Espanjan sisällissotaa lähestytään kirjassa karkeasti ottaen kolmesta näkökulmasta. Ne ovat poliittis-oikeushistoriallinen, kirjallisuuden, runouden ja visuaalisten taiteiden sekä suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen näkökulma.

Poliittis-oikeushistoriallinen näkökulma

Jukka Kekkosen kirjoitus ”Espanjan sisällissota, poliittinen väkivalta ja vastustajiin kohdistuneet rankaisutoimet vertailevasta näkökulmasta” kannattaa lukea huolella, mikäli ei ennestään tunne Espanjan sisällissotaa. Se oli nimittäin jopa sisällissotien joukossa harvinaislaatuisen monimutkainen. Kekkosen kirjoitus tarjoaa oikeudellisen näkökulman lisäksi erinomaisen tiivistyksen sisällissodan taustoista ja kulusta.

Ciceron sanoin ”aseiden keskellä lait vaikenevat”. Kekkonen kuitenkin esittää, että sekavan alun jälkeen Espanjan sisällissodassa yritettiin pitää kiinni laillisuudesta. Se oli tärkeää jo ulkopoliittisistakin syistä. Valitettavasti olennaista ei kuitenkaan ollut se, mitä laitonta oli tehnyt. Tuomioon riitti, että oli ”punikki”, ”fasisti” tai ”trotskilainen”. Kekkonen korostaa kuitenkin, että tutkimusten mukaan vähäisenkin legaliteetin luominen vähentää sortotoimia ja rangaistusten arbitraarisuutta.

Kuva: Tasavaltalaissotilaita antautumassa nationalisteille vuonna 1936. (Hulton-Deutsch Collection/Corbis)

Luigi G. de Annan artikkeli ”Italia ja Espanjan sisällissota” löytyy kirjasta sekä suomen että italian kielellä.  Artikkeli kuvaa erinomaisesti Italian osuutta Espanjan sisällissotaan. Aivan kuin Neuvostoliitto Afganistanissa tai USA Vietnamissa, lähetti Italia aluksi maahan vain kalusto- ja asiatuntija-apua, mutta lopulta myös sotilasosastoja. Mussolinin harmiksi Italia upposi kenraali Mario Roattan sanoin ”espanjalaiseen suohon”. De Anna nostaa artikkelissaan esiin tärkeän näkökulman, joka usein unohtuu Espanjan sisällissotaa käsittelevissä kirjoituksissa: Kenraali Franco, tai edes pääosa nationalisteista, ei ollut fasisteja. Franco oli äärikatolilainen nationalisti — tasavaltalaistermein reaktionääri. Hänelle fasismi oli liian modernia ja vallankumouksellista. ”Caudillo” otti vastaan apua Italiasta ja Saksasta. Hän jopa käytti fasistien symboleja ja rituaaleja yhdistääkseen nationalistien rintamaa, mutta esti heidän poliittiset tavoitteensa.

Kirjallisuuden ja visuaalisten taiteiden näkökulma

Artikkelissa ”Aistihavaintojen rikkaus Espanjan sisällissodan kuvauksissa” Hanne Koivisto käyttää lähteinä kuuluisia romaaneja ja suomalaisten vapaaehtoisten tekstejä. Koiviston mukaan varsinkin sodan pauhu näyttää shokeeranneen kaikki sodasta kirjoittaneet. Radio-, levytys- ja kovaäänistekniikka toivat propagandan, musiikin ja sodan äänet kaikille rintamille, kaikkiin tilanteisiin. Artikkeli on eloisasti kirjoitettu, niin kuin teemaan sopii. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, poikkesivatko Espanjan sisällissodan aistimaailman kuvaukset muiden sotien vastaavista. Esimerkiksi vertailu ensimmäiseen maailmansotaan, joka vielä 30-luvun lopulla kummitteli Euroopan kollektiivisessa muistissa, saattaisi avata tuoreita näkökulmia.

