Elokuussa 1939 Olavi Paavolainen odotteli Odessassa Istanbulin-laivan lähtöä ja kirjoitti kortin kustantajalleen: ”Saat kirjan, tosin vasta vuoden päästä, ainesta on niin paljon.” Kuten tunnettua, kirjaa ei tullut syksyllä 1940 eikä myöhemminkään, Paavolaisen koko elinaikana.

Kuva: Odessan satamaa 1960. RIA Novosti, Vsevolod Tarasevich, Wikimedia, CC-BY-SA 3.0.

Syksyllä 2014 Paavolaisesta ilmestyi kaksikin elämäkertaa: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä. Aiemmin samana vuonna Ville Laamanenoli väitellyt Turun yliopistossa tohtoriksi aiheenaan Paavolaisen kulttuurinen katse ja 1930-luvun loppuvuosien matkat – myös kymmenen viikkoa kestänyt Neuvostoliiton vierailu, josta ei aiemmin tiedetty juuri mitään, saati että siitä olisi kirjoitettu. Laamanen on tietääkseni ensimmäinen aiheeseen tarttunut tutkija. Riikonen puolestaan on Suomen ehkä paras Paavolais-tuntija; edellä mainitun elämäkerran lisäksi hän on mm. tarkastellut kirjailijan 1940-luvun tuotantoa (Sota ja maisema, SKS 1995) ja tämän matkavaikutelmia (Paavolaisen paikat, SKS 2003 ja Paavolaisen katse, Avain/BTJ Finland 2012).

Varsinainen voimakaksikko siis – ja heidän työnsä mahdollisti kirjailijan poika Pekka Paavolainen, joka luovutti isänsä kirjallista jäämistöä Riikosen käyttöön elämäkerran tekovaiheessa. Elämäkerran ilmestyttyä Pekka Paavolainen löysi vielä lisää aineistoa; ne osoittautuivat julkaisemattomiksi mutta varsin viimeistellyn tuntuisiksi Neuvostoliiton matkaa käsitteleviksi teksteiksi.

Tausta-artikkeleista vauhtia matkalle

Lyhyen, kirjan syntyä ja taustoja selvittävän esipuheen lisäksi kirjan kumpikin toimittaja on kirjoittanut teoksen alkuun laajan tausta-artikkelin. Riikonen esittelee Paavolaisen 1920–1940-lukujen tekstejä – erityisesti Neuvostoliittoa koskevia. Laamanen kertoo toukokuun 1939 lopussa alkaneesta, kymmenen viikkoa kestäneestä matkasta ja sen aikana tavatuista ihmisistä. Suuri osa heistä oli neuvostoviranomaisten vieraan käyttöön komentamia oppaita ja tulkkeja, jotka samalla raportoivat suomalaisvieraan käyntikohteista, käyttäytymisestä ja puheista.

Olavi Paavolainen oli viimeisiä Neuvostoliitossa ennen toista maailmansotaa vierailleita länsimaisia kulttuurihenkilöitä; Stalinin puhdistusten jälkeen diplomaattisuhteet olivat kulttuurinkin saralla olleet jokseenkin olemattomat.

Vierailu oli poikkeuksellinen myös pituutensa takia, ja isännät haikailivatkin kirjaa ilmestyväksi jo samana vuonna. Talvisodan takia hankkeesta ei tullut mitään, ja vaikka Moskovan rauhan jälkeen Suomen idänsuhteet solmittiinkin uudelleen, ei ajankohta ollut kirjalle otollinen, tai sitten Paavolainen ei lyhyenä rauhankautena ehtinyt tehdä sille mitään.

Matkan vaikutelmat häivähtävät hetkittäin Synkän yksinpuhelun sivuilla, mutta jatkosodan aikana vihollismaasta kirjoittaminen olisi ollut mahdotonta. Etenkään miehelle, joka itse työskenteli propagandan ja sensuurin parissa päämajan tiedotusosastolla!

Riikosen mukaan Paavolainen esitteli matkavaikutelmiaan pian paluunsa jälkeen suomalaiselle tiedotus- ja maanpuolustusväelle. Finlandia Uutistoimiston (mainos- ja sanomalehtimiesten perustama propagandaelin) 29.10.1939 Katajanokan Kasinolla järjestämän tilaisuuden esitelmä sinänsä ei ole säilynyt, mutta sitä varten tehdyt luonnostelmat ja muistiinpanot kyllä. Sotilaallisista seikoista Paavolainen ei näytä tuolloin puhuneen – ja tuskinpa hän mitään niihin liittyvää pääsi näkemäänkään – mutta hän korosti Neuvostoliiton ymmärtämisen vaikeutta.

