainoa lähde siihen, mitä tiedämme pataljoonasta. Jokipii jatkoi myös myöhemmin tutkimustyötä saman aihepiirin parissa. Viime vuosina Oula Silvennoinen, Aapo Roselius, Marko Tikka ja Juha Pohjonen ovat kritisoineet Jokipiin tutkimusta ja tuoneet esiin uusia tulkintoja suomalaisista SS-miehistä. He ovat ottaneet kantaa muun muassa siihen, millaisella taustalla SS-miehet lähtivät Saksaan. Jokipii on tutkimuksissaan korostanut, että miehillä oli hyvinkin erilaisia poliittisia taustoja. Silvennoinen, Roselius, Tikka ja Pohjonen sen sijaan ovat tulkinneet, että SS-miehistä huomattava osa oli kansallissosialisteja ja kansallismielisiä radikaaleja. 

image

Kuva: SS-propagandajuliste

Mirja Turusen mukaan Silvennoinen, Roselius, Tikka ja Pohjonen ovat provosoineet ja kärjistäneet asiaa. Turunen tulee siihen tulokseen, että lähtijöillä politiikkaa tärkeämmäksi syyksi nousi seikkailunhalu ja toiminnan tarve. Hän kuitenkin myöntää, että taustalla oli myös poliittisia näkemyksiä. Koulutus Saksassa kiinnosti nimenomaan oikeistomielisiä nuoria erityisesti suojeluskuntien ja Isänmaallisen Kansanliikkeen piirissä. Mukana oli myös kansallissosialistisen Saksan ihailijoita. Turusen mukaan nuoria yhdisti etenkin yhteinen vihollinen eli Venäjä ja kommunismi. Turunen näkee kuitenkin, että Haikalan kaltaiset nuoret pojat olivat poliittisen pelin pelinappuloita – eivät niinkään varsinaisia toimijoita.

Tutkimuksessa nousee esiin myös toinen polttava kysymys: mitä SS-miehet tiesivät juutalaisvainoista ja osallistuivatko he holokaustiin. Sakari Haikala kiistää jyrkästi SS-miesten osallistumisen hirmutekoihin. Hän kuitenkin myöntää kuulleensa juutalaisten kohtelusta koulutusaikanaan Saksassa. Turunen tuo esiin myös oman kantansa. Hänen tutkimustensa mukaan keskitysleirien vartijoina ei ollut suomalaisia. Lisäksi mistään lähteistä tai dokumenteista ei ole löytynyt tietoja suomalaisten osallistumisista juutalaisten tai muiden siviilien joukkomurhiin. Näin ollen suomalaiset eivät Turusen mukaan osallistuneet natsien hirmutekoihin. Täten hän kritisoikin niitä syytöksiä, joita SS-miehet ovat kohdanneet sodan jälkeen ja muistuttaa, että sotilaat eivät silloin tienneet sitä, mitä nykyisin tiedämme.

Silvennoinen, Roselius, Tikka ja Pohjonen ovat ansiokkaasti viime vuosina avanneet keskustelun suomalaisesta fasismista. Liittäisin keskusteluun myös Markku Jokisipilän, joka on tutkinut muun muassa Suomen ja Hitlerin Saksan yhteistyötä. Keskustelunavauksien jälkeen aiheeseen tulisi tarttua yhä laajemmin. Esimerkiksi suomalainen SS-pataljoona kaipaa uudenlaista, tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta. Mirja Turunen on omalta osaltaan tehnyt arvokasta työtä tutkimalla yhden vielä elossa olevan SS-miehen muistoja ja osallistumalla tähän ajankohtaiseen keskusteluun.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *