Teos jakaantuu kahteen osaan, josta ensimmäisessä piirretään turkulaisten historioitsijoiden henkilökuvia, ja toisessa osassa käydään läpi tutkimusta ja opetusta. Kirjoittajat ovat suurelta osaltaan nykyisiä tai entisiä Turun yliopistojen historian professoreja (Max Engman, Kalervo Hovi, Sune Jungar, Kari Immonen, Jussi T. Lappalainen, Timo Soikkanen). Usein kirjoittajat ovat myös kuvauksen kohteena olleiden entisten professorien oppilaita ja/tai joissain turkulaisissa suurprojekteissa keskeisessä asemassa olleita henkilöitä.

Ensimmäisen osan henkilökuvat jäävät yleensä jotenkin ohuiksi ja ylisanoistakaan ei ole puutetta: "nosti tuotoksellaan sekä oman että kotimaansa nimen kansainvälisen historioitsijapiirin pysyvään tietoisuuteen" (Kalervo Hovi Matti Lauermasta), omistaan poikkeavia käsityksiä hän kesti erittäin hyvin" (Timo Soikkanen Juhani Paasivirrasta), "Päiviö Tommila – esikuvallinen ohjaaja ja kollega" (Touko Perko) jne. "De mortuis nihil nisi bene", sanotaan. Tavallaan tällaiset kehumiset pitävät varmaan paikkansa. Ne ovat myös luonnollisia, sillä tuskinpa kirjoittajat olisivat edenneet niihin asemiin, joissa nyt ovat, jos kirjoittajien ja oppi-isien välillä olisi ollut vakavia konflikteja. Hieno poikkeus ensimmäisessä osassa on Marja ja Max Engmanin artikkeli Åbo Akademin varhaisista professoreista P. O. von Törnestä ja Alma Söderhjelmistä (joka oli Suomen ensimmäinen naisprofessori vuodelta 1927). Artikkeli on detaljeiltaan rikas, sävyltään lämmin mutta silti paikka paikoin purevan kriittinen. Unohtaa ei sovi myöskään Sune Jungarin artikkelia Svante Dahlströmistä.

Soikkasen artikkelin ehkä kiintoisimmassa jaksossa tarkastellaan kahden poliittisen historian professorin Juhani Paasivirran ja Lauri Puntilan (HY) opetus- ja tutkimusprofiilien välisiä eroja. Osuvana voi pitää esim. sitä Soikkasen huomiota, että Puntilalle poliittinen historia oli valtiollisen historian tutkimusta, ja poliittinen historia oppiaineena valmisti virkamiehiä, kun taas Paasivirralle poliittinen historia oli poliittisten puolueiden ja yhteiskunnallisten eturyhmien tutkimusta, ja poliittinen historia oppiaineena oli tarkoitettu antamaan eväitä poliittisten prosessien ymmärtämiseen.

Toinen osa on selvästi ensimmäistä painavampi. Ulla Heino kirjoittaa käsityöprojektista, Auvo Kostiainen siirtolaishistoriasta, josta poiki jopa oma itsenäinen instituuttinsa, ja Jussi T. Lappalainen Suomen historiasta numeroita säästelemättä. Kalervo Hovin artikkeli ei voi olla luomatta mielikuvaa siitä, että Baltian historian tutkimuksen laaja ja pitkään jatkunut perinne taitaa olla ollut kansainvälisestikin Turun yliopiston "huippuosaamisen" alue nykyistä tiedepoliittista slangia käyttääkseni. Kari Immosen kulttuurihistoria-aineen kehitystä selvittävän teksti myös kiintoisa, sillä se on kirjoitettu konfliktiperspektiivistä eli siitä, millaisten taistelujen ja vaikeuksien kanssa nuori oppiaine vakiinnutti asemansa ja mitä vaikeuksia sillä on ollut oppituolin virantäytöissä.

Turkulaisen akateemisen historiantutkimuksen kaari ulottuu jo yli 70 vuoden päähän aivan Åbo Akademin (per. 1918) ja Turun yliopiston (per. 1920) alkuaikoihin. Paljon on siis saavutettu, ja useita laajoja tutkimusohjelmia saatettu loppuun. Mutta olisi voitu kirjoittaa ainakin joku sana hankkeista, jotka eivät edenneet. Yksi näistä on omia aihepiirejäni koskeva monta tuhatta tapausta koskeva kirkonkirjoista kerätty sosiaalista liikkuvuutta viime vuosisadan puolivälistä aina 1910-luvulle koskeva aineisto, jota ei koskaan ole kunnolla työstetty. Sain noin vuosi sitten tiedusteluja siitä, löytyisikö Suomesta historiallista sosiaalista liikkuvuutta koskevaa aineistoa, joka voitaisiin liittää kansainväliseen aineistoon vertailuja varten. Sain joiltakin historiantutkijoilta tietoa, että tällainen aineisto on todella emeritusprofessori Pentti Virrankosken ansiosta olemassa. Mutta koska historioitsijat itse eivät oikein vaikuttaneet innostuneilta, eikä itsellänikän ollut aikaa ruveta työhön tämän aineiston kanssa, asia lienee rauennut.

