Pizzagate, QAnon, NWO, Bilderberg, Great Reset ja Big Pharma. Salaliittoteoriat ja niihin liittyvät käsitteet ovat väistämättä tulleet tutuksi jokaiselle maailman tapahtumia ja mediaa seuraaville. Toimittaja, YTT Pasi Kiviojan tietokirja Salaliittoteorioiden ihmemaassa on siis erittäin ajankohtainen.

Teos käsittelee salaliittoteorioiden leviämisen mekanismeja ja niiden levittäjiä sekä salaliittoteorioihin uskomisen seurauksia. Lisäksi kirja esittelee uutta, Turun yliopiston FINSCI-tutkimushankkeen tuottamaa tutkimusta suomalaisten salaliittoteorioihin liittyvistä uskomuksista.

Pääosa teoksesta on siis tutkivan journalismin näkökulmasta kirjoitettua reportaasia. Kivioja on haastatellut sekä salaliittoteorioihin uskovia tai uskoneita ihmisiä että aiheen tutkijoita. Kirjassa pääsevät siis ääneen myös salaliittoteoreetikot, joiden näkemyksiä on viime aikoina siivottu pois isoilta sosiaalisen median alustoilta kuten Facebookista, Twitteristä tai YouTubesta. Osa haastatelluista uskoo äärimmäisiin salaliittoteorioihin kuten siihen, että uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat tahot eivät ole ihmisiä vaan reptiliaaneja eli liskoihmisiä tai avaruusolentoja.

Tästä päästään suoraan salaliittoteorioita ja näennäistiedettä koskevan tutkimuksen isoon kysymykseen: mitä hyötyä ja haittaa tutkimuksesta on. Pahimmillaan tutkimus tai journalismi nostavat esiin ja antavat näkyvyyttä hyvin marginaalisille ja radikaaleille näkemyksille, jotka olisi ollut parempi jättää verkon pimeisiin osiin. Kivioja käsittelee tätä kysymystä luvussa 6, jota varten hän on haastatellut suomalaisia salaliittoteorioiden ja ekstremismin tutkijoita kuten Niko Pyrhöstä, Katja Valaskiveä ja Petri Jääskeläistä. Kaikkien viesti on, että media ei ole ymmärtänyt rooliaan salaliittoteorioiden levittäjänä ja valtavirtaistajana. Tässä yhteydessä Kivioja toteaa tuntevansa piston sydämessään, sillä hänen kirjansa ja sen saama julkisuus ovat ”osa samaa valtavirtaistamisen prosessia” (s. 139).

Kivioja päätyy toteamaan, että ilmiön yhteiskunnallinen merkittävyys perustelee kirjan. Olen samaa mieltä: loppiaisen 2021 Yhdysvaltain Capitol-kukkulan valtausyrityksen jälkeen kukaan tuskin kyseenalaistaa salaliittoteorioiden potentiaalista vaaraa. Kirjassa käsitellyt teoriat ovat pääosin sellaisia, joilla on jo ollut huomattava julkisuus. Lisäksi Salaliittoteorioiden ihmemaassa onnistuu erittäin hyvin tavoitteessaan selittää sitä, mikä motivoi salaliittoteorioihin uskomista ja millainen on ollut niihin uskovien matka kaninkoloon. Tämä kirja ei levitä salaliittoteorioita mutta lisää lukijan ymmärrystä siitä, miksi ne leviävät.

