Suomalaisen taidelasin kultakaudesta 1950-luvulla on kirjoitettu monesta eri näkökulmasta. Myös Koivisto ja Laurén kertaavat teoksessaan menestyneimmät muotoilijat ja suurimmat kansainväliset menestykset. He johdattavat lukijan lisäksi muutamille sivupoluille, kuten kronologiaan muotoilumme syntyvaiheista 1880-luvun lopussa ja myöhemmin arkisen, mutta korkeatasoisen lasin vaiheisiin astiakaapeissamme. Onhan suomalainen käyttölasi usein menestyneiden taiteilijoiden tekemää ja edustaa korkealuokkaista muotoilua.

Tekstistä, kuvista ja kokonaisuudesta on helppo nauttia, sillä Suomen lasimuseon intendentti Kaisa Koivisto on maamme johtavia tämän alueen asiantuntijoita. Hän on väitellyt suomalaisen lasimuotoilun kultakaudesta ja työskennellyt Suomen lasimuseossa Riihimäellä yli 30 vuoden ajan. Uta Laurén on Suomen lasimuseon tutkija, joka on erikoistunut Tapio Wirkkalan ja saksalaisen Rosenthalin posliinitehtaan yhteistyöhön.

Miksi suomalainen muotoilu 1950-luvulla on tärkeä aihe ja tässä ennen kaikkea lasi, esineet jotka tuolloin ovat olleet muotoilun ydintä? 1950-luvun muotoilun parhaat vuodet ovat kulttuuriperintöä, joka on ollut tärkeää jo usealle sukupolvelle. Tapio Wirkkala, Timo Sarpaneva ja Kaj Franck ovat pysyvästi esillä, samoin kuin esimerkiksi naismuotoilijat Saara Hopea, Gunnel Nyman ja Nanny Still. Perintö pysyy meissä kiinni, esineet löydetään tietyllä tavalla uudelleen ja uudelleen. Näistähän Suomi maailmalla tunnetaan. On yllättävää löytää esimerkiksi Keski-Euroopan museoista tuttuja esineitä tai joutua selvittämään pohjoismaisille muotoilututkijoille Wirkkalan ja monien materiaalien suhteita. Muotoiluperintö on säilynyt lasissa koska se on esimerkiksi tekstiiliä ajattomampaa. Lasissa eivät valmistusvuosikymmenet näy samalla tavoin.

Kuva: Kaj Franck 1953: Juomalasi 5023, Nuutajärvi. Kuva: Suomen lasimuseo / Timo Syrjänen

Pitkä linja

Suomen lasimuseossa Riihimäellä työskentelevien tutkijoiden teos ulottuu kauemmaksi menneisyyteen kuin taidelasin perinteisenä kultakautena pidettyyn jaksoon, joka alkaa muutama vuosi sodan jälkeen, nousee komeimpaan menestykseen ennen kaikkea 1951 Milanon triennaalissa, sekä 1954 Milanon triennaalissa, ja jatkuu sitten 1950-luvulta 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Usein pohditaan sitä, miten sotaa edeltävä aika ruokki valmiiksi sen, mitä sitten myöhemmin oli muotoilussa tulossa. Ehkä 1950-luvun muotoilun kultakautta pitääkin tarkastella siitä näkökulmasta, että sitä edelsivät monet näytöt ja vahva sitoutuminen koulutukseen. Ei näin monitahoista ja -muotoista lopputulosta voi syntyä ilman useiden taustatekijöiden yhdensuuntaista vaikutusta.

Koivisto ja Laurén lähtevät liikkeelle huomattavasti tavanomaista kauempaa historiasta, he ajoittavat maalaustaiteen kultakauden (1880-1910) ja taideteollisuuden syntyvaiheet samoihin aikoihin, esimerkiksi vuonna 1874 perustettu Suomen Taideteollisuusyhdistys alkoi ylläpitää taideteollisuuskeskuskoulua. Niin paljon kuin 1950-luvun muotoilun menestyksessä kirjoitetaankin Tapio Wirkkalan, Timo Sarpanevan, Kaj Franckin ja monien naistaitelijoiden lahjakkuudesta, sopii samalla tuoda esiin myös järjestelmä, joka nämä lahjakkuudet koulutti. Onhan se myös merkinnyt ympäröivän yhteiskunnan ja julkisuuden kiinnostusta esinekulttuuriseen ympäristöön.

Suomalaisella muotoilulla on vankat juuret. Iittalan tehdas perustettiin 1881 ja Karhulan lasitehtaat 1888. 1880-luvun lopulla tehtaat tekivät lähinnä sitä mitä tarvittiin, eli pulloja, ikkuna- ja talouslasia. Monenlaiset taloudelliset vaikeudet seuraavina vuosikymmeninä merkitsivät sitä, että kotitalouksilla oli vähäiset mahdollisuudet hankkia tehtaiden tuotteita. Koivisto ja Laurén käyvät läpi kronologisesti myös sen kuinka muotoilijat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kiersivät eurooppalaisissa näyttelyissä. Esiintymiset pohjustivat myöhempää, 1950-luvun menestystä.

Arkinen esine

Kuva: Kaj Frank: Kartio-lasit.

Toinen hieman kuin varkain teoksesta nouseva teema on taideteollisten muotoiluesineiden skaalautuminen ihmisten arkiseen käyttöön. Juhla ja arki ovat meillä enemmän yhtä kuin monessa naapurikulttuurissa, jossa muotoilu on vain pienen yläluokan harrastus. Hyvä esimerkki korkeatasoisen muotoilun ja arkisen ruokapöydän liitosta tulee naapurimateriaalista, keramiikasta: Arabian ja Kaj Franckin Kilta-astiasto 1950-luvun alusta (myöhemmin Teemaksi uudistettuna) sekä saman suunnittelijan Kartio-lasit (1956).

Kaunis arki olisi asettunut koteihin aikaisemmin, ellei sota olisi aiheuttanut rajoituksia monien vuosien ajaksi. Kaikesta oli sodan jälkeen pulaa ja kaikki tavara meni saman tien kaupaksi. Sotien jälkeen solmittiin suuri määrä avioliittoja. Monissa kodeissa on siis edelleen taidelasin parhaita esimerkkejä 1950-luvulta tällaisena perheen perintönä.

Kuva: Kaj Franck Kilta-astiasto