Valkoinen Intiaani: Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä –teoksen myötä Helsingin yliopiston uskontotieteen tutkija Ilona Salomäki on hänen omien sanojensa mukaan saapunut ’pitkän tien päähän’ Karsten-tutkimuksissaan. Hänen kiinnostuksensa Rafael Karstenia kohtaan syntyi hänen opintojensa aikana antikvariaatista löytämänsä Karstenin postuumisti julkaistun teoksen Studies in the Religion of the South-American Indians East of the Andes myötä. Tämä sattuma johti vuosien myötä Karstenia käsittelevään pro gradu -tutkimukseen, väitöskirjaan, televisiodokumenttiin, useisiin artikkeleihin sekä viimeisimpänä käsillä olevaan elämäkerralliseen kuvaukseen Karstenin tutkimusmatkoista.

Vaikka kustantajan Internet-sivuilla kirjan esittelyssä teokseen viitataan elämäkertana ja vaikka kirjan esipuheessa Salomaa kutsuu kirjaa ”tutkimuksellisen ja populaarin elämäkerran yhdistelmäksi”, on se nähtävä pikemminkin kuvauksena tai kertomuksena Karstenin kolmesta ensimmäisestä tutkimusmatkasta Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen pariin, niiden merkityksestä Karstenin akateemiselle uralle sekä suomalaiselle ja kansainväliselle kulttuurien tutkimukselle. Pääpaino teoksessa on tutkimusmatkojen vaiheissa, Karstenin vaikeuksissa rahoittaa matkansa, sekä tutkimusmatkojen suhteessa Karstenin oman akateemisen paikan ja aseman etsimiseen. Myös ajallisesti teos rajautuu Rafael Karstenin syntymävuodesta 1879 hänen kolmannen tutkimusmatkansa loppuvaiheisiin v. 1929. Karstenin yksityistä puolta teos valottaa varsin vähän.

Kirja jakaantuu kahdeksaantoista lukuun sekä alku- ja loppusanoihin. Lisäksi liitteenä ovat kartat Karstenin matkareiteistä ja listat hänen kohtaamistaan alkuperäiskansoista. Kirjan ensimmäinen neljännes alkaa Karstenin syntymästä ja keskittyy hänen opiskeluvuosiinsa sekä akateemisen uran alkuvuosiin. Pääpaino on yhtäältä Karstenin varhaisen uran toimintaympäristön hahmottamisessa – kaukaisten kansojen parissa tehtävän kenttätyön merkityksen kasvussa kansainvälisessä antropologiassa ja Karstenin uran kannalta keskeisissä henkilösuhteissa mm. Edward Westermarckin, Erland Nordenskiöldin, Alfred Haddonin ja Gunnar Landtmanin kanssa, toisaalta hänen pyrkimyksissään löytää rahoitus ensimmäiselle tutkimusmatkalleen Etelä-Amerikkaan. Kirjan alussa Karstenista piirtyy kuva intohimoisesti kenttätöihin eksoottisiin ympäristöihin halajavasta tutkijasta, joka kerta toisensa jälkeen joutui pettymään apurahojen mennessä mm. Uno Holmberg-Harvalle suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimukseen ja Gunnar Landtmanille Uuden-Guinean kansojen tutkimukseen. Ensimmäiselle tutkimusmatkalleen Karsten päätyikin lähtemään syyskuussa 1911 ilman matka-apurahaa vain dosentin apurahansa turvin. Vihdoin huhtikuussa 1912 Karstenin ollessa jo Etelä-Amerikassa hänelle myönnettiin Aleksanterin stipendi, joka oli suuruudeltaan 5140 markkaa.