Toisessa artikkelissaan ”Jason Gurney kansainvälisten prikaatien myytin kaatajana” Hanne Koivisto esittelee englantilaisen kuvanveistäjän ja vasemmistointellektuellin. Jason Gurneyn muistelmat poikkeavat sisällissodan tunnetuimmista muistelmista ja romaaneista pessimistisen ja tasavallalle kriittisen asenteensa takia. Gurney oli jo lähtökohtaisesti realistisempi tai vähemmän idealistinen kuin tunnetuimmat sisällissodan kronikoitsijat George Orwell, André Malraux ja Ernest Hemingway. Artikkelissa on herkullinen anekdootti aikansa sotaturismista:

Kiistanalaisin kaikista oli Gurneyn mielestä Hemingway, joka oli täynnä teennäistä hyväntahtoisuutta. Hän asettui konekiväärin luodinkestävän suojakilven taakse ja räiski kokonaisen vyön panoksia vihollisen suuntaan. Tämä provosoi vihollisen vastaamaan tuleen kranaattikeskityksellä, mutta sitä Hemingway ei enää jäänyt seuraamaan.

(s. 137)

Kirjoituksessa ”Toivon ja toivottomuuden romaanit Espanjan sisällissodasta” Päivi Kosonen keskittyy kahteen kuuluisaan teokseen. Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat on perinteinen juoniromaani, joka nousi maailmalla pikavauhtia suursuosioon. Ranskalaisen André Malraux’n Toivo taas on modernia simultaanikerrontaa, jossa näkökulmat, henkilöt ja paikat vaihtuvat. Kososesta Toivo vertautuu kubistiseen taiteeseen kuten Picasson Guernicaan.

Kuva: Roberto Capan ”Kaatuva sotilas”.

Mielenkiintoista on se, että Malraux’n teos aiheutti samanlaisen keskustelun tapahtumien autenttisuudesta kuin Roberto Capan kuva Kaatuva sotilas, jota Juho Korhonen analysoi artikkelissaan ”Robert Capan sisällissotakuviin rakennettu realismi”. Korhonen käsittelee sisällissodan kuvaraportointia Robert Capan, ehkä kuuluisimman sotareportterin, värikkään elämän kautta.  30-luvulla kehitettiin helppokäyttöisiä ja kestäviä kameroita. Reportterit pystyivät ottamaan ne mukaan mihin tahansa ja ottamaan kuvia ”livenä”. Valokuvaajat päästettiin myös ensi kertaa rintamille, varsinkin tasavallan puolella. Capa nousi kuuluisuuteen sodan realistisena kuvaajana, vaikkakin jälkikäteen hänen kuuluisimman kuvansa Kaatuvan sotilaan autenttisuudesta on kiivaasti kiistelty.

Tähän ilmiöön liittyy fotojournalistin ammatin tarkkaan määrittymätön dualismi: fotojournalistit kirjoittavat samalla historiaa valokuviinsa, mutta eivät kuitenkaan suoraan todellisuutta jäljentäen vaan taiteellisesti todellisuutta rajaten ja muokaten.

(s. 168)

Noina vuosina lienee alkanut vakava keskustelu kuvien ja journalismin autenttisuudesta ja totuudenmukaisuudesta, jota käydään yhä enemmän nykyisin informaatio- ja hybridisotien aikakaudella. 

Kari Kotkavaara ihmettelee artikkelissaan ”Isämme Jeesus Nasaretilainen (tuhottu vuonna 1936)”, miksi katolisten kulttikuvien kohtalo toisen tasavallan ja sisällissodan aikana ei ole kiinnostanut suomalaisia taidehistorioitsijoita. Kotkavaara kuvaa paatoksella myös, kuinka patsaita ja tauluja yritettiin pelastaa tasavaltalaisten raivolta. Niin katolilaiset kuin vallankumouksellisetkin kohtelivat kirkon pyhäinkuvia lähes kuin ne olisivat eläviä. Artikkeli on kiinnostava, mutta kaipaisi arviota siitä, miksi tasavaltalaiset, erityisesti anarkistit, suhtautuivat niin raivokkaasti kirkkoon ja sen esineistöön. Ilman poliittista kontekstia se saattaa jäädä arvoitukseksi. Anarkisteista kirkko oli kansanvihollinen, suurmaanomistajien ja riistäjien kätyri, joka piti lukutaidottomat köyhät henkisessä pimeydessä vuosisadasta toiseen.