Esitelmän vastaanotosta ei valitettavasti ole säilynyt tietoa, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Kannaksellahan oli koko kesä tehty linnoitustöitä, YH (ylimääräiset kertausharjoitukset) käynnistetty, ja Suomen edustajat ravasivat Moskovassa neuvottelemassa mahdollisista alueluovutuksista ja muista neuvostojohdon vaatimuksista.

Vain kevyttä editointia

Tausta-artikkelien lisäksi kirjan alkuun on sijoitettu lyhyt katsaus toimitusperiaatteisiin. Toimittajat ovat pyrkineet editoimaan tekstejä mahdollisimman kevyellä kädellä: paikan- ja henkilönnimien sekä sivistyssanojen kirjoitusasu on nykyaikaistettu ja joitakin puuttuvia sanoja lisätty, mutta esimerkiksi Paavolaisen teksteihinsä tekemät korostukset ja tekstiensisäiset kysymysmerkit ovat paikoillaan.

Matkareittiä (Helsingistä Leningradiin, sieltä Moskovaan, Gorkiin ja Kazaniin, Volgaa ja Donia pitkin Mustanmeren rannikolle, jossa kierros mm. Tbilisiin, Batumiin ja Sotšiin, sitten Rostoviin ja Harkovaan, takaisin Moskovaan, Kiovan kautta Odessaan josta Mustanmeren yli Istanbuliin ja edelleen Ateenaan) kuvaavaan karttapiirrokseen on merkitty myös kulloinenkin kulkuneuvo. Matka taittui junalla, laivalla, autolla ja lentokoneella. Päiväyksetkin olisi voinut karttaan laittaa, mutta ehkä se olisi tehnyt piirroksen hiukan sekavaksi? Laamasen artikkelista ajanmääritykset toki löytyvät.

Taustoituksen kohdalla on syytä kiittää kirjan loppuun taitetusta selitysosiosta. Paavolaisen teksteissä ei ole viitteitä, mutta selityksissä on lyhyet luonnehdinnat kirjoituksissa mainituista kirjailijoista, taiteilijoista ja nykylukijalle tuntemattomiksi oletetuista käsitteistä. (Joissakin teksteissä nimiä vilisee niin, että sopii epäillä olisivatko edes Paavolaisen aikalaiset selvinneet näistä ilman tietosanakirjaa.)

Lumoutunutta luontokuvausta

Koska vuoden 1939 matkakuvia ei ole säilynyt – niitä lienee ollut, sillä esimerkiksi Synkän yksinpuhelun ensimmäisessä painoksessa oleva puna-armeijan urheiluparaatia esittävä kuva voi hyvin olla Paavolaisen ottama – tekstien kuvituksena toimivat kyseiselle kesälle päivätyt, Olavi Paavolaisen lähettämät postikortit.  saivat taiteilijatoverit kuten Lauri Viljanen, Katri Valaja Onni Hallasekä kustantaja Esko Aaltonen, joka saattoi toimia rahoittajana kuten Paavolaisen aiemmillakin matkoilla.

Kirjan lopussa olevan kuvaliitteen kuvat ovat vuodelta 1951, jolloin Radioteatterin päällikkö Paavolainen kävi suomalaisen teatterivaltuuskunnan mukana Moskovassa, Tbilisissä ja Leningradissa. Tuolta matkalta hän ei kaiketi kirjoittanut mitään. Vahinko; olisi kiintoisaa tietää vaikkapa se, saapuiko hän silloinkin Tbilisiin huiman automatkan jälkeen ”iltapäivän kuumuuden ja tomun keltaisenharmaaksi värjäämässä aurinkousvassa kasvoillaan ja käsivarsillaan vuoristoauringon tulehdus, hartioissaan hyytävien huippujen sumujen koleus ja ohimoissaan Kobin jälkeisen pyörryttävän nopean ja kierteisen putouksen huimaus – – -”

Kuva: Neuvostoliiton urheilijoiden paraati Punaisella torilta 1939.

Vaikka Ville Laamasen ja Hannu Riikosen artikkelit ovat kiinnostavia – ja matkan ja matkakuvausten ymmärtämiseksi osin lähes välttämättömiäkin – ovat kirjan herkullisinta antia Olavi Paavolaisen omat kirjoitukset. Hella Wuolijoki, joka kirjoitti sankarimatkailijalle suosituskirjeen moskovalaisille isännille annettavaksi, kuvailikin Paavolaista suorastaan Suomen parhaaksi esseistiksi, kirjailijaksi ja kulttuurimatkailijaksi: ”Hänen sielunsa on hehkuva, hänen sulkakynänsä kuuma – -”

Kuuman sulkakynän jälkeen voi nyt tutustua kaikkiaan yhdeksän kirjoituksen verran. Ne vaikuttavat tosiaan täysin valmiilta ja ovat ikään kuin odottaneet julkaisemistaan kaikki nämä vuosikymmenet; sen sijaan lyhyiden, kuvataidetta koskevien muistiinpanojen liittämisestä kirjoitusten jatkoksi voi olla eri mieltä. Kiintoisia ne toki ovat, ja Paavolaisen tekemiä, mutta tyylillisesti täysin poikkeavia kirjan muista teksteistä.