Salaliittoteorioihin uskovien tai uskoneiden haastattelut on nimittäin kontekstoitu erittäin hyvin. Kivioja on lähestynyt haastateltavia kunnioittavasti eikä päädy kauhistelemaan tai naureskelemaan uskomuksille. Sen sijaan hän tekee hyvin toimittajan työnsä eli selittää, kontekstoi ja haastaa väitteitä. Kyse ei ole väitteiden faktantarkistuksesta vaan esimerkiksi siitä, kun Kivioja osoittaa lukijalle, miten hieman pintaa raaputtamalla eliittiä ja suuryhtiöitä syyttävien someajan väitteiden taustalta löytyy pohjimmiltaan vanhoja antisemitistisiä teorioita äveriäistä juutalaissuvuista (s. 17). Haastateltavat pääsevät ääneen, heidän sanomisiaan ei tuomita, mutta uskomukset eivät jää ilmaan vaille selitystä ja taustoitusta. Tämä on kirjan suuri ansio. Lisäksi haastateltujen joukossa on henkilöitä, jotka ovat kiivenneet pois kaninkolosta eli salaliittoteorioiden synkästä maailmankuvasta.

Haastatteluista piirtyy hyvin yhdistäviä piirteitä uskomusten taustalla: jossain vaiheessa elämää tapahtuva luottamuksen järkkyminen instituutioihin ja mediaan, mahdollisesti traumojen ja kriisien seurauksena. Toisaalta teorioita levittämässä on myös kyynisiä poliittisia toimijoita, jotka haluavat kylvää epäluottamusta.

Kirjan fokus on nykyhetkessä, viime vuosina eli koronapandemian aikana ja Donald Trumpin valtakauden loppupuolella – ja sen päättyessä – kukoistaneissa salaliittoteorioissa. Paljon huomiota saavat QAnon, siihen liittyvä mutta myös sitä edeltänyt teoria uutta maailmanjärjestystä (NWO eli New World Order) tavoittelevasta eliitistä sekä koronapandemian huijauksena pitäneet salaliittoteoriat. Esillä ovat myös muutamat hieman vanhemmat mutta edelleen kiertävät salaliittoteoriat kuten JFK-salamurhaan liittyvät väitteet, salatut ufokontaktit ja 9/11-teoriat. Luvussa 2 Kivioja taustoittaa salaliittoteorioita keskiajan juutalaisvainoihin saakka. Historialliset osuudet ovat sinänsä asianmukaisia, mutta teoksen ansiot ovat ennen kaikkea tämän hetken salaliittoteorioissa ja niihin uskomisen taustoissa.

Aloin kirjaa lukiessani pohtia salaliittoteorioiden nousua ja unholaan vaipumista. Jälkimmäinen vaihe on nyt mahdollisesti edessä QAnon-liikkeellä. Kysymys on kuitenkin yleisempi, ja pohdintaani siivitti se, että luin kirjan ollessani kirjastomatkalla Roomassa ja Vatikaanissa. Vielä kymmenisen vuotta sitten Vatikaani oli salaliittoteorioiden keskiössä, osittain Dan Brownin romaanien jälkivaikutuksena, mutta sittemmin se on menettänyt paljon hohtoaan salaliittojen synkkänä pesäpaikkana. Salaliittoteorioiden historian tutkimuksessa on keskitytty siihen, miten uudet teoriat rakentavat vanhojen päälle, esimerkiksi vuosisataisiin väitteisiin juutalaisten salaliitosta. Tämä on tärkeää, mutta jatkossa olisi kiinnostava tutkia myös unohtumisen prosessia.

Kivioja on tehnyt suuren työn etsiessään haastateltavia ja heidän kertomuksistaan löytyy uusia kulmia myös lukijoille, jotka ovat perehtyneet salaliittoteorioihin. Esimerkiksi rokotusvastaisia salaliittoteorioita käsittelevässä osuudesta löytyy äärimmäisen mielenkiintoinen saksalaisen Martin Jeltschin tarina (s. 225–232). Koronaan vailla rokotuksia menehtyneen Jeltschin uskomusten taustalla eivät olleet amerikkalaista tuontitavaraa olevat salaliittoteoriat vaan pieni, seitsemännen päivän adventistien uskonpuhdistusliike, spaupilaisuus, ja sen käsityksen luonnonmukaisesta ja terveellisestä elämästä. Tämä tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka moninaisista taustoista valtavirran lääketiedettä haastavat käsitykset kumpuavat.