Kuva: Kirkon ja nationalistiarmeija johtoa (Falsasbanderas.com)

Ranskalainen elokuva eli kulta-aikaansa Espanjan sisällissodan aikoihin ja otti tasavallan asian nopeasti omakseen. Espanjan sisällissota oli ensimmäinen sota, jossa elokuvia käytettiin voimakkaasti osana propagandaa. Tätä käsittelee Ossi Lehtiö artikkelissa ”Ranskalainen elokuva ja Espanjan sisällissota”. Tasavalta tuotti itse myös kokonaiset 264 elokuvaa.  Propagandaa pidettiin niin tärkeänä, että sitä jatkettiin vielä silloinkin, kun tasavalta jo luhistui — kun sähköt katkeilivat ja pommikoneet piinasivat studioita.

Myös rahat loppuivat. Toisaalta armeija antoi elokuvantekijöiden käyttöön 2500 miestä, mikä mahdollisti vuorilta alas laskeutumisen ja kuvaamisen Montserratissa. Alkuperäinen kuvauspaikka oli joutunut Francon joukkojen haltuun.

(s. 197)

Hannu Salmen ”Granada, Granada, Granada” esittelee Roman Karmenin ohjaaman Neuvosto-dokumenttielokuvan klassikon.  Elokuva liikkuu ajallisesti niin sisällissodan vuosissa kuin nykyhetkessäkin. Vaikka se on muotokieleltään runollinen ja monitasoinen, on se ideologialtaan kylmän sodan ja neuvostodoktriinin mukainen tuote; jalo työväestö taistelee kommunistien johdolla kavalia fasisteja vastaan. Salmesta elokuvassa on toinenkin, piilotettu teema — vaikeneminen. Ohjaaja Karmen ja kuvaaja Simonov kävelevät vuonna 1967 Madridissa. Karmen haastattelee nuoria, mutta nämä eivät uskalla ottaa kantaa. (Franco kuolee 1975). Salmesta tekijät ovat myös sisällyttäneet elokuvaan viittauksia venäläisten Espanjan veteraanien kohtaloihin Stalinin puhdistuksissa: ”Vaikuttavaa on se tapa, jolla elokuva vihjaa aikalaisten tietämättömyyteen siitä, millaiset kohtalot heitä odottavat.” (s. 207)

Suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen toimintaa ja tulkintoja Espanjan sisällissodan aikana

Artikkelit suomalaisen vasemmiston ja työväenliikkeen toiminnasta ja tulkinnoista Espanjan sisällissodan aikana lienevät se osa kirjasta, jolla on eniten akateemista uutuusarvoa. Espanjan sisällissota on yksi tutkituimpia historiallisia ajanjaksoja, mutta sen vaikutuksia Suomeen taas tunnettaneen vähemmän. (Historioitsija Michael Seidmanin mukaan Espanjan sisällissodasta on julkaistu yli 20 000 kirjaa vuoteen 2002 mennessä. Seidman, M. 2002. A Republic of Egos: A Social History of the Spanish Civil War.)

Hanne Koivisto kuvaa artikkelissa ”Solidaarisuuden tunnetta ja sodan todellisuutta – suomalaisten vasemmistointellektuellien tulkintoja Espanjan sisällissodasta”, kuinka suomalainen vasemmisto luopui maailmansotien välillä vallinneesta pasifismista ja omaksui sosialistisen Euroopan militantin asenteen. Espanjan tapahtumista ja tunnelmista raportoitiin ahkerasti vasemmiston julkaisuissa, joista keskeisin oli Suomen Kirjallisuuslehti. Eri julkaisuissa käytettiin lähteinä kansainvälisiä julkaisuja, Espanjassa vierailleiden suomalaisten materiaalia ja jopa käännettiin materiaalia katalonialaisesta esperantonkielisestä lehdestä Popolo Frontosta. Suomalaiset vapaaehtoiset lähettivät rintamilta tekstejä, jotka edustivat uutta ”työläisten itsensä kirjoittamaa reportaashinovellia”.

Hanne Koiviston ”Carl von Haartman Francon armeijassa 1936–1939” esittelee suomalaisen sotilaan, aatelismiehen ja seikkailijan Carl von Haartmanin. Hänen värikkäät muistelmansa Francon armeijasta Kollaanjoelle julkaistiin heti talvisodan jälkeen. Koivistoa kiinnostaa, poikkesivatko tasavaltalaisten ja nationalistien kokemukset sodasta toisistaan. Ainakin von Haartmanille sota oli samaa kauhua ja kärsimystä. Hänen kuvansa vihollisistaan on yhtä yksinkertaistava kuin vastustajienkin. He olivat kaikki ”punaisia”; kulttuurin, laillisuuden ja sivistyksen vastustajia, jotka ”valheellinen, kommunistinen propaganda oli vain johtanut harhaan.” Von Haartman tuntee silti sääliä. Koskettavassa episodissa von Haartman Suomeen palatessaan tapaa ”surkean olennon” – hävinneen tasavaltalaisen:

