Hannu Salmen teos on sekä hyvin tärkeä että ajankohtainen. Se auttaa ymmärtämään paitsi digitaalisuuden ja historian välistä suhdetta, myös laajasti digitaalisuuden ja monipuolisten tutkimusmetodien tärkeyttä. Kirja on kirjoitettu tieteelliseen tyyliin, mutta on kuitenkin varsin helppolukuinen myös aihetta aiemmin tuntemattomille.

Kenties parhaiten teos palvelee sellaista historiantutkijaa tai historian harrastajaa, joka ei tunne ennestään kovin hyvin digitaalisuutta. Toisaalta se toimii hyvin myös sille, joka tuntee digitaalisuutta, mutta ei sen hyödyntämisen mahdollisuuksia juuri historian parissa.

Itse luin teoksen post doc -tutkijana, joka on toiminut noin vuosikymmenen ajan digitalisaation parissa niin tutkijana, lukion opettajana kuin tieteen popularisoijana.

En koe olevani itse kirjan ensisijaista kohderyhmää, mutta se avasi minulle etenkin aiheen historiallista puolta. Arvosteluni kuvaakin enemmän sitä, miten minusta aihetta olisi kannattanut lähestyä. En ole lukenut muita kirjasarjan teoksia, vaan oletan kirjan toimivan myös erillisenä teoksena, minkä kuvan saa myös kirjan takakannesta.

Kirja on todella lyhyt (tekstiä 92 sivua) ja helppolukuinen, mikä johtunee kirjasarjan formaatista. Rakenne on hieman epätasainen: loppupään luvut ovat lähes puolet lyhyempiä kuin alkupään. Otsikointi olisi kenties voinut olla selkeämpi, etenkin luvut 3 (Mapping and Viewing History) ja 5 (Presenting the Past in the Digital Age) ovat tavallaan digitaalisen visuaalisuuden eri osa-alueita, mutta käsitellään nyt erillään toisistaan. Kieli on moitteetonta, mutta hyvin monipuolinen ja uudissanoja vilisevä sanasto saattaa tuottaa hieman vaikeuksia aiheesta vähän tietävälle. Termit on kuitenkin avattu pääosin hyvin.

Ottaen huomioon kirjan suppeuden, tilaa vie paljon digitaalisuuden yleiseen esittelyyn, eri tieteenalojen moniin yhteistyömuotoihin, sekä yksittäisiin metodologisiin aiheisiin kuten Franco Morettin käsitteeseen distant reading, tai varsin kaukaisiin paradigmanmuutoksiin kuten spatial turn. Nämä ovat kaikki tärkeitä asioita tieteen historiassa, ja avattu erinomaisesti, mutta sopisivat paremmin kirjaan otsikolla ”What is the Background of Digital History?”. Tilaa jää nyt pois juuri historiaan ja sen digitaalisuuteen liittyviltä, kenties oleellisimmalta, asioilta.

Entä historian opetus?

Erityisesti jäin kaipaamaan kuvausta siitä vallankumouksellisesta muutoksesta, mikä viime vuosikymmenen aikana on kohdannut historian opettamista peruskouluissa ja toisella asteella. Digitaaliset oppimisympäristöt ovat lyöneet läpi erityisesti koronan jälkeen paitsi Suomessa, myös globaalisti. Jo ennen pandemiaa sekä opetusteknologiassa että arvioinnissa on siirrytty varsin laajasti hyödyntämään digitaalisuuden eri muotoja, ja nämä ansaitsisivat yhteiskunnallisen merkityksensä vuoksi laajaa käsittelyä.

Toinen asia akateemisen historiantutkimuksen ulkopuolelta, mitä olisi sopinut analysoida tarkasti on sosiaalisen median (etenkin YouTube, Instagram, FB, Twitter), suoratoistopalvelujen (etenkin Netflix ,HBO ja BookBeat) ja avointen tietopalvelujen (etenkin Wikipedia) valtavasta ja alati kasvavasta merkityksestä historiakäsityksen syntymisessä etenkin lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka suuri (tai häviävän pieni) merkitys digitaalisesti välitetyllä akateemisella historiantutkimuksella on ”diginatiiveille”.

