Juhani Pöyhösen suomalainen sukunimikartasto on kunnioitettavan laajan ja pitkäaikaisen harrastustyön tulos. Kartasto sisältää 2459 suomalaisen sukunimen levinneisyyden 500 kartalle kuvattuna. Tähän on heti lisättävä, että Pöyhösen aineisto, josta kartasto kattaa kaikkein yleisimmät nimet, käsittää kaikkiaan 26266 sukunimeä. Edelleen kaupungistuvassa maassamme oli kuitenkin vuonna 1985 käytössä peräti 79000 eri asuista sukunimeä. Pöyhösen aineisto perustuu vuosien 1967-68 radioluparekisteriin, josta on aikoinaan laadittu maanviljelyksestä tai sen sivuelinkeinosta toimeentulonsa saaneet ruokakunnat sisältävä otos. Aineiston valinta vaikuttaa ehkä yllättävältä, mutta selittyy sillä, että Pöyhönen on hankkinut sen jo 1960-luvun lopulla, jolloin nykyistä atk-pohjaista väestörekisteriä eli väestötietojärjestelmää ei vielä ollut olemassa. Väestörekisteri muodostui paperimuodossa olevista henkikirjoista ja kirkonkirjoista, eikä muuta riittävän laajaa ja koko maan kattavaa atk-muotoista väestörekisteriä ollut käytettävissä. Tästä, kohta kolme vuosikymmentä sitten tehdystä aineistovalinnasta ja sen mahdollisista vaihtoehdoista, olisin mielelläni lukenut hieman enemmän. Arkistoalalla keskustellaan vilkkaasti sähköisen aineiston arkistoinnista ja sen käyttömahdollisuuksista tutkimuksessa tulevaisuudessa. Pöyhösen lyhyt selostus oman aineistonsa vaiheista magneettinauhakelasta eri konversioiden kautta tällä hetkellä käyttökelpoiseen muotoon, osoittaa miten uskomattoman pitkä aika kolmekymmentä vuotta on konekoodiselle aineistolle.

Rajaus maatalouselinkeinoa harjoittavien suomalaisten sukunimiin saa selityksensä heti kirjan alussa. Pöyhönen toteaa, että hän on kiinnostunut sukujen alkuperistä ja niitä vastaavista selkeistä sukujen nimijakaumista. Ensisijaisesti luovutetussa Karjalassa ennen vuotta 1940 esiintyneet nimet ja ruotsinkileiset nimet on rajattu esityksen ulkopuolelle. Ainakin viimeksi mainituista Pöyhösen on tarkoitus julkaista erillinen teos. Suomi noin sata vuotta sitten edustaa eräänlaista lähtökohtaa ja 1960-luvun loppu viimeistä mahdollista ajankohtaa läpileikkaukselle ennen muuttoliikkeiden armottomia aaltoja.

Sain sen vaikutelman, että Pöyhöselle sukunimi on keskeisin samaa sukua yhdistävä tekijä. Jos nykysuomalainen tarkastelee neljä-viisi sukupolvea käsittävää esipolvitauluaan, hän ei sata vuotta sitten eläneiden esivanhempiensa joukosta löydä välttämättä yhtään henkilöä, jolla olisi ollut sama nimi kuin hänellä itsellään. Itä-Suomessa asia on hieman toisin, koska periytyvät sukunimet ovat olleet siellä käytössä satoja vuosia. On kuitenkin aika uskaliasta väittää itäsuomalaistenkaan sukujen kohdalla, että samannimiset henkilöt olisivat toisilleen läheistä tai kaukaista sukua ellei sukulaisuutta voida todistaa kirjallisten lähteiden avulla. Tähän sukulaisuuskäsitteen laajaan määritelmään monissa harrastajapiireissä kuitenkin on päädytty. Se on nähtävissä sukukirjoissa, joissa luetellaan eri paikkakunnilla vaikuttaneita samannimisiä sukuja, mutta eri "sukuhaarojen" väliset sukulaisuussuhteet on jätetty kirjallisten lähteiden puuttuessa arvailujen varaan. Tälle pohjalle muodostettuja sukuseuroja voisi yhtä hyvin kutsua sukunimiseuroiksi. Arvokkaan kulttuurityön ja yhteenkuuluvuuden merkitystähän tämä ei vähennä, mutta usein sukulaisuuskäsitteen tarkemmalle määrittelylle olisi sijaa. Tavallaan Pöyhösen esittämä kytkentä sukunimien levinneisyyden ja asutusteorioiden välillä haastaa selvittämään miten nimiä on otettu käyttöön tai miten ne ovat periytyneet eri ryhmien piirissä eri aikoina. Tällöin ei voida välttyä tutkimuskirjallisuuden ja eri aikakausilta olevan vertailuaineiston käytöltä. Muistaakseni sukututkijoiden keskustelupalstoilla joku onkin herätellyt ajatusta henkikirja-aineistoon pohjautuvasta 1700-luvun nimikartastosta.

Pöyhönen jättää työnsä lähtökohdat lukijan itsensä pohdittaviksi ja jopa rohkaisee siihen. Kirjaan on "omakohtaisten, itsenäisten tarkastelujen virikkeeksi ja helpottamiseksi" liitetty erillisinä kalvoina kahdeksan peitekarttaa mm. Suomen murrealueista, suurimmista asutuskeskuksista ja tärkeimmistä vesistöistä. Omien karttojen tekemiselle annetaan myös ohjeet. Peitekartat liittyvät ajatukseen siitä, että sukunimien levinneisyyskarttojen avulla voidaan tutkia sukujen alkuperää suhteessa asutuksen leviämiseen maassamme sekä selvittää väestön (sukujen) muuttoliikkeitä. Sukunimien esiintymät kuvataan kartoilla erikokoisilla kolmioilla tapausmäärien mukaan. Kääntämällä kolmion kärki eri suuntiin on voitu esittää useita nimiä samalla kartalla. Kolmion kärki on sidottu esiintymispaikan (postitoimipaikka) koordinaatteihin. Esitystapa on oivallinen ja tarkka, mutta ensisilmäyksellä kolmioiden suunta saattaa antaa harhakuvan muuttoliikkeen suunnasta. Johdantoon perehtyneelle käyttäjälle tästä ei kuitenkaan ole haittaa.

Kartaston lyhyen tekstiosan kappaleessa Kartat ja niiden hyväksikäyttömahdollisuudet Pöyhönen sinkoaa haasteen eri suunnille poikkitieteellisen tarkastelun aikaansaamiseksi. Sukunimien maantieteellisestä jakautumasta kiinnostuneita tieteenaloja voisivat olla suomen kieli, arkeologia, historia, kulttuurimaantiede, sukututkimus ja perinnöllisyystutkimus. Johdannossa ei eri ryhmien käyttötarkoituksia laajemmin pohdita, vaan tarjotaan tiettyjen periaatteiden mukaan laadittu aineisto tutkijoiden käyttöön:"Kaikista karttoihin liittyvistä tulkinnoista ja johtopäätöksistä on vastuu yksinomaan lukijalla".

Teosta onkin mahdollista tarkastella kahdesta eri näkökulmasta. Itsenäisenä kokonaisuutena, jossa perustellusti rajattu aineisto on käsitelty huolellisesti tiettyjen periaatteiden mukaisesti ja esitetty graafisessa muodossa, kirja on moitteeton. Painoasu ja taitto ovat huoliteltuja ja lopputulos on sekä näyttävä että helposti käsiteltävä.

Toisaalta voi pohtia teoksen käyttökelpoisuutta eri tutkimusalojen kannalta. Mielestäni tämän arvioinnin aika ei ole vielä. Tulevaisuus näyttää miten useassa kielitieteen opinnäytteessä tai sukukirjassa Suomalaiseen sukunimikartastoon viitataan. Todennäköisesti tutkimuskäytössä olisi kysyntää myös Pöyhösen laajemmalle pohja-aineistolle, josta nyt julkaistu osa edustaa vain vajaata 10 prosenttia.

Sukututkimuksen kannalta voisin kuvitella, että kartastolle on käyttöä ensisijaisesti itäsuomalaisia sukuja tutkittaessa. Samannimisten sukujen paikallistaminen ja sukuhaarojen mahdollisten sukulaisuusuhteiden selvittäminen helpottuu, koska tietyn nimen eri esiintymät on entistä helpompi rajata. Länsi-Suomen osalta sukututkijan on hyvä varustautua nimikäytäntöjä käsittelevän kirjallisuuden avulla ennen johtopäätösten tekemistä. Alueella, jossa henkilön sukunimi tai lisänimi aina 1920-luvulle asti saattoi vaihtua useaan kertaan elämän aikana asuinpaikan ja elämäntilanteiden vaihdosten yhteydessä, sukunimikartastot kuvastavat mm. 1900-luvun nimimuotien levinneisyyttä ja talon- ja torppien nimien esiintymistä.

Kysymyksessä on kirja, joka houkuttelevan ulkoasunsa ja nimensäkin ansiosta löytänee tiensä suuren yleisön pariin. Ainakin sukututkimuksen näkökulmasta lukijoiden laajempi opastaminen ei olisi ollut pahitteeksi. Mutta toisaalta, jokaiselle suotakoon oikeus kokea sukulaisuutta muiden samannimisten suomalaisten kanssa. Kuten Pöyhönen motiiveistaan toteaa: "Olen valmistanut kartat, jotta ne…vahvistaisivat suomalaista identiteettiä."