Kuinka eri tavoin kohtalon arpa saattaa langeta. Toinen palaa kotiin voittajana, toinen peräkannen siivoojana, mutta kaikesta huolimatta olimme, kumpikin oman vakaumuksemme mukaan, kaksi totuuden ja oikeuden esitaistelijaa – kaksi taistelijaa matkalla rakkaaseen synnyinmaahan, joka ehkä tarvitsi meitä kumpaakin avukseen taistelussa samojen korkeiden ihanteiden puolesta.

(s. 335)

Artikkeli on ainoa, joka käsittelee aihettaan selkeästi nationalistien näkökulmasta ja on siksi yksi kirjan tärkeimmistä. Se laajentaa näkökulmia niin Espanjan sisällissotaan kuin sen tulkintoihinkin.
Jaana Tornioja-Latola kirjoittaa suomalaisesta avustustyöstä artikkelissaan ”Espanjan lasten puolesta, fasismia vastaan — Sylvi-Kyllikki Kilpi Espanjan sisällissodan aikaisen avustustyön organisoijana ja puolestapuhujana”. Suomalaisen työväestön piirissä herättiin auttamaan tasavaltaa ulkomaisen esimerkin innoittamana. Tärkeä yhteistyökumppani Sosiaalidemokraattiselle työläisnaisliitolle oli ruotsin Svenska Hjälpskomiten för Spanien. Sylvi-Kyllikki Kilpi oli Suomen avustuskomitean puheenjohtaja. Maanlaajuisesti Espanjan sisällissodan aikana toteutettiin aikana kolme suurkeräystä. Kahdesta ensimmäisestä saatiin kasaan 500 0000 markkaa. (Ostovoimaltaan nykyrahassa se on noin 200 000 euroa.) Mielenkiintoista on avustustyön sukupuolittunut luonne.  Avustus ja hoivaaminen miellettiin naisille luontaiseksi toiminnaksi. Sylvi-Kyllikki Kilpi perusteli asiaa naisen halulla suojata ja hoivata avuttomia. Auttaminen oli kuitenkin alusta alkaen myös vahvasti poliittista toimintaa. Tornioja-Latola kirjoittaa: ”Espanjan tasavallan auttaminen ja sen puolesta puhuminen nähtiin siis vapauden ja demokratian puolustamisena koko ajan vahvistuvia fasistisia virtauksia vastaan.” (s. 342)

Espanjan sisällissodan aikainen Suomi oli oman sisällissotamme voittajien valkoisten perillinen.  Suomen Kommunistinen Puolue oli kielletty, ja valtio pysyi puolueettomana. Espanjan ”punaisen” tasavallan kannattaminen oli vähintään epäilyttävää. Vasemmisto toimi silti kuitenkin avoimesti tasavallan puolesta. Tätä työtä kuvaa Mikko Aho kuvaa artikkelissaan ”Espanjan asia on meidän — Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien propaganda ja toiminta Espanjan tasavallan puolesta”. Sosialidemokraattinen työläisnaisliitto, Sosiaalidemokraattinen puolue ja paikalliset työväenosastot järjestivät lukemattomia juhlia, tilaisuuksia, näyttelyitä ja lehtikirjoittelua tasavallan puolesta. Propagandaa tasavallan puolesta taasen teki suhteellisen pieni ryhmä Akateemisen Sosialistiseuran aktiiveja.

Koko NO PASARÁN! -kirjan helmi on Ahon artikkelin loppuosa, jossa hän kuvaa terävästi sitä prosessia, kuinka mikä tahansa oppi jakaa maailman kahtia. Mitä tahansa tapahtuukin, sille voi aina antaa omaa maailmankuvaa tukevan tulkinnan. Edes valehtelua ei kaihdeta. Vasemmistolaisen näkemyksen mukaan Espanjan kansa seisoi yhtenä miehenä laillisen tasavallan puolella. Francoa kannatti muutama suurmaanomistaja ja papisto. Saksa ja Italia olivat tunkeutuneet maahan ottaakseen haltuun sen luonnonrikkaukset: ”Syksyllä 1937 Tulenkantajissa väitettiin, että vain 20 % kansallistenarmeijan sotilaista olisi ollut espanjalaisia: todellisuudessa heitä oli ylivoimainen enemmistö Francon joukoista.” (s. 375)

Nationalistisen oman kahtia jakavan maailmankuvan mukaan sota oli kristittyjen ristiretki kommunistien salajuonta vastaan, vaikka kommunistien vaikutusvalta sisällissodan alkaessa oli vähäinen.