Kirjan toinen neljännes keskittyy Karstenin ensimmäiseen tutkimusmatkaan, joka suuntautui Gran Chacon tasankoalueelle Argentiinassa ja Boliviassa sekä kotiinpaluun jälkeiseen myllerrykseen suomalaisessa akateemisessa ympäristössä ensimmäisen maailmansodan puristuksessa.  Ensimmäisellä matkallaan Karsten seurasi Erland Nordenskiöldin jalanjälkiä kulkien samaa reittiä, jota hänen tämä oli kulkenut tutkimusmatkallaan muutamaa vuotta aiemmin. Karsten vietti useita kuukausia Choroti- ja Toba-kansojen parissa tutkien erityisesti uskonnollisia rituaaleja ja samanismia. Erityishuomiota Salomaa kiinnittää Karstenin tutkimusten merkitykseen antropologisten kenttätutkimusmenetelmien muotoutumisessa. Karsten pyrki nimenomaan omakohtaiseen havainnointiin, jota siihen asti ei oltu vaadittu antropologisilta tutkimuksilta. Myös alkuperäiskielten osaamisen Karsten katsoi ensiarvoisen tärkeäksi, vaikkakaan ei itse koskaan oppinut varsinaisesti puhumaan tutkimiensa kansojen kieliä. Suomeen Karsten palasi syyskuussa 1913 ajatukset suunnattuina jo seuraavaan tutkimusmatkaansa, jota varten hän sai tammikuussa 1916 Kamarineuvos Herman Rosenbergin matka-apurahan. Ennen toisen tutkimusmatkansa alkua kesällä 1916 Karsten joutui kuitenkin todistamaan ensimmäisen maailmansodan syttymisen aiheuttamia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Näitä olivat mm. erilaiset yhteiskunnan venäläistämisen vaatimukset, elintarvikepula ja yliopistojen toiminnan vaikeutuminen. 

Kirjan kolmas runsas neljännes keskittyy Karstenin toiseen tutkimusmatkaan, joka suuntautui Ecuadoriin ja kesti yli kolme vuotta kesäkuusta 1916 lokakuulle 1919. Tällä matkallaan Karstenin päämääränä oli tutkia jibaroita (shuar), mutta sadekauden vuoksi hän joutui aluksi muuttamaan suunnitelmiaan ja päätti lähteä sadekauden päättymistä odotellessaan tutkimaan lähempänä asuvia coloradoja. Aina kesään 1917 saakka Karsten pyrki löytämään tutkimuksellisesti kiinnostavia kyliä ja ryhmiä, mutta hankkeet olivat pitkälti epäonnisia. Lokakuussa 1917 hän vihdoin pääsi suuntaamaan Quitosta kohti Pastaza-jokea. Matkansa aikana hän vietti muutamia päiviä achuar- ja shimigay-kylissä, mutta koko tutkimusmatkan tärkeimmäksi etapiksi muodostui kaksiviikkoinen vierailu jibaroiden pariin. Tällä matkalla Karsten pääsi osallistumaan menestyksekkään sotaretken vuoksi järjestettävään juhlaan, jonka keskiössä olivat voitokas nuori soturi ja hänen surmaamansa vihollisen kutistetussa päänahassa (tsantsa) oleva elinvoima. Tämän vierailun perusteella Karsten kirjoitti tunnetuimman ja tieteellisesti merkittävimmän teoksensa The Head-Hunters of Western Amazonas. Loppuvuodesta 1918 ja alkuvuodesta 1919 Karsten teki useita matkoja jibarojen maille Ecuadorissa. Itsenäistyneeseen kotimaahansa Karsten palasi toiselta tutkimusmatkaltaan lokakuussa 1919. Salomaa kuvailee tässä kohdin pitkähkösti Karstenin tutkimustuloksia koskien ns. jibaro-uskontoa, mutta Karstenin löydösten merkityksen analysointi sen ajan uskontotieteelle ja antropologialle jää valitettavan vähäiseksi. Salomaa tarkastelee myös Karstenin käsityksiä kristinuskosta ja tuo esille erityisesti tämän kriittisen suhtautumisen kristillistä lähetystyötä kohtaan.

Kirjan viimeinen neljännes kuvaa Karstenin pyrkimyksiä edetä akateemisella urallaan ja hänen kolmatta tutkimusmatkaansa. Vuonna 1920 julistettiin haettavaksi Edward Westermarckilta vapautuva Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professuuri. Karstenin valinta tehtävään ei ollut itsestäänselvyys sillä tehtävään oli toinenkin tasavahva hakija, Westermarckin virkaa vuodesta 1916 asti hoitanut Gunnar Landtman. Valintaprosessista tuli osin varsin dramaattinen, sillä vaikka Landtman voitti konsistorin vaalin Karstenin jäädessä toiselle sijalle, puolsi presidentti Ståhlberg Karstenin valintaa. Karsten tuli valituksi virkaan, mikä tulehdutti Karstenin ja Landtmanin välit useiksi vuosiksi. Suurimman osan 1920-luvusta Karsten vietti Suomessa opettaen ja kirjoittaen. Varsin vähän huomiota jaksossa saavat Karstenin yksityiselämässä 20-luvulla tapahtuneet muutokset: Karstenin äidin kuolema syyskuussa 1920, avioituminen Margit Boldtin kanssa joulukuussa 1921 ja heidän kolmen lapsensa syntymät 1922 ja 1924. Karstenin kolmas matka Etelä-Amerikkaan kesti vuoden kesästä 1928 kesään 1929. Päätarkoituksena matkalla oli aguaruna-väestön tutkiminen. Matkallaan Karsten muun muassa osallistui jibaroiden hääjuhlaan sekä tutustui Andien alueeseen Perussa ja Boliviassa.  

Salomaan teoksen pääteemoiksi nousevat Karstenin ammatillisen uran kehitys ja hänen kaiken ylittävä kiinnostuksensa alkuperäiskansojen kulttuureihin ja halu tarkkailla niitä omakohtaisesti. Kirjasta välittyy kuva Karstenista erittäin määrätietoisena mutta kenties hieman yhden asian miehenä, joka mm. piti poliittisesti matalaa profiilia turvatakseen edellytykset tutkimuksilleen. Vaikka Karsten puolusti alkuperäiskansojen oikeuksia usein vastoin sen ajan vallalla olleita mielipiteitä, kaikkein tärkeintä Karstenille vaikuttaisi kuitenkin kirjan perusteella olleen edistyminen akateemisella uralla. Kirjan ehdottomaksi ansioksi on luettava Karstenin uran kansainvälisen merkityksen näkyväksi tekeminen. Vaikka kirjoittaja ei yleisellä tasolla pohdikaan Karstenin tutkimusten vaikutuksia uskontotieteen ja antropologian kentillä vaan tyytyy valottamaan muutamasta yksittäisestä kysymyksestä nousseita tieteellisiä kiistoja ja Karstenin joidenkin tutkimuslöydösten akateemista vastaanottoa, piirtävät elävät kuvaukset ja analyysi Karstenin suhteista aikansa muihin tutkijoihin kuvaa Karstenista yhtenä aikansa merkittävimmistä antropologeista. Karstenin uran kehitykseen liittyy läheisesti myös Suomen akateemisen elämän historia, jota kirja kiinnostavalla tavalla, joskin sivujuonteena, kuvaa.

