Kirja Modernin lumo ja pelko pitää sisällään kymmenen Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksen eri ikäisen (graduntekijästä tohtoriin) tutkijan artikkelia sukupuoliroolien muuttumisen eri puolista 1880-luvulta toisen maailmansodan aattoon. Enimmäkseen liikutaan Suomessa, mutta kirjan kaksi ensimmäistä artikkelia liikkuvat Itämeren alueella ja Pariisi-Pietari -akselilla. Kirjan artikkelit on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy vanhojen sukupuoliroolien horjumiseen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä aikana ja sen mukana, kun taas toinen saa tutkailee sukupuolirooleja maailmansotien välisenä aikana ja kolmas käsittelee rakkautta ja sukupuolirooleja 1800-luvun lopulta aina toiseen maailmansotaan asti. Artikkelit lähestyvät aiheitaan pääasiassa kaunokirjallisen materiaalin ja taiteilijoiden kautta, mutta toisessa osassa paneudutaan myös lehdistön nuorisolle tarjoamiin ihanteisiin. Kaikkiaan kyse on siis ihanteista, ajatuksista ja haaveista sekä niiden vastapuolesta, kaikesta siitä mitä artikkelien käsittelemät ihmiset joko pelkäsivät ja inhosivat tai mitä he eivät halunneet muiden tekevän. En tässä käsittele artikkeleita mitenkään järjestyksessä enkä ollenkaan tyhjentävästi, vaan otan ainoastaan muutamia keskeisiksi kokemiani teemoja esille.

Kovasti tiukkapipoinen historioitsija voisi tietysti kysyä kirjoittajien käyttäminen aineistojen edustavuutta, mutta se olisi turhaa. On selvää, että nyt on kyseessä lähes yksinomaan kaupunkien kouluja käynyt väestö, sekä intellektuellitaiteilijat että kaupunkien keskiluokka, mutta yhtä lailla on selvää, että näiden ryhmien merkitys aatteiden ja asenteiden muovaajana on kuitenkin ihan oikeasti paljon suurempi kuin heidän lukumääränsä antaisi olettaa. Kirjailijoiden työtähän on muun muassa arvojen ja asenteiden pohtiminen ja artikuloiminen, ja kaupunkilaisen keskiluokan arvot ovat olleet ainakin 1800-luvun lopulta lähtien juuri niitä arvoja joita on tuputettu kaikille muillekin ihmisille. Sitä paitsi tällaisia kysymyksiä olisi muuten melkoisen mahdotonta tutkiakin; sosiologi voi aina suorittaa kyselytutkimuksen tai tehdä haastatteluja, mutta historioitsijalla ei tätä mahdollisuutta useinkaan ole.

Koko kirjan läpi kulkevista teemoista voisi ensimmäisenä nostaa esiin naisen suhteen mieheen. Tämä suhde paljastuu paljon muuksikin kuin vain selkeäksi naisen vapautumiseksi miesten ylivallasta ja tasa-arvon saavuttamiseksi. Vaikka monet, etenkin taiteilijanaiset pystyivät jo 1800-luvun lopulla toimimaan itsenäisesti monilla yhteiskunnan osa-alueilla ja luomaan oman uransa julkisuudessa, miesten dominoiva asema paljastui myös siinä, miten vaikeata naisten oli suhtautua sekä omaan itseensä että miehiin. Kirjan ensimmäisessä artikkelissa Kirsi Tuohela kuvaakin Laura Marholmin romaanien kautta sitä, miten suhde mieheen ja rakkaus saattoivat yhtä lailla tukahduttaa naisen ja ajaa hänet jopa itsemurhaan kuin myös vapauttaa hänet toimimaan itse ja jopa kestämään suhteen loppumisen. Molemmissa nimenomaisissa tapauksissa oli kyseessä kirjailijatar ja hänen pyrkimyksensä luoda itse oma asemansa ja minuutensa maailmassa, jossa nainen oli totuttu määrittelemään isän tai aviopuolison kautta. Tälle artikkelille on mielenkiintoisena rinnastuksena kokoelman viimeinen, Hanna Elomaan kirjoittama artikkeli, jossa puolestaan tutkaillaan suomenruotsalaista kulttuurielämää 1920-ja 1930 -luvuilla kohahduttanutta kiistaa Oskar Hultinin vaimojen rooleista: kun vielä 1900-luvun alussa tiedemiehen vaimon ei oletettu edes ymmärtävän mitä hänen miehensä oikein puuhaili, ensimmäisen maailmansodan jälkeen hyvän, miestään tukevan vaimon oletettiin auttavan miestään aivan toiselta pohjalta, työtoverina ja keskustelukumppanina.

