1990-luvun lamasta ja sitä edeltäneistä vuosista on tuskin laadittu vielä yhtään kokonaisesitystä. Vaikka Juhani Suomen kirjan painopiste onkin poliittisessa historiassa, myös kansantalouden kehitykseen viitataan runsaasti. Talous, talouspolitiikka ja muu politiikka muodostavat teoksessa kiinteän kokonaisuuden.

En väitä ollenkaan olevani niin suuri poliittisen historian ystävä, että pitäisin kovin luontevana ratkaisuna lukea yli 400 sivua Suomen poliittista historiaa kirjasta, jonka teksti kattaa vain kaksi vuotta, nimittäin vuodet 1986 ja 1987.

Juhani Suomelle on annettava täysi tunnustus siitä, että hän hallitsee kirjoittamisen tekniikan. Maailmanpolitiikasta päästään Suomen ulkopolitiikkaan ja ulkopolitiikasta sisäpolitiikkaan rauhallisella ja luonnollisella tavalla. Teksti etenee loogisesti, vaikkakin juuri kyseisessä kirjassa toistoa ja aiempaan asiaan palaamista on mielestäni enemmän kuin Suomen aikaisemmissa teoksissa. Esimerkiksi USA:n asevoimien “komentaja” Crowe mainitaan kirjan puolivälissä kuudessa eri paikassa ja on vaikea sanoa, missä kohtaa hänen Suomen vierailunsa käydään läpi tyhjentävästi. Sivulla 117 kerrotaan Koiviston tavanneen Neuvostoliiton pääministeri Ryzhkovin Palmen hautajaisissa. 20 sivua myöhemmin kuvataan laajemmin Palmen väkivaltaista kuolemaa, hänen seuraajaansa, hänen hautajaisiaan ja tapahtumien vaikutuksia Suomeen.

Muodollisen sujuva tyyli ja kiistaton asioitten tuntemus eivät kuitenkaan poista tai peitä sitä ongelmaa, että Juhani Suomella on aivan liian läheinen ja tunnepitoinen suhde yli 20 vuotta vanhoihin asioihin.

50 vuotta kestäneen punamultayhteistyön loppumista kuvataan monella tavalla valitettavaksi ja tilalle tullutta SDP:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyötä kutsutaan “epäortodoksiseksi“. On kovin vaikeaa ymmärtää, miksi vuosikymmeniä jatkunut Maalaisliiton / Kepun yhteistyö kommunistien eli SKDL:n kanssa olisi ollut aitoa “ortodoksisuutta“. On hyvä muistaa, että kirjassa ajoittain vilahteleva Juhani Suomen alter ego Kunto Kalpa jollakin tavalla vertasi Holkerin hallituksen muodostamista lapsenmurhaan.

Kirjan kaikenkattavana teemana on Koiviston johtaman ulkopolitiikan moittiminen lähes kaikesta. Toisaalta länttä lähestyttiin väärällä tavalla, mutta toisaalta Neuvostoliiton suuntaan oltiin väärällä tavalla rähmällään ja toisteltiin Kremlin esittämiä näkemyksiä lännessä väärissä yhteyksissä väärään aikaan.

Pintapuolisesti Koiviston harjoittama ulkopolitiikka muistutti paljon hänen edeltäjänsä politiikkaa, Kekkosen linjaa, jota vielä Kekkosen hautajaisia kuvaavassa luvussa kaihoisasti muistellaan menetettynä kultakautena, joka ei enää koskaan palaisi. Kyseiseen lukuun on liitetty mukaan kuvaus myös Juhani Suomen ensimmäisen Kekkos-teoksen Myrrysmiehen saamista arvosteluista. Ratkaisu tuskin on elegantti kenenkään muun kuin Juhani Suomen itsensä mielestä.

Kun Koiviston ajan politiikkaa kritisoidaan, jonkin rajan jälkeen eteen tulee kysymys: mikä oli vaihtoehto? Aivan erityisesti vastausta jää kaipaamaan idänkaupan osalta. Oli jo omana aikanaan ennakolta selvää, että bilateraalisuuden takia Suomen idänvientiä uhkasi koko kansantalouttamme rasittava viennin voimakas väheneminen, kuten sitten tapahtuikin.

Raakaöljyn maailmanmarkkinahinta laski ja öljyn rinnalle ei onnistuttu keksimään mitään muuta olennaista tuontikohdetta Neuvostoliitosta. SDP-vetoinen Suomen ulkomaankaupan johto ei tuontikohteita löytänyt, mutta asioita läheltä seuranneelta Juhani Suomelta ei 20 vuoden miettimisen jälkeenkään ole esittää mitään ratkaisua pulmaan. Suomen valtio käytti niin runsaasti kuin mahdollista esim. neuvostovalmisteisia autoja, mutta jos Lada-merkkiset henkilöautot eivät vapailla markkinoilla kelvanneet, paljonkaan ei ollut tehtävissä.

