Jatkosodan rauhanteossa menetetystä Karjalasta on vuosien varrella kirjoitettu kirja poikineen. Pääosa on runsaasti kuvitettuja nostalgisia kirjoituskokoelmia, joissa jonkin pitäjän entiset asukkaat nyt jo suhteellisen ikääntyneinä muistelevat positiivisessa sävyssä entistä kotiseutuaan. Maria Lähteenmäki käy tämän nostalgian kimppuun tutkijan asein.

Muistelijoiden ja ammattitutkijan kamppailu ei kuitenkaan ole lähtökohdiltaan tasaväkinen. Tutun kotiseudun menetys kosketti henkilökohtaisena tragediana satojatuhansia ihmisiä. Nykyisen Suomen väestö jaksaa varmasti suvaita jäljellä olevilta vielä muutaman muistelokirjan, samaan tapaan kuin se suvaitsee sotalasten ja sotaorpojenkin julkista itsetilitystä. Lähteenmäkeläisen vastahistorian oikea kohde olisi ollut ammattimaisen historioitsijan laatima makean myötäsukainen luovutetun Karjalan historia. Sitä ei kuitenkaan liene kirjoitettu.

Myytistä antiteesiin, käymättä teesin kautta

Lähteenmäki kiteytti näkemyksensä Kannas-mytologiasta Vieraskynä-artikkelissaan Helsingin Sanomissa 4. elokuuta 2009.

Ne, jotka nyt muistelevat noita dramaattisia aikoja, olivat tuolloin lapsia, ja heidän muistonsa ovat sen mukaisia: fragmentaarisia, hajanaisia ja valikoivia. Myös luovutetusta Karjalasta nykyään käytävä keskustelu perustuu osin lapsuuden mielikuviin. […] Poliittisen muistokartan levittäminen Karjalaan ja epäonnistuneen sotaoperaation synnyttämä ikävä trauma eivät [kuitenkaan] ole ainoita syitä sille, että Suomessa haikaillaan kesäkaudet menetetyn Karjalan perään. Myös inhimillinen tragedia selittää kaipuuta. […] Vuonna 1944 osaksi Neuvostoliittoa muuttuneessa Karjalassa […] nykymatkailulla on selkeät poliittiset puitteet: Venäjän Karjalaa tehdään suomalaisemmaksi olemalla siellä läsnä. […] Viipurin keskustaan palautettiin puolestaan Mikael Agricolan patsas. Teko kuvaa oivallisesti Venäjän Karjalan merkitsemistä suomalaismonumenteilla.

Kirjassa Lähteenmäki lyö lisää löylyä: Kannaksen asukkaat ovat aina olleet tietoisia kotiseutunsa huonosta maineesta, mutta ”paikkakuntalaiset eivät useinkaan tahdo tunnustaa ja käsitellä kotikuntaansa liittyvää kielteistä leimaa”. (s. 23–24) Kirjoittaja uskoo kotiseudun menetyksen olleen asianosaisille todellinen suru. Nostalgian taustalla ei hänen mukaansa kuitenkaan ole yksityishenkilöiden kokemus vaan nationalistinen propaganda. ”Meille kaikille suomalaisille on jo koulussa iskostettu ja todistettu Karjalan menetys kansallisena vääryytenä ja onnettomuutena; […] kyse on loukatusta kansallisesta ja sotilaallisesta itsetunnosta. […] Menetyksen tuskaa ei ole lieventänyt eikä tapahtumien hyväksymistä edesauttanut toistettu epärealistinen kiiltokuva luovutetun Karjalan yhteiskunnallisesta tilasta.” (s. 432–434)

Lähteenmäen mukaan historiantutkija näkee säälimättömämmin. (s. 23) Mutta onko tutkijan kanssaihmisilleen osoittama myötätunto sittenkään sairautta? Historioitsija tekisi ehkä viisaimmin, jos suostuisi kävelemään outoina pitämiensä ilmiöiden perässä niitä tarkkaillen – sen sijaan että marssii edellä johtamassa massoja kohti parempia asenteita.

Kuten Lähteenmäki toteaa, Kannasta koskevat nykyiset muistikuvat painottuvat muistelijansa lapsuuteen ja nuoruuteen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot eivät ole automaattisesti mukavia, joten nostalgiaa ei voi selittää pelkästään muistelijoiden iällä. Myönteisyyttä selittää pari muutakin tekijää. Ensinnäkin muistelmien kohteena on väkivaltaisen ja traagisen tapahtumasarjan seurauksena ”vääryydellä” menetetty seutu. Muistelijoiden suuresta määrästä taas johtuu, että kaipaus on institutionalisoitunut kollektiiviseksi. Muistot ovat siten ainakin kolminkertaisesti kultautuneita. Ajan vääjäämättömästä kulumisesta puolestaan seuraa, ettei elossa olevien omakohtainen kokemus enää yllä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun levottomiin aikoihin, vaan keskittyy aurinkoiseen – ja oikeistolaiseen – 1920–30-lukuun.

Muistitieto ei ole parhaimmillaan jälkenä menneestä todellisuudesta, joka muistojen avulla muka tavoitettaisiin. Se kertoo enemmän muistetun ja nykyhetken väliin jäävästä ajasta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä ja miksi muistetaan väärin, voisi kysyä, miksi muistetaan niin kuin muistetaan. Vastaavasti voi kysyä myös, miksi joidenkin ”vääränlaiset” muistelmat jollakin toisella taholla koetaan niin uhkaavina.

Karjala-keskustelussa olennaisinta voi olla se, mitä menetetty alue merkitsee juuri nyt, hetkeä ennen kuin luonnollinen poistuma korjaa viimeiset muistajat keskuudestamme. Sen jälkeenkin se luultavasti vielä merkitsee jotakin heidän jälkeläisilleen. Viimemainittuihin lasken kuuluvaksi myös itseni, mikä arvioni suhteuttamisen kannalta olennainen tieto tässä kerrottakoon.

Ideologisen tapahtumisen kuvaamisesta

Tutkijan totuus luovutetusta Karjalasta on, ettei elämä siellä ollut kaikkien kannalta tasaista, sopusointuista eikä onnellista. Lähteenmäen tuottamassa lähikuvassa rajaseudun pienoisyhteiskunta on poliittisten ja etnisten eturistiriitojen repimä ideologisten kamppailujen tanner, jossa pieni ihminen toistuvasti jää rakenteellisten voimien jalkoihin.

Pienen ihmisen määritelmän avoin poliittisuus muodostuu ongelmaksi. Terijoella vallankumousta valmistellut venäläinen bolshevikkiälymystö, punakaartilaiset, salakuljettajat, työläiset, vasemmiston kansanedustajat, koululaiset, liberaali älymystö ja rintamamiehet saavat olla ensisijaisesti ihmisiä, kun taas Venäjän keisarikunnan virkamiehet, valkokaartilaiset, rajavartijat, opettajat, lotat, suojeluskuntalaiset ja upseerit nimeltä ja henkilötiedoilta mainittuinakin ensisijaisesti edustavat kurikoneistoja. Eri auktoriteettien keskinäiset suhteet sekä alueen viralliset ja puoliviralliset toimijatahot on kirjassa eritelty tarkasti ja taitavasti. Oletettu vastapuoli jää heihin nähden tarpeettomastikin uhrin asemaan.

Koska ideologinen tapahtuminen on erilaista kuin tavallinen tapahtumahistoria, se edellyttäisi myös erilaista kuvausta, vaikkapa temaattista jäsennystä kronologisen sijaan. Jos aikakaudelle ominaista kulttuurista tai ideologista suuntausta kuvataan paikallishistoriana, paikalliset yksilöt joutuvat syytettyjen penkille ajatuksista, joita eivät suinkaan ole itse keksineet. Vaihtoehtoisesti heidät nostetaan henkilökohtaisiksi mallioppilaiksi, vaikka ajan henki vie heitä. Juuri tästä syystä diskurssitutkimus mieluiten käsittelee yksilöitä aikakautensa anonyymeinä mannekiineina.

Alaotsikon ”poliittiset murtumat” ilmaisee konfliktien läsnäolon. Se myös antaa odottaa tuoretta kokonaisnäkemystä tai vähintään osapuolten tasapuolista esittelyä. Todistellessaan, ettei siirtokarjalaisten hellimä kotiseutumyytti pidä paikkaansa, Lähteenmäki kuitenkin usein naulaa vastateesejä kuvitteelliseen Terijoen suojeluskunnantalon oveen – eli tuottaa vitivalkoisiksi olettamilleen kulta-ajan muistoille punakultaista vastaevidenssiä.

Moni ikivanha jako kahteen jää kirjassa sellaisenaan voimaan. Se, ketä kulloinkin referoidaan, ohjaa kuvauksen sävyä. Nadeshda Krupskajan muistelmien pohjalta sommitellussa jaksossa Pjotr Stolypin nimetään ”hirttosilmukkaministeriksi” selostamatta repressiopolitiikan taustalla ollutta vastapuolen harjoittamaa terroria, ja todetaan salamurhan uhrina kuolleen ministerin ”kaatuneen omaan miekkaansa” (s. 37). Sisällissotakuvauksessa punaisia siteerataan luotettavina todistajina silloinkin, kun he kuvailevat tapahtumia ilmeisen värikkäästi, kun taas valkoisten näkemyksiä systemaattisesti epäillään. Tässä suhteessa huomiota kiinnittää erityisesti kahden eri puolia edustaneen aikalaistodistajan, Kurvisen ja Uotisen kuvausten erilainen käsittely, joka ulottuu noottitasolle asti (s. 96–120, 221–224).

Valkoisen Suomen instituutiot saavat vastaavansuuntaisen tulkinnan. Suojeluskunnissa ”miehiä piiskattiin aseharjoituksiin, urheilutoimintaan […] sekä henkilökohtaiseen suojeluskuntaideologian levittämiseen lähipiirissään” (s. 272). Lotta-järjestön toiminnasta mainitaan vain, että kuri oli kova ja puheet isänmaallisia (s. 274–275). Oikeiston venäläis- ja kommunistivastainen retoriikka on kaiