Ylioppilaskunnat ovat olleet historiansa aikana monitasoisia toimijoita: ylioppilaiden aatteiden esille tuojia yhteiskunnassa, etu- ja palvelujärjestöjä, vaikuttajia omassa yliopistossaan sekä harrastustoiminnan ja juhlien organisoijia. Ylioppilaskuntaa voi tarkastella aktiivien, alayhdistysten toiminnan tai koko jäsenistön näkökulmasta. Tässä historiateoksessa KY:tä tarkastellaan yhteisönä eri näkökulmista. Sata vuotta opintojen tiellä kattaa kronologisesti edeten ja tarkasti KY:n laajan toiminnan osa-alueet, kuten kerhot, edunvalvonnan sekä rakennus- ja yritysprojektit. Samalla sivutaan opiskelijoiden arkea ja kauppatieteellisten opintojen kehitystä. Lähestymistapa on ajoittain sektorimainen, mikä johtaa sirpaleisuuteen ja toistoon sekä vaikeuttaa kokonaiskuvan hahmottamista. Tähän vaikuttaa kirjan rakenne: luvut ovat lyhyitä ja toisinaan prosessit jakautuvat useaan lukuun, jotka eivät välttämättä ole peräkkäin.

Akateemiset kauppatieteilijät

Helsingin kauppakorkeakoulu sai alkunsa, kun Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ylioppilasluokat erotettiin Kauppakorkeakouluksi vuonna 1911. Se oli yksi uusista ammatillisen, ”hyödyllisen tiedon” korkeakouluista. Kauppakorkeakoulu oli vuoteen 1974 saakka yksityinen korkeakoulu, jolla oli vahvemmat siteet elinkeinoelämään kuin valtiovaltaan. Vuoden 2010 alusta Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyi Teknillisen korkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun kanssa Aalto-yliopistoksi.

Historiateoksen keskeinen teema on opiskelijoiden – KY:läisten, kyltereiden – yhteistoiminta ja identiteetin rakentuminen eri aikoina. Kauppakorkeakoulun oppilasyhdistys perustettiin heti vuonna 1911, ja KY:n historia nivoutuukin monelta osin korkeakoulun historiaan. Alkuvuosinaan Kauppakorkeakoulu ei ollut akateeminen instituutio. Opettajien virat muutettiin professuureiksi, opetusalat määriteltiin tieteellisesti ja koulun sisäänpääsyvaatimukseksi tuli ylioppilastutkinto 1920-luvulla. Opiskelijoilla oli kuitenkin tarve erottua alempien kauppaoppilaitosten opiskelijoista. Toimintatavat ja perinteet omaksuttiin osakunnilta, mikä viittaa pyrkimykseen luoda yhteisölle identiteetti nimenomaan ylioppilasjärjestönä. Akateemisuus vahvistui, kun yhdistys muutettiin ylioppilaskunnaksi vuonna 1923. Esimerkiksi KY:n merkillä varustetusta ylioppilaslakista ja kuntanauhasta tuli tärkeitä yhteisöllisyyden ja akateemisen kansalaisuuden ilmentäjiä. Kirjassa tuodaan hyvin esille akateemisten traditioiden – nauhojen, lippujen, vuosijuhlien, fuksiaisten ja suurmiesten kunnioittamisen – historiaa.

Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta on aina ollut varsin pieni, ja sen toiminnassa on ollut vahva yhteisöllisyys. Alkuvuosina Kauppakorkeakoulun heikko arvostus akateemisessa maailmassa lisäsi ryhmähenkeä ja verkostoitumista oman koulun kasvattien kanssa yli sukupolvien. Ylioppilaskunta panosti osaltaan tutkinnon arvostuksen kohottamiseen. Kiinnostavaa on, että ekonomi otettiin perustutkinnon nimikkeeksi nimenomaan KY:n aloitteesta kaikissa kauppakorkeakouluissa 1930-luvun alussa. Siitä tuli virallinen sotien jälkeen, jolloin kauppatieteellisten tutkintojen arvo alkoi yleisesti nousta. Sohlstén-Nederström analysoi, että tuolloin Suomeen muodostui uusi liiketaloudellis-tekninen eliitti vanhan humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen virkamieseliitin rinnalle.