Mikko Majanderin artikkeli ”Espanja sydämessä” arvioi sisällissodan merkitystä eurooppalaiselle kulttuurille. Majander esittää kavalkadin suomalaisia ja ulkomaalaisia runoilijoita, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, valokuvaajia ja kulttuuriväkeä. Harva sota on sytyttänyt taiteilijoiden intohimon samoin kuin tasavallan kamppailu. Majander esittelee myös kansainvälisen kirjailijaliikkeen retken Espanjaan ja kuinka se palaa Pariisiin samaan aikaan kuin maailmannäyttelyn Espanjan paviljongissa Picasson ”Guernica” odottaa vielä maailmanmainettaan.

Tämän artikkelin anekdoottihelmi on kuvaus siitä, mitä arkkitehtimme Alvar Aalto joutui sietämään näyttelyä pystyttäessään: ”Aalto halusi vastata paviljonkirakennuksen lisäksi myös Suomen koko näyttelyn tyylistä, mutta hänen pettymyksekseen esille työnnettiin kaikenlaista raanua, ryijyä ja kippoa.” (s. 430)

Majander tuo esiin myös, kuinka Espanjan sisällissota toi esitteli uudenlaisen poliittisesti aktiivisen itsenäisen naisen, joista kuuluisimpia olivat kommunistiagitaattori ”La Pasionara” eli Dolores Ibárruri ja ”pikku kettu” valokuvaaja Gerda Taro, Robert Capan rakastettu.

Kuva: Gerda Taro ja Robert Capa.  (Fred Stein Archive/Getty Images)

Avustus- ja propagandatyöllä Espanjan puolesta oli suuri merkitys vasemmistolle. Oman sisällissotamme katkeran tappion jälkeen se antoi intellektuelleille ja työväenliikkeelle motivaatiota ja merkitystä jatkaa toimintaa. Kaiken kaikkiaan niin Pohjois-Amerikan kuin Euroopankaan intellektuellien sympatioilla ei ollut suurta vaikutusta sodan kulkuun. Vasemmiston mediasota ei onnistunut saamaan hallituksia luopumaan kauppasaarrosta, joka haittasi pahasti tasavaltaa. Avustustyö ei ollut merkityksetöntä, mutta ennen kaikkea tasavalta olisi kaivannut lisää aseita ja ruokaa. Sodan ratkaisi lopulta nationalistien vakaampi yhteiskunnallinen järjestys, tehokkaampi sotatalous ja alusta alkaen keskitetty sodanjohto — ei-ulkopuolinen materiaalinen apu, jota osapuolet saivat jokseenkin saman verran.

Yhteenveto

Artikkelit ovat hyvin kirjoitettuja ja elävästi kuvitettuja. Ne herättävät kiinnostuksen tutustua aiheisiin syvemmin. Painopiste kirjassa on vahvasti tasavallan asioissa. Vertailu nationalisteihin olisi laajentanut näkökulmia ja ehkä tuonut esiin uusia mielenkiintoisia kysymyksiä. Ainoa selvä puute kirjassa on anarkismin minimaalinen osuus. Espanjan sisällissodan keskeltä puhjennut libertaristinen vallankumous oli ainutkertainen tapaus maailmanhistoriassa.  Anarkistit yrittivät totaalista vallankumousta lähes jokaisella yhteiskunnan ja kulttuurin alueella. He hallitsivat käytännössä noin vuoden Kataloniaa, Itä-Aragonia ja Valenciaa ja senkin jälkeen pysyivät tasavallan taistelijoina katkeraan loppuun asti.

Julkaisijaa voi kiittää siitä, että kirjan saa ladattua Internetistä ilman sen kummempia kirjautumisia ja kommervenkkeja. Toivotaan, että seminaari järjestetään uudelleen ja kirjasta saadaan toinenkin osa.