Suuria vastaamattomia kysymyksiä

Juhani Suomen ilmiselvä antipatia SDP:tä kohtaan hämärtää vastaukset tärkeimpiin kysymyksiin, jotka kirjan aihepiiri herättää.

Ensinnäkin Neuvostoliitto oli kyseisellä Gorbatshovin kaudella yhä suurempien muutosten ja mullistusten edessä. Miltä osin Suomessa todella syyllistyttiin “pysähtyneisyyteen”, eikä ennakoitu kehitystä tarpeeksi hyvällä, herkällä ja reagoivalla itänaapurin tuntemuksella? Mutta toisaalta: missä määrin jähmeys ja varovaisuus oli pienen Suomen viisautta aikana, jolloin tulevaisuus oli erityisen hämärää venäläisille itselleen?

Toinen problemaattinen kokonaisuus liittyy presidentin valtaan. Koivisto ajoi itse valtaoikeuksien vähentämistä. Aikakauden paradoksi on siinä, että kuitenkin Koivistolla oli tavattomasti valtaa ja hän sitä reippaasti myös käytti esimerkiksi Holkerin hallitusta muodostettaessa.

Koivisto peri vaivattomasti kaiken sen vallan, mitä hänen edeltäjänsä oli 25 vuodessa kerännyt kokoon, mutta vielä tämänkin päälle Koivisto toi presidentinlinnaan lisävaltaa oman taustansa takia. Hänellä oli tietenkin takanaan SDP, osa muutakin työväenliikettä ja käytännössä Suomen Pankki kuuliaisena käskettävänään. Paradoksin maksimoi se, että Suomen Pankinhan olisi pitänyt toimia lain mukaan nimenomaan eduskunnan valvonnassa.

Suomen Pankin ja idänkaupan kautta päästään kaikkein keskeisimpään kysymykseen: mikä oli Koiviston vastuu siitä, että Suomi noina vuosina ajoi täyttä vauhtia kohti laskusuhdanteen rotkoa?

Kirjan vastaukset näihin kysymyksiin hukkuvat detaljien runsauteen. Juhani Suomi käyttää kovin runsaasti sivuja todistaakseen vielä viimeisessä luvussa muutoinkin selvää asiaa: Totta kai Koivisto vaikutti keskeisesti Holkerin hallituksen syntymiseen ja teki sen suunnilleen samoin periaattein kuin Kekkonen monesti aiemmin. Mutta mikä sopi Jupiterille, ei sovi härälle?

Lähteet

Juhani Suomi on ilmoittanut, että lähdeaineistona on käytetty haastattelujen lisäksi myös asiakirjoja, joita nimeämättömät henkilöt ovat antaneet Suomen käyttöön. Noottiapparaattia ei tietenkään voi tyhjentävästi laatia sellaisten osalta, joille on luvattu journalismista tuttu lähdesuoja.

Tämä lähtökohta ei tee hyväksyttäväksi sitä, että kirjan tekstissä on epätäydellisesti viitattu kymmenkuntaan painettuun kirjaan. Lähdeluettelon olisi vallan hyvin sopinut laatia käytettyjen kirjojen ja lehtien osalta. Lähdesuojaa ei olisi vaarannettu, jos mukaan olisi otettu myös puolue-elinten pöytäkirjojen sarjat.

Kirja päättyy vähemmän tyylikkääseen kuvatekstiin, joka jättää teoksesta ikävän viimeisen tunnelman. Kuvassa on viisi numeroitua mappia, joitten kyljessä on pelkästään teksti “Mauno Koivisto”. Kuvateksti kuuluu: “Arkisto, joka näyttää jäävän tutkimuksen ulottumattomiin paljon pidempään kuin aikanaan porua virittäneet Urho Kekkosen paperit.”

Urho Kekkonen tuli presidentiksi 1956 ja Urho Kekkosen presidenttiaikaa käsittelevä ensimmäinen osa valmistui 1992. Juhani Suomen käytettyä “ensiyön oikeutensa” (Suomen itsensä käyttämä varsin sovinistinen ilmaisu) ko. aineisto tuli muun tutkimuksen käyttöön 36 vuotta Kekkosen presidenttikauden alkamisesta. Elon laskuopin mukaan Koiviston presidenttikauden alkamisesta on kulunut vasta 26 vuotta, joten arvio Koiviston papereitten jäämisestä “pidempään” tutkimuksen ulottumattomiin on esitetty 10 vuotta ennen aikojaan ‒ ja tämä hutera ennustus päättää siis historiateoksen!