Lisäksi teoksessa olisi voitu ainakin jollakin tavalla käsitellä esimerkiksi pelillisyyden ja kaupallisuuden merkitystä digitaalisuudessa ja historiassa. Näilläkin molemmilla on alati kasvava vaikutus sekä koulumaailmassa että populaarihistorian parissa. Kirjassa on kyllä runsaasti esimerkkejä erilaisista suurelle yleisölle suunnatuista historian digihankkeista, mutta näinä totuuden jälkeisinä aikoina kaipaa asian tarkkaa käsittelyä. Näin erityisesti siksi, että Salmi itse korostaa teoksessaan ajankohtaisten metodien käytön ja pinnalla olevien aiheiden tutkimuksen tärkeyttä.

Digitaalisuuden mahdollisuudet

Teoksessa on ansiokkaasti tuotu esille digitaalisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja tärkeyttä historiantutkimuksessa paitsi metodien myös digitaalisten lähteiden tutkimisen kautta. Tärkeä huomio on myös digitaalisuuden tuomat mahdollisuudet liittyen kuva- ja äänilähteisiin historiantutkimuksessa.

Humanististen ja luonnontieteiden välinen yhteys on nostettu usein esiin ja nimenomaan järkevässä, yhdessä tekemisen hengessä. Esimerkkejä on mukavasti ympäri maailman; Suomen runsas esiintyminen toivottavasti johtuu todellisesta aktiivisuudesta asian parissa. Esimerkeissä hieman häiritsee niiden ikä: melko paljon merkkejä käytetään 2000-luvun alun (ja jopa 1900-luvun lopun) pioneerihankkeiden esittelyyn. Nämä ovat kiinnostavaa historiaa, mutta valitettavasti ala kehittyy niin nopeasti, että jopa 2010-luvun hankkeet ovat herkästi jo auttamattoman vanhentuneita.

Kirjassa tehdään kuitenkin erittäin hyvä ja tärkeä lähdekriittinen huomio haasteista paitsi digitaalisten lähteiden tutkimisen (maksulliset tietokannat) myös laadun suhteen (mitä ja miten on digitoitu). Lisäksi sivutaan jonkin verran humanistiseen tutkimukseen kohdistuvaa painetta lisätä digitaalisia ja kvantitatiivisia metodeja. Salmi olisi kuitenkin voinut tarkemmin analysoida missä määrin tutkijat käyttävät tietoisesti tai tiedostamatta ”digikärkeä” rahoitusta saadakseen, ja mitä seurauksia tällä on tutkimuksen rajauksiin, laatuun ja vaikutuksiin.

Kriittistä puolta olisi myös voinut laajentaa vielä entisestään koskemaan esimerkiksi digilähteiden käytön aiheuttamia muita ajankohtaisia haasteita kuten ruutuaika ja hiilijalanjälki. Nämä ovat toki varsin laajoja ja vaikeita teemoja, mutta olisivat voineet tulla nostetuksi esiin edes lyhyesti. Kenties nämä mainitsemani teemat eivät kuitenkaan sovi kirjasarjan tyyliin, jolloin niiden poisjättäminen on ymmärrettävää.

Monipuolinen ja laaja-alainen

Hienoa teoksessa on sen monipuolisuus ja laaja-alaisuus, Salmi ei tyydy käsittelemään digitalisoitumista vain historian näkökulmaa. Digitaalisuutta käsitellään deskriptiivisesti (miten digitaalisuus ja historia ovat hiljalleen kietoutuneet toisiinsa synnyttäen ”digital historyn”), normatiivisesti (miten digitaalisuutta voi ja tulee hyödyntää historiantutkimuksessa) sekä metatasolla (mitä digitaalisuus ja historiantutkimus yhdessä tarkoittavat).
Teos on etenkin digitaalisuuden ja historian yhteen nivoutumisen historiassa erittäin asiantunteva, analyyttinen ja täsmällinen. Lyhyeltä yleisesitysten sarjaan kuuluvalta teokselta ei voi odottaakaan kaiken kattavuutta. Tässä mielessä kirja on sitä, mitä takakannessa luvataan:

”–the most compelling introduction to digital history to date.” ja ”– essential reading for students of history and other humanities fields, as well as anyone interested in how digitization and digital cultures are transforming the study of history.”