Teosta lukiessa myös omat kokemukset tulvivat mieleen. Paasivirta oli Soikkasen mukaan moniarvoisuuden kannattaja. Toisenlaisiakin tuntoja löytyy. Esimerkiksi tehdessäni väitöskirjaa käännyin kerran Paasivirran puoleen, sillä aiheeni oli "Lakot ja yhteiskunnan muutos 1919-1969" (ilmestyi 1972). Pyrin yhdistelemään kvantitatiivista makroanalyysia (eli selittämään lakkojen esiintymistä regressioanalyysin avulla erilaisin politiikkaa ja taloutta kuvaavin muuttujin) sekä kvalitatiivista mikroanalyysia (poliittisia juonitteluja jne.) jonkinlaisesta marxilaisesta viitekehyksestä lähtien. Esimerkiksi Rosa Luxemburg (väitteli taloustieteestä) oli mielestäni kirjoittanut lakoista sangen älykkäästi ja teoreettis-analyyttisesti ("tieteellisesti", ei mitään neuvostojargonia). Paasivirta ei ollut ollenkaan ihastunut. Rosa Luxemburgin tuotantoa ei Paasivirta tuntenut, mutta pelkkä nimi ärsytti selvästi häntä samoin kuin regressioanalyysini, vaikka hän ei ikäänkuin saanut mielipiteitään suoraan sanotuksi. Kun sitten luin Paasivirran "Työnväenliike yleiseurooppalaisena ilmiönä" -teoksen havaitsin, että Paasivirta piti Luxemburgia pelkkänä kommunistipropagandistina. Ymmärsin, että näillä asioilla on turha häntä enempää vaivata, eikä Paasivirta enää edes oikein tervehtinyt kadulla. Kun sitten myöhemmin jossain seminaarissa kritisoin voimakkaasti tilastollista otetta historiantutkimuksessa (ilmestynyt Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja C/7 44-46, 1973) Paasivirta oli yhtä hymyä, ja taas tuli mielellään juttelemaan kanssani. Ylläoleva ei tarkoita, että pitäisin väitöskirjaani jonain mestariteoksena.

Joka tapauksessa Auran rantojen historiantutkimuksen historiasta puuttuu särmää. Useat professorit pitivät esimerkiksi kodeissaan tai kesäpaikoissaan seminaareja, joissa näyttää kirjoitusten perusteella vallinneen särötön korkea-akateeminen tunnelma. Eikö niissä koskaan riidelty, ja eikö niissä koskaan ryypätty? Eivätkö nämä mainiot pedagogit koskaan ilmiselvästi syrjineet ketään lahjakasta toisinajattelijaa? Eikö kellään ollut mitään konflikteja opiskelijoiden kanssa? Vain Immosen artikkelissa 30 vuoden takainen opiskelija-aktiivisuus pilkoittaa. Soikkaselle 1960- ja 1970-lukujen taite oli "ajankohdan vaihtoehdottomuutta". Itse taas koen tuon ajan mielenkiintoisena ja älyllisesti vilkkaana. Monet nuoret leijonat halusivat esimerkiksi marxismillaan ja hermeneutiikallaan kyseenalaistaa vanhojen homekorvien opit: vaadimme vaihtoehtoja ja enemmän "tieteellisyyttä". Nykyisin taas tuntuu siltä, että vaihtoehtoja vaadittaessa vaaditaan helpotuksia, ja omiin ammattisuunnitelmiin sopivaa (oletettua) pragmaattisuutta. Tämä ei tietenkään koske kaikkia

Tämä teos on mielenkiintoinen varsinkin sille, jolla on omakohtaisia kokemuksia käsitellyistä asioista. Tästä kiitos teoksen toimittajalle Auvo Kostiaiselle. Mutta se palauttaa myös mieliin, miksi en jo keskikouluajoista (nyk. yläaste) historiasta suuresti kiinnostuneena kuitenkaan edes pyrkinyt koskaan valitsemaan mitään historia-ainetta pääaineekseni. Historian voimahahmot olivat konservatiiveja sekä poliittisesti että metodisesti. Tällä en pyri sanomaan, että kun vihdoin valitsin sosiologian jatkotutkintoni pääaineekseni (psykologia oli aikaisempi), niin olisin kaikin puolin tyytyväinen Turun yliopiston sosiologian laitoksella saamiini virikkeisiin. Sosiologia oli vain muotiaine, jonka kuvittelin pystyvän muuttaman maailmaa.