Hyvä näinkin: Paavolaisen matkakuvaukset ovat tyylin juhlaa: kirjallisen taiturin katse havainnoi ympäristöä, kulkijan mielestä kumpuaa vertauksia. Luonnonkuvaukset ovat lumoutuneita – ilmeisesti kirjailijalla ei ollut mahdollisuutta keskustella ihmisten kanssa ainakaan ilman opastaan, joten hän keskittyi katselemaan maisemia.

Aiemmin julkaisemattomia tekstejä kirjassa on kuusi. Niiden lisäksi siihen on otettu kolme vuonna 1946 julkaistua kirjoitusta: Pietari-Leningrad ilmestyi Suomen Kuvalehdessä kolmiosaisena, ja se ilmestyi samana vuonna myös Suomi-Neuvostoliitto-seuran erillisjulkaisuna yhdessä neuvostokirjailija Vera Inberin piiritetystä kaupungista kertovan tekstin kanssa.

Paavolainen osallistui vuonna 1946 Suomi-Neuvostoliitto-seuran ja kustannusyhtiö Tammen yhteistyönä syntyneeseen artikkelikokoelmaan Naapurimme Neuvostoliitto kahdellakin artikkelilla, Volga ja Tanssitaide. Näistä edellinen oli selvästi vuoden 1939 matkan tulosta, jälkimmäisessä on runsaasti viittauksia neuvostoliittolaisten kulttuuriryhmien sodanjälkeisiin vierailuihin. Näyttää siltä, että vuonna 1946 Paavolainen edelleen suunnitteli matkakirjan julkaisemista – olkoonkin, että toisen maailmansodan mullistusten jälkeen kirja ei olisi ollut se, minkä aineistoa hän lähti kokoamaan toukokuussa 1939. Tätä todistaa se, että muutamat ennen julkaisemattomat teksti on päivätty keväällä 1946: sellaiset kirjoitukset kuin Pohjois-Kaukasia ja Rostovin alue tai Kiev olisivat olleet hienoja matkakuvauksia seuduista, joilla harva suomalainen oli käynyt. Pietari-Leningrad -tekstissä puolestaan asettuvat vastakkain elegantti joskin turmeltunut tsaarin pääkaupunki ja piirityksestä selvinnyt, ”uutta vitaalisuutta” kuohuva neuvostometropoli jonka teollistumista ja uudistuksia kirjoittaja selvittää. Lukijalle ei jää epäselväksi, kumpaa Paavolainen arvostaa enemmän…

Riikonen ja Laamanen tähdentävät, että Volga virtaa Moskovaan ei ole rekonstruktio Paavolaisen ilmestymättä jääneestä teoksesta, eikä se kirjana yllä Kolmannen valtakunnan vieraana (ilm. 1936) tai Lähdön ja loitsun (ilm. 1937) tasolle. Rohkenen olla eri mieltä: vaikka esimerkiksi Rostovin aluetta käsittelevä kirjoitus päättyy kuivaan luetteloon Zernogradin koelaitoksen saavutuksista maanviljelyn alalla, on Don-jokea kuvaileva alkuosa mitä mehevin:

”- – Ei mikään erillinen piirto maisemassa, vaan koko maiseman rakennelman järkytys. On kuin keskellä kirkkainta ja rauhallisinta aamupäivää jokin täysin äänetön mutta pelottavan selkeä luonnonmullistus olisi järkyttänyt loppumattoman aron ikuisen staattista tasopintaa… Mutta tuo luonnonoikku ei ole pystynyt vähääkään järkyttämään arojen sinisen ja kuuman jättiläistaivaan alla leviävän maiseman pysähtynyttä rauhaa: – harmaanvihreä taso on vain äänettömästi rävähtänyt auki ja ratavallista taivaanrantaan saakka on haljennut valtava rako – jättiläisjoen uoma –, josta valahtaa näkyviin maapallon pyöreän pinnan toiselta puolen aukeava tyhjyyttään valkea ja väritön taivasavaruus… Niin liikkumaton ja valkea on Don aamupäivän helteessä raukeana huohottavan aron keskellä tasopinnassa – niin henkeä salpaavan äkkinäinen ja odottamaton on sen valkometallin värisen jättiläisuoman ilmestyminen junavaunun portailla vauhdin synnyttämää viileätä ilmavirtaa haukkovan matkailijan näkyviin. – -”

Vahva suositus. Ainakin Paavolaisfaneille. Ja miksei muillekin; vaikkapa kaikille Venäjällä matkailleille.