Naisen suhde miehiin tulee kiinnostavalla tavalla esille Emilia Cronvallin, Kaisa Vehkalahden ja Kristiina Tiihosen artikkeleissa, jotka käsittelevät 1920-luvun nuorisoihanteita. Muuttunut maailma toi uudenlaisia arvoja kaikille, ja naisten uusi vapaus toi esille myös ilmiöitä, joita vanhemmat ikäpolvet eivät voineet hyväksyä: jazz-tytöt pukeutuivat säädyttömästi, polttivat tupakkaa, joivat alkoholia ja jopa antoivat poikien pussata itseään! Tämä paheksunta tuli yhtä lailla konservatiivien, naisasialiikkeen ja työväenliikkeenkin suunnasta, ja samaan kuoroon liittyivät muun muassa lääkäritkin. Etenkin naisasianaisten asenne on kiintoisa: mikä hyvänsä vapautuminen ei käynyt päinsä, vaan vanha polvi oli ymmärtänyt emansipaation omalla, varsin puritaanisella tavallaan. Kaikilla tahoilla oli kuitenkin selvää, että sukupuolielämän tuli rajoittua vain avioliittoon, ja etenkin nuorten naisten tuli pitää huoli itsestään. Avioton lapsi merkitsi onnettomuutta sekä äidille että lapselle, joten nuoren naisen piti varmistua miehen kunniallisista aikeista ja luotettavuudesta. Nuoruus oli naisille kuitenkin ennen kaikkea valmistautumista äidin ja perheenemännän rooleihin.

Rakkaus ja sen fyysinen puoli oli uusien sukupuoliroolien krooninen ongelma. Nuorisolle suunnatuissa kirjoituksissa ei puhuttu sukupuoliyhteydestä muuten kuin korkeintaan vihjaamalla aviottomalle lapsen tuottamaan häpeään, mutta taiteilijattaria käsittelevät artikkelit tuovat asiaan lisää valaistusta. Romanttisen, tunnepohjaisen rakkauden ihanne oli iskostunut jo lujaan naisten aivoihin, mutta samalla vanhat puhtauden ihanteet elivät voimakkaina. Kun oikeanlaisen ystävyyden ja kumppanuuden etsiminenkin oli työlästä, tuloksena oli usein hyvinkin repiviä ristiriitoja. Tästä kuvaa etenkin Maarit Leskelä Aino Kallaksen suurien rakkauksien sarjaa kuvaavassa artikkelissaan. Ainolla oli huomattavan melodramaattinen näkemys itsestään taiteilijana ja naisena ja niinpä hän avioliittonsa ensimmäisten vuosien jälkeen etsi koko loppuikänsä aina uusia kumppaneita, joista tärkeimmäksi muodostui Eino Leino. Hillittömässä kiihkeydessäänkin nämä suhteet olivat kuitenkin "puhtaita" rakkauksia, joiden sisältönä oli henkinen yhteys ja korkeintaan kiihkeän eroottissävyiset tunteet, jotka taas eivät johtaneet sen pidemmälle. (Tätä tietoa Leskelä panttaa turhankin pitkään, minkäköhän takia?). Vaikka perinteinen kristillinen seksuaalikielteisyys olikin jo väistymässä, ajatus henkisestä ruumiillisen vastakohtana eli ja voi hyvin.

Naisen suhteella mieheen on luonnollisesti kääntöpuolensa, miehen suhde naiseen. Minna Toikan ja Hanne Koiviston kuvaukset siitä, miten Raul Palmgren ja Arvid Järnefelt suhtautuivat naisiin ja seksuaalisuuteen, ovat erittäin kiintoisaa luettavaa. Myös miehillä oli ihanteenaan seksuaalisuudesta vapaa, "puhdas" rakkaus, jota aineellinen seksuaalisuus ei saanut päästä likaamaan. Tolstoilaiselle Arvid Järnefeltille 1920-luvun uudenlaiset elämäntavat olivat varsinainen hirvitys, hänelle kun miehenkin seksuaalisuus oli likainen ja paha asia, puhumattakaan sitten kaiken puhtaan ihannekuvasta, naisesta. Sen sijaan Raul Palmgrenin 1950-luvulla kirjoittama ja 1930-luvulle sijoittuva romaani 30-LUVUN KUVAT kuvailee paljon nuoremman ikäpolven tuntoja. Nyt liikutaan jo maailmassa, jossa uudet, seksuaalisuuden myöntävät näkemykset ovat päässet esiin entistä vakiintuneemmin, mutta vanhat puhtausopit eivät ole ollenkaan kuolemassa. Enää ei eroottinen ole yksiselitteisen pahaa, mutta edelleen siihen liittyy jotain likaista ja epähenkistä, jota ei osata hyväksyä. On siis henkisiä ja älykkäitä naispuolisia kumppaneita ja niitä toisia, joiden kanssa on kiva pelmuilla intiimimmin. Jälkimmäisistä tulee kuitenkin hirveä syyllisyyden. tunne. Arvot eivät muutu hetkessä.

Mielenkiintoisen lisän ja taustoja sekä jazz-tytöille että miehen asemalle tuo Ritva Hapulin artikkeli ensimmäisen maailmansodan vaikutuksista miehen asemaan. Jazz-tyttöjen ja naisasianaisten ristiriitohen tavoin kuvaus Saksan joukoissa länsirintamalla palvelleen Urho Somersalon sotamuistoista ja mieskuvasta tuo esille hyvin sen, miten erilaisia ajatukset uudesta, modernista ihmisestä saattoivat olla. Somersalon miesihanne näkyy hänen asenteessaan sotaan: kauheatahan se oli, mutta kuitenkin puhdistava ja sitä kautta jalo kokemus. Somersalo ihannoi siis perinteistä soturi-ihannetta ja muokkaa sen sopimaan uudenlaisen maailmaan. Koska Somersalo ei sodan jälkeiseen elämään puutu, marssittaa Hapuli kentälle muita osapuilleen saman hengen edustajia, ja tällöin sodassa isänmaan ja puhtaiden aatteiden edestä kärsineiden miesten vastakohdaksi nousee uusi maailma poikamaisine jazz-tyttöineen, naismaisine gigoloineen ja kaikkine muinekin rappion merkkeineen. Varsinkin näille ihmisille maailmansodan jälkeinen aika oli kaoottista ja epävarmaa, uskoisinpa jopa että aivan eri mitassa kuin meidän aikamme ihmisille.

Palmgrenia suuremman vastakohdan Somersalolle muodostaa Hanna Järvisen artikkeli Vaclav Nijinskystä ja hänen impressaarinsa ja rakastajansa Sergei Djaghilevskistä. Artikkeli esittelee mielenkiintoisia motiiveja: toisaalla on vanhan aristokraattisen kulttuurin vielä hallitsema Pietari, jossa baletti on voimissaan ja homoseksuaalisuuskin aristokraateille käytännössä (joskaan ei periaatteessa) sallittua, ja toisaalla taas porvarillisen kulttuuri Pariisi, jossa baletti on vajonnut lähelle eräänlaista pornografiaa, tyttöjen tiirailua. Aristokratialle löytyy kuitenkin lännen porvarillisestakin maailmasta vastineensa, dekadentti kulttuurieliitti "maailmallisine" tapoineen ja aristokratialle ominaisine porvarillisuuden halveksuntoineen. Kun kuitenkin kyseessä on jo porvarillinen yhteiskunta, naiskatsojat eivät oikein voineet katsella miestanssijaa, ellei hän sitten ollut Nijinskyn tapaan androgyyni, sukupuolien rajatapaus. Ehdottomana edellytyksenä androgyynin katselemiselle oli kuitenkin Nijinskyn maine nerona ja hänen ulkopuolisuutensa, jotta yleisö ei saisi aihetta kyseenalaistaa omia arvojaan. Tiikeriäkin on kiva katsoa, kun se on häkissä.

En tässä ole esittänyt teosta MODERNIN LUMO JA PELKO ollenkaan tyhjentävästi, vaan ottanut esille muutamia siinä näkemiäni teemoja esille. Tämä kirja on onnistunut teos muun muassa siinä mielessä, että artikkelit muodostavat varsin selkeän kokonaisuuden, mutta samalla artikkelikokoelman muoto on sallinut tietynlaisen teemojen rikkauden: valottamalla asioita eri puolilta tuodaan esille myös varsin monenlaisten asioiden kytkeytymistä toisiinsa, aivan niin kuin oikeassa maailmassa asiat ovat. Perimodernistinen keskittyminen yhteen ja vain yhteen asiaan on näin vältetty, samalla kun ei olla sorruttu postmodernistiseen sillisalaatti-ihanteeseenkaan. Hyvä kirja.