Ryhtyessäni lukemaan Isän sotaa odotukseni olivat korkealla. Elina Sana on palkittu kirjailija, joka on tutkimuksissaan tarttunut kipeisiin ja vaiettuihin aiheisiin. Miten hän käsittelisi henkisen väkivallan dynamiikkaa, ihmisen haurautta ja haavoittuvuutta, lähipiiriä myrkyttävää pahan olon ja vaikenemisen kierrettä? Onnistuisiko hän kuvaamaan ja tulkitsemaan lähisuhteessa itse kokemaansa väkivaltaa niin, että sen merkitys avautuisi myös laajemmin yhteiskunnallisena ongelmana? En joutunut pettymään.

Isän sota lähestyy väkivallan ja identiteetin teemoja koskettavasti. Se on samaan aikaan sekä saksalaisten tulkkina toimineen perheellisen miehen sotakuvaus että lapsuuden avainkohtia pohtiva elämänkerta. Näin Isän sota kasvaa tutkimukseksi edelleen ajankohtaisen perheessä tapahtuvan kontrollin ja väkivallan dynamiikasta, vaikka teemaa tarkastellaankin pääosin jälleenrakennuksen aikakauden kontekstissa. Sanan teos ei kuitenkaan rajoitu selittämään ainoastaan sotasukupolvien kokemuksia, joten se on helppo mieltää osaksi laajempaa väkivaltatutkimuksen ja uudenlaisen sotahistorian genreä. Toisin kuin Ville Kivimäen Murtuneet mielet se sukeltaa aiheeseensa yhden ihmisen näkökulmasta.

Kirjan kirjoittamisen taustalla oli halu ymmärtää edesmennyttä isää ja lopettaa hänen vihaamisensa, käsitellä torjuttuja muistoja. Lisäksi sana pohtii missä määrin isän pakkomielteinen käytös johtui tämän omista kokemuksista, oliko isä ”sodan pilaama” vai tulisiko häntä ymmärtää muista lähtökohdista käsin?

Teos vahvistaa muistakin tutkimuksista tuttua kuvaa lähisuhdeväkivallan mekanismeista. Yhden perheenjäsenen voimakkaat mielialavaihtelut pitävät muut jatkuvasti varpaillaan, jolloin pelkkä henkisen väkivallan uhka toimii kontrollikeinona. Tämä aiheuttaa ahdistusta myös hyvinä hetkinä, koska niiden tiedetään voivan lähes milloin tahansa muuttua painajaiseksi. Näin muu perhe oppii käyttäytymismallin, jossa isän purkauksia yritetään ehkäistä omalla käytöksellä. Tällaisessa ilmapiirissä kasvamisella on väistämättä vaikutuksensa lapsen muotoutuvaan identiteettiin: jos olen kiltti, hiljaa ja huomaamaton hän ei suutu.

Kirja kirjan sisällä

Kirjan rakenne on kiinnostava, sillä se on oikeastaan kahden kirjoittajan vuoropuhelu. Elinan isän Jyrki Kolkkalan päiväkirjat jatkosodan ajalta ja Sanan omat lapsuudenmuistot vuorottelevat. Sota-aikaa koskevat merkinnät kertovat tapahtumista ennen Elinan syntymää, joten tekstien kuvaamilla asioilla ei ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Sotamuistot eivät kuitenkaan jättäneet isää rauhaan, joten hänen teksteissään kuvaamansa asiat ja myös lukitussa arkussa säilyttämänsä, tarkasti vartioimansa päiväkirjat itsessään olivat kodissa alati läsnä. Niistä ei juuri puhuttu, mutta niiden olemassaolo oli tuskallisen selvää kaikille perheenjäsenille.

Jyrkin päiväkirjatekstit ovat hämmästyttävän sujuvaa ja johdonmukaisesti etenevää proosaa, eivät mitään hajanaisia merkintöjä korsun pohjalta. Ne ovat tavallaan oma kirjansa Sanan tekstin sisällä. Sotapäiväkirjoista heijastuu kuitenkin enemmän nuoren miehen seikkailuhenki ja älykkään tarkkailijan halu kerätä talteen yksityiskohtia kuin ahdistavat väkivaltakokemukset. Juuri tämän asenteen voi tulkita olleen osan myöhempiä ongelmia, sillä väkivaltakokemuksen ulkoistaminen ja eristäminen tarkasteltavaksi objektiksi torpedoi mahdollisuuden käsitellä omia tunteita. Sanan teksti sen sijaan tulee iholle, vaikka kirjoitustapa onkin sensitiivinen.

Kuvaus sodanjälkeisestä lapsuudesta rintamamiestalossa

Elinan omaelämänkerralliset lintutyttö-tekstit ja mukaan liitetyt valokuvat rakentavat ajankuvaa. Niiden avulla tulee ymmärrettäväksi väkivallan tunnistamisen ja siitä puhumisen vaikeus yhteiskunnassa, jossa avioliiton kulissien ylläpito oli tärkeää ja jossa lasten kuritus oli normalisoitunut myös kodin ulkopuolelle. Kesäsiirtolassa sai vitsaa paljaalle pyllylle, mutta seuraavana päivänä ”tädit” olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Isän sota on elämänmakuinen kuvaus sodanjälkeisestä lapsuudesta rintamamiestalossa, jonne väkivalta ja siitä vaikeneminen hiipi kuin varkain. Sota oli läsnä muistoissa, tunteissa ja hiljaisuuksissa, vaikka perheen tilanne tulehtui selvemmin erottuvaksi väkivallaksi vasta vuosia myöhemmin. Tarinaan liittyy oleellisesti myös Elinan isoveli, joka vietti valtaosan lapsuudestaan poissa kotoa tuberkuloosiparantolassa. Perheensisäisissä ihmissuhteissa oli näin muitakin haasteita kuin rintamalta palanut isä.

Ulospäin Jyrki teki itsestään älykkään vaikutelman. Laajan kielitaitonsa ansiosta hän sai sodan jälkeen johtavan aseman hyvässä työpaikassa. Sanan tutkiessa isänsä historiaa hän huomasi tämän olleen pidetty ja arvostettu työyhteisössään. Asetelma on tuttu muustakin väkivaltatutkimuksesta, sillä kotona tyrannimaisesti käyttäytyvät henkilöt ovat muiden silmissä usein miellyttäviä. Toisaalta Elinan varhaisemmassa lapsuudessa isä oli hänellekin myönteisesti läsnä. Kesäisillä mökkireissuilla puuhailtiin yhdessä ja harjoiteltiin urheilua, jossa menestymisestä isä ilahtui.

Kun väkivalta monessa muodossaan tuli vuosien varrella osaksi perheen arkea oli Elina lähestymässä teini-ikää. Hän reagoi voimakkaasti isän käytökseen, jota äiti pyrki hyssyttelemään vedoten isän väsymykseen ja ”ymmärtämisen” tarpeeseen. Henkinen väkivalta ilmeni neuroottisena perheenjäsenten tekemisten ja tilan kontrollina sekä ennakoimattomina ”räjähdyksinä”. Nämä yhdistyivät fyysisiin oireisiin, kuten vartalon hallitsemattomaan nykimiseen. Äiti selitti asiaa Elinalle:

”Sota sen teki. Ihan eri ihminen tuli pois sodasta kuin sinne meni. Ennen sotaa isä oli hieno mies. Nyt se on jotenkin hermosairas, ei se sille mitään voi. Se kärsii eniten itse.”

Sana tuntuu kuitenkin päätyvän siihen, että sotakokemukset olivat pikemminkin laukaiseva tekijä. Niillä ei yksin voisi selittää isän mieltä. Lääkehoito ja terapia olisivat hyvinkin voineet auttaa, mutta ”hyvässä asemassa olevaa miestä ei patisteltu hoitoon ilman painavaa syytä”. Kuten Sana itsekin toteaa, omaan perheeseen kohdistuva terrori ei tuon ajan yhteiskunnassa ollut tällainen riittävä syy. Pikemminkin se oli jonkinlainen yleisten olosuhteiden valitettava sivutuote, olihan maa täynnä näkyvästi vammautuneita, kuntoutusta kaipaavia sotainvalideja.

Isän sota havainnollistaa henkisestä väkivallasta puhumisen vaikeutta ja sitä, miten haavoittavaa tällainen ”näkymätön” väkivalta on kaikille osapuolille. Tässä mielessä sitä on pidettävä tärkeänä puheenvuorona ajankohtaiseen hyvinvointikeskusteluun ja suositeltavana lukemistona paitsi sodan ja väkivallan historiasta kiinnostuneille myös esimerkiksi mielenterveysalan ammattilaisille. Osaltaan teos näyttää, miten tärkeää yhteiskunnassa on osata puuttua väkivaltaan ja perheiden pahoinvointiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Se myös rohkaisee meitä kaikkia ymmärtämään väkivallan laajemmin, muutoinkin kuin ruumiillisen pahoinpitelyn kontekstissa.