KY:läinen pragmatismin aate

Ylioppilaiden yhteisöitä on kaikkina aikoina leimannut aatteellisuus ja yhteiskunnallis-poliittinen osallistuminen, jotka pohjaavat snellmanilaiseen ajatukseen akateemisten kansalaisten roolista. Sohlstén-Nederström määrittelee KY:n suhteen tähän traditioon pragmaattiseksi: kauppatieteilijät suuntautuivat käytännönläheiseen toimintaan ja suhtautuivat maltillisesti ylioppilaiden aatteisiin ja poliittisiin ristiriitoihin, mikä liittyi KY:n suhteisiin liike-elämään. Maltillisuutta selittää suurelta osin se, että KY:ssä pyrittiin säilyttämään hyvät suhteet vanhempiin sukupolviin. Itse asiassa toiminnassa olivat pitkään mukana myös valmistuneet ja valta ylioppilaskunnassa oli vuoden 1960 organisaatiouudistukseen asti vanhemman polven kauppatieteilijöillä. Tätä varsin kiinnostavaa seikkaa olisi voinut käsitellä enemmän, sillä nyt jää hieman epäselväksi, mikä käytännössä oli valmistuneiden osuus KY:n toiminnassa.

Yhteiskunnallinen osallistuminen ja puoluepolitiikka tulivat KY:llekin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa: ajan hengen mukaisesti vaadittiin demokratiaa, osallistuttiin rauhanmarsseille ja vallattiin Kauppakorkeakoulu opiskelijaliikkeen hallinnonuudistusvaatimusten vauhdittamiseksi. Vasemmisto ja etenkään taistolaisuus eivät kuitenkaan saaneet suurta kannatusta. Sohlstén-Nederström tuo hyvin esille, että kauppatieteilijöillä oli hyvien verkostojensa ansiosta muita ponnahduslautoja työelämään kuin puoluepolitiikka. Vanhempien sukupolvien kunnioittaminen ja yhteyksien säilyttäminen leimasivat myös vasemmistolaisia kauppatieteilijöitä. KY säilytti murrosvuosina myös hyvät suhteensa Kauppakorkeakoulun johtoon. Tiivis yhteisöllisyys oli mahdollistanut opiskelijoiden kuulemisen ja varhaisen opintoyhteistyön, mikä osaltaan hillitsi kritiikkiä koulua ja opettajia kohtaan.

Tärkeää on, että sukupolvikokemus ei ollut kaikille 1960-luvun opiskelijoille sama. Nuorempien kauppatieteilijöiden näyttämisen halu tuli esille toisella tavalla kuin poliittisena toimintana. KY:läisten sukupolvikokemuksen voi muotoilla asetelmaksi: olitko syksyllä 1968 valtaamassa Vanhaa vai Finnfocuksella? Finnfocus oli vientinäyttely, joka toteutettiin Finnpartnerin aluksella Thames-joen rannalla Lontoossa. Se liittyi KY:läiseen vaikuttamisen perinteeseen, joka suuntautui taloudelliseen isänmaallisuuteen, vaurauden lisäämiseen sekä vientikaupan ja kansainvälisyyden edistämiseen. Massiivinen projekti onnistui erinomaisesti: se toi suomalaisille yrityksille runsaasti kansainvälistä näkyvyyttä ja 160 opiskelijalle käytännön työkokemusta.

Sohlstén-Nederström mainitsee, että KY:läisten sosio-ekonominen tausta vaikutti osaltaan radikalismia vieroksuvaan asenteeseen. Tätä olisi voinut tutkia enemmän, sillä kirjaa lukiessa miettii välillä, mikä oikeastaan oli Kauppakorkeakoulun opiskelijoiden tausta eri aikoina ja miten se vaikutti aatteelliseen ja poliittiseen asemoitumiseen. Kauppakorkeakoulussa oli valtiollistamiseen asti käytössä lukukausimaksut, mikä on varmasti vaikuttanut opiskelijajoukon koostumukseen, mutta tätä ei analysoida tarkemmin.

Edelläkävijöitä ja riskinottajia

KY:n yhteyksiä elinkeinoelämään ja omaa yritystoimintaa käsitellään kirjassa monipuolisesti. Tuleva työ liike-elämässä vaikuttaakin olleen kauppatieteilijöiden aatteellisuuden lähtökohta. Pragmatismia ilmentävät legendaarisiksi kertomuksiksi muodostuneet talousprojektit, jotka vahvistivat yhteisön identiteettiä ja luovat lukijalle kuvaa pyrkimyksestä edelläkävijyyteen. Tällaisia olivat oman talon rakentaminen vaikeaan aikaan sotavuosien keskellä, osallistuminen Oy Tesvisio Ab:n toimintaan 1950-luvun lopulla, Finnfocus-projekti sekä pitkäaikainen perustajaosakkuus Amer Oy:ssä, jonka osakkeista KY luopui vasta 1990-luvun lopussa jännittäviä käänteitä sisältäneen prosessin päätteeksi. Amer loi vuosikymmenien aikana KY:lle vaurautta, joka mahdollisti asuntoloiden rakentamisen, ylioppilaskunnan laajan toimiston pyörittämisen, oman talon kunnossapidon sekä kokeilut yritystoiminnan saralla. Edelläkävijyys kiteytyy hyvin uuden urbaanin musiikki- ja klubikulttuurin edistämisessä 1980-luvulla. KY perusti yhdessä Elmun kanssa Radio Cityn ja omasta KY-Exit-ravintolasta luotiin Helsingin ensimmäinen amerikkalaistyylinen yökerho.