Uskomusten kirjoa tasapainottaa kuitenkin Kiviojan toinen tärkeä huomio: tällä hetkellä valtaosa Suomessa leviävistä salaliittoteorioista on jollain tavalla amerikkalaista tuontitavaraa. Näin ollen lähinnä yhdysvaltalaiseen politiikkaan keskittyvä QAnon-teoria on saanut myös Suomessa kannatusta. Jopa Mediapoolia eli Huoltovarmuuskeskuksen alaista mediayhtiöiden verkostoa koskevat teoriat voi nähdä lokalisoituna versiona amerikkalaisista NWO-teorioista (s. 275-278). Estonian uppoamista koskevat teoriat toki ovat lähinnä Pohjois-Eurooppalaisia. Kiviojan mainitsemiin lisäisin yhden kotoperäisten salaliittoteorioiden ryhmän eli väitteet muinaishistorian tahallisesta piilottelusta, joita on käsitellyt muun muassa tieteenfilosofi Inkeri Koskinen[1] ja johtamani Pseudohistoria-tutkimushanke.[2] Tämä pieni lisähuomio ei poista Kiviojan päätelmän tärkeyttä: verkkoyhteisöt tekevät salaliittoteorioista kansainvälisiä ja samanmieliset löytävät helposti toisensa.

Tyylillisesti kirjan luku 11 ”Suomalaisten salaliittoteoriat” eroaa muista. Syynä on jo mainittu FINSCI-hanke ja sen kyselytutkimus suomalaisten salaliittoteoriauskomuksista. Kivioja oli mukana hankkeessa ja esittelee sen alustavia tuloksia, joita vasta ollaan julkaisemassa vertaisarvioituina tutkimuksina. Vaikka tulokset on esitelty varsin kuvailevasti ja lyhyesti, ne ovat erittäin kiinnostavia ja puoltavat paikkaansa kirjassa.

Teos on kauttaaltaan hyvää ja huoliteltua asiaproosaa. Kivioja osaa pitää lukijan kiinnostuksen yllä ja haastattelujen, asiantuntijalausuntojen ja Kiviojan oman analyysin suhde on toimiva. Vaikka teos on journalistinen, rikas haastatteluaineisto ja sen käsittely on erittäin hyödyllistä myös alan tutkijoille. Oman mainintansa antavat napakat faktalaatikot, jotka esittelevät lyhyesti keskeisimmät kirjassa käsitellyt salaliittoteoriat. Tutkimus- ja opetuskäytössä on kuitenkin syytä huomata reportaasin tiedekirjaa vapaampi dispositio: esimerkiksi salaliittoteorioiden psykologiaa käsitellään pitkin teosta. Oikeastaan ainoa selkeä puute kirjassa ovat sen huonolaatuiset kuvat ja kuvaajat. FINSCI-hankkeen tuloksia esittelevät kuvaajat ovat suorastaan vaikeatulkintaisia.

Viimeksi mainittu pieni kritiikki, joka kohdistuu enemmän kustantajaan ja taittoon kuin kirjoittajaan, ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa. Salaliittoteorioiden ihmemaassa on kirjoitettu niin taitavan yleistajuisesti, ettei se vaadi lukijalta juurikaan ennakkotietoja. Silti sen sisältö, ennen kaikkea ennakkoluulottomat haastattelut, tarjoavat uutta tietoa myös alan tutkijoille.

[1] Inkeri Koskinen, Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2015. (Merja Leppälahden arvio teoksesta Agricolassa)
[2] Ks. esim. artikkeli Reima Välimäki, Olli Seuri ja Anna Ristilä. ‘Pseudohistoriaa Suomen muinaisista kuningaskunnista – Ongelmallisen tiedon kierto laitaoikeiston mediaekosysteemissä’. niin & näin, no. 1 (2021): 118–135.