Tomas Venclova (s. 1937 Klaipedassa) on tunnettu liettualais-amerikkalainen esseisti, runoilija ja Yalen yliopiston slaavilaisen kirjallisuuden professori. Hän siirtyi Liettuasta USA:han 1977 jouduttuaan omassa maassaan julkaisukieltoon toisinajattelijana ja Helsinki-ryhmän jäsenenä. Venclovan Vilna-teos on historiallinen ja omaelämäkerrallinen essee Venclovan koti-ja opiskelukaupungista Vilnasta (saksankielinen alkuteos 2006, englanninksi 2001). Syksyllä 2012 se saatiin vihdoin julkaistua suomenkielisenä Reeta Tuoresmäen ja Aulis Kallion käännöksenä ja Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry:n kustantamana.

Liettuan pääkaupunkia Vilna muistuttaa arkkitehtuuriltaan Prahaa tai Roomaa pienoiskoossa. Sen asema idän ja lännen rajalla on merkinnyt myrskyisää menneisyyttä: puolalais-valkovenäläis-liettualainen kiista kaupungista, sekä sen merkittävän juutalaisyhteisön dramaattinen kohtalo toisen maailmansodan aikana värittävät kaupungin menneisyyttä.

Tomas Venclovan Vilna-teos viehättää koska sen tekijä on runoilija, joka on punonut kaupungin historian kuvaukseen mukaan omaelämäkerrallista aineksia. Tarina alkaa kaupungin myyttisistä esivaiheista, kaupungin perustajana pidetyn ruhtinas Gediminasin susiunesta, minkä pakanatietäjä Lizdeika tulkitsi siten, että Gediminasin olisi perustettava kaupunki kukkulalle Neris- ja Vilnia-jokien yhtymäkohtaan, jonka lähellä Gediminas unensa näki. Gediminas teki niin kuin Lizdeika ehdotti: hän perusti Vilnan vuonna 1323. Liettua pysyi pakanallisena maana vuoteen 1385 jolloin ruhtinas Jogaila liitti Liettuan Puolan kanssa personaaliunioniksi. Tästä eteenpäin maa suuntautui kohti länttä katolisena maana.

Vilna-kirjasta näkee, että se on paitsi runoilijan, myös lingvistin kirjoittama. Venclova painottaa liettuan kielen asemaa indoeurooppalaisten kielten ”aristokraattina”, kielenä  joka on lähimpänä muinaista kantaindoeurooppalaista kieltä. Samoin sillä on yhteistä myös latinan ja kreikan kielten kanssa sanaston ja kieliopin puolesta.

Venclova käy kirjassaan läpi renessanssin ja barokin kaudet, maan joutumisen osaksi Puolaa (1569) ja sittemmin Venäjää (1795), kansallishengen nousun 1800-luvulla ja juutalaisuuden merkittävän roolin Vilnan historiassa, samoin kuin Napoleonin armeijan miehitysajan 1810-luvulla. Venclova keskittyy teoksessaan paljon arkkitehtuuriin, mutta myös kirjallisuuteen ja etenkin runoilijoihin.

Runoilijoiden kaupunki

Adam Mickiewitz (1798-1855) ei ollut ensimmäinen liettualainen runoilija mutta hänellä on silti oma erityisasemansa maansa kirjallisuudessa kansallisen itsetietoisuuden merkittävänä nostattajana. Hän aloitti yliopisto-opintonsa Vilnan yliopistossa 1815, vähän Napoleonin miehityksen jälkeen. Tuossa samassa 1579 perustetussa yliopistossa opiskeli sittemmin myös Venclova. Mickiewitzin ensimmäinen julkaistu runo Kaupungin talvi täytti 1700-luvun klassisen runousopin kaikki kriteerit ja kuvaili Vilnan arkea huumorilla. Mutta sittemmin Mickiewitz siirtyi vapaampaan tyyliin ja hän alkoi Byronin ja saksalaisten romantikkojen vaikutuksesta ammentaa innoitusta maansa pakanallisesta menneisyydestä. Runosta Romanttisuus tuli aivan uuden koulukunnan manifesti. Mickiewitz oli juuriltaan liettualainen vaikka kirjoittikin puolaksi.

Liettua julistautui itsenäiseksi 16.2.1918. Itsenäisyyden ajan ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin monin tavoin vaikeat. Puola ja Neuvosto-Venäjä olivat sodassa ja kiistelivät Liettuan alueista, kunnes Venäjä tunnusti Liettuan itsenäisyyden 1920 ja jätti Vilnan Puolalle. Puola miehitti Vilnan ja siitä tuli puolalainen kaupunki maailmansotien väliseksi ajaksi, ja Kaunasista tuli Liettuan väliaikainen pääkaupunki. Tuolloin Vilnassa asui ja opiskeli Cseslaw Milosz (1911-2004), joka aloitteli myös uraansa kirjailijana ja runoilijana. Hän oli isän puolelta puolalaista ja äidin puolelta liettualaista sukua. Milosz pakeni USA:han Neuvostoliiton miehitettyä maan 1940 kesällä. Hän sai kirjallisuuden Nobelin 1980, ja palasi lopulta Vilnaan vanhana miehenä uudelleen itsenäistyneessä Liettuassa.

Liettua sai takaisin itsenäisyytensä, ja julistautui itsenäiseksi ensimmäisenä Baltian maana maaliskuussa 1990. Itsenäisyyttä ajanut Sajudis-liike oli perustettu jo 1987. NL:n joukot yrittivät murskata maan itsenäistymistoiveet tammikuussa 1991, jolloin 14 vilnalaista kuoli luoteihin ja tankkien alle. Mutta itsenäistymistä ei voinut enää estää väkivalta, Neuvostoliitto oli hyvää vauhtia matkalla kohti lopullista hajoamistaan, mikä tapahtui vielä saman vuoden aikana.

Vilna tunnetaan monista runoilijoista. Joseph Brodsky (1940-1996), hänkin nobel-runoilija vuodelta 1987, kävi usein Vilnassa asuessaan vielä Neuvostoliitossa. Hän viihtyi siellä koska sen renessanssi- ja barokkiarkkitehtuuri toivat mieleen Italian. Mutta hän piti Vilnasta myös siksi, että hän tunsi sieltä itselleen tärkeitä ihmisiä. Venclovan teoksesta löytyy vain yksi maininta  Brodskysta ( s. 16) vaikka he tunsivat toisensa. Venclova mainitsee myös Mihail Bahtinin (1895-1975), joka kävi lyseonsa loppuun 1900-luvun alkuvuosina Vilnassa. Bahtinia viehätti Vilnan monikielisyys ja monikulttuurisuus. Hän sai vaikutteita heteroglossian  käsitteensä muotoutumiseen Vilnan kulttuurisesta ja kielellisestä mosaiikista, kaupungissa puhuttiin hänen aikanaan liettuaa, puolaa, venäjää ja jiddishiä. Natsimiehityksen aikana 1941- 1944 Liettuan juutalaisista kuoli 95 %) .

Tuoresmäen ja Kallion käännöstyö on laadultaan hyvää mutta pienenä miinuksena on kyllä kirjoitusvirheiden melko runsas määrä. On hienoa että Venclovan teos on vihdoin saatu suomen kielelle.

YTM Antti Oksanen on Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry:n yhteyshenkilö