Hyvin kiinnostava, jännittävä sekä myös yksityiskohtainen kuvaus on KY:n yritystoiminnan, Ekomen-konsernin tarina 1980-luvulla. Ekomen muodostettiin vuonna 1985, jolloin KY:n yritykset siirtyivät ammattilaisten käsiin. Ekomenistä tuli nopeaan kasvuun tähtäävä sijoitusyhtiö nousukauden ja rahamarkkinoiden liberalisoinnin siivittämänä. Se toi kasinotalouden vaiheen ylioppilaskunnan historiaan. Pääasiassa velkarahalla tehdyt riskisijoitukset ajoivat taloudellisen laman pahentuessa konsernin konkurssiin vuonna 1991. Ekomen oli toiminnassaan irtautunut KY:stä, joten ylioppilaskunnan taloudelliset tappiot jäivät pieniksi. Konkurssi merkitsi kuitenkin kolhua KY:n julkikuvalle ja syviä henkisiä traumoja, jotka johtivat suunnanmuutokseen taloudenhoidossa.

Yritysprojektien rinnalla oli toki monenlaista muutakin aktiivisuutta. KY:ssä on pyritty välttämään fakkiutumista omalle alalle mm. aktiivisella kulttuuritoiminnalla. Kansainvälisiä suhteita on luotu ja ylläpidetty 1930-luvulta ja kehitysyhteistyötoimintaa harjoitettu 1960-luvulta lähtien. Tälläkin saralla on oltu edelläkävijöitä: 1980-luvun lopussa KY ja HYY perustivat Afri Star -yrityksen tuomaan kehitysmaiden elintarvikkeita Suomeen ilman välikäsiä – oman aikansa reilua kauppaa. 1990- ja 2000-lukujen suuriksi linjoiksi hahmottuvat ylioppilaskuntien palveluroolin voimistuminen, korkeakoulutuksen yleiseurooppalainen kehitys ja opiskelijoiden hyvinvointityön lisääntyminen.

Ylioppilaskunnasta yhdistykseksi

Tähän päivään asti ulottuvat juhlakirjat ovat historioitsijoille aina haastavia kirjoittaa. Sohlstén-Nederström tiivistää kuitenkin hyvin Aalto-yliopiston syntyvaiheet tuoden esille, miten käydyssä keskustelussa oli nähtävillä historiallinen juopa ”yleissivistävien” ja ”käytännöllisten” tieteiden välillä. Kirjan päättää Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan vaikea perustamisprosessi. Teekkareiden ja kyltereiden erimielisyydet vanhojen ylioppilaskuntien varallisuuden siirtämisestä uuteen syvenivät runsaasti julkisuuttakin saaneiksi riidoiksi. KY halusi säilyttää omat perinteet ja identiteetin, josta taloudellinen vauraus oli osa. Tätä varten perustettiin yhdistys ja säätiö, johon siirrettiin suuri osa KY:n varallisuudesta, kun sopuun TKY:n kanssa ei päästy. Näiden vaiheiden analysoiminen on historioitsijalle vielä liian aikaista, mutta pääasia lieneekin, että prosessi on kirjattu varsin tuoreeltaan ja monissa haastatteluissa on pyritty valottamaan eri osapuolten näkemyksiä.

Sohlstén-Nederström kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti. Ansiokasta on KY:n historian taustoittaminen, sillä järjestöhistorioissa ongelma on usein yhteiskunnallisten tapahtumien kuvaus, jota ei sidota itse aiheeseen. KY:n historiateoksessa laajempi konteksti tuodaan suurimmaksi osaksi sujuvasti mukaan. Ylioppilastoiminta leviää laajalle, ja kirjavia aiheita on koottu laatikoihin, jotka värittävät teosta, samoin kuin erinomainen kuvitus. Loppupuolella haastattelujen merkitys kasvaa, ja niitä on tehty kunnioitettava määrä. Tekstiä elävöittävät monet lainaukset. Paikoitellen olisi kaivannut analysoivampaa ja kokonaisvaltaisempaa otetta, mikä olisi voinut syntyä helposti toisenlaisilla rakenteellisilla ratkaisuilla. Kirjaa voi suositella kaikille ylioppilasliikkeen historiasta kiinnostuneille, ja se tarjoaa varmasti erityisen kiinnostavaa luettavaa kauppatieteistä valmistuneille.