Keskittyminen akateemiseen maailmaan jättää Karstenin yksityisen puolen, harrastukset, perhe-elämän ja avioliiton suurelta osin kirjassa pimentoon. Tässä yhtenä syynä on varmastikin Rafael Karstenin oman elämän tärkeysjärjestys. Epilogissa (s. 265) Salomaa kirjoittaa, että ”Rafael Karsten oli tutkimusmatkailija, professori ja isä. Tässä järjestyksessä. Hänelle perhe oli koko ajan koettuna läsnä, kaikkein tärkein, mutta tiede vei hänen kaiken aikansa. Hän eli tutkimustyölleen, jonka reunoilta muu elämä pilkisti.” Toinen syy on varmasti yksinkertaisesti henkilökohtaisen dokumenttiaineiston puute. Karsten ei pitänyt henkilökohtaista päiväkirjaa, eikä hänestä ole tallennettu juurikaan henkilökohtaista tietoa. Silti teokseen kaipaisi enemmän Karstenin yksityiselämän puolta, johon kirjoittajalla kuitenkin ilmeisesti oli ainakin jonkinlainen pääsy Karstenin lasten haastattelujen kautta. Saamme tietää vain milloin ja missä Karsten lomaili, avioitui, milloin hänen lapsensa syntyivät ja ketkä kuuluivat hänen lähimpiin ystäviinsä, mutta mitään kuvausta esimerkiksi siitä, mitä hän lomillaan teki, miten hän vietti aikaa lastensa kanssa, millainen suhde hänellä oli läheisiinsä jne. puuttuvat tyystin. Ainoastaan Karstenin suhteesta äitiinsä kirja luo jonkinlaisen kuvan, mutta tässäkin lähinnä vain siltä osin kuin se liittyi Karstenin uskonnolliseen vakaumukseen. Äiti yritti varjella poikansa kristillisyyttä vaikka tämä itse kritisoi kristinuskoa ja tunnustautui agnostikoksi. Myös Karstenin persoona jää kirjan kuvauksissa varsin yksiulotteiseksi. Tässä Salomaa näyttäisi toistavan kaavaa, jota hän väitöskirjassaan Karstenin persoonasta puhuessaan kritisoi. Väitöskirjassaan Salomaa pyrki osoittamaan, että Karsten käyttäytyi hyvin eri tavalla julkisesti ja yksityiselämässään (Salomaa 2002, 6), mutta Valkoisessa intiaanissa tuo yksityinen puoli jää näkymättömäksi. Kuten alussa totesin, teos onkin ymmärrettävä alaotsikkonsa mukaisesti tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämästä kertovaksi ammatilliseksi biografiaksi, ei henkilö Rafael Karstenin elämäkerraksi.   

Teos on kokonaisuutena miellyttävää luettavaa, vaikka monelta osin turhan tarkka kronologisten yksityiskohtien esittäminen rikkoo kokonaisuutta. Tällaiselle tyylille yksi selitys voi löytyä Salomaan väitöskirjasta, jossa hän kirjoittaa uskovansa ”yksityiskohtiin, kuten Rafael Karsten ja Edward Westermarck sata vuotta sitten. – Uskon, että yksityiskohtien kautta olen matkalla syvälliseen ymmärtämiseen.” (Salomaa 2002, 5.) Muutoinkin kirja tuntuu nojautuvan hieman liialti Salomaan englanninkieliseen väitöskirjaan ja tuovan uutena materiaalina esille lähinnä vain kuvaukset Karstenin tutkimusmatkoista. Toisaalta uskontotieteilijänä olisin kaivannut Valkoiseen intiaaniin mukaan myös yhteenvedon Salomaan väitöskirjassaan tekemästä analyysistä Karstenin osasta suomalaisen uskontotieteen kehityksessä. 

Kaiken kaikkiaan Salomaan päätös kirjoittaa vielä ainakin tämä yksi Karstenia käsittelevä teos on ollut merkittävä.  On ensiarvoisen tärkeää, että Karstenin pitkään suomalaisessa yhteiskunnassa ja tiedeyhteisössä unohduksissa ollutta työtä voidaan tehdä tunnetuksi suomenkielinen populaarijulkaisun kautta. Näin Karstenille voidaan myös taata hänen ansaitsemansa asema suomalaisen antropologian, uskontotieteen ja yleisemmin kulttuurien tutkimuksen suunnannäyttäjänä.

Kirjallisuus:

Salomaa, Ilona 2002. Rafael Karsten (1879-1956) as a Finnish scholar of religion. The life and career of a man of science. Academic Dissertation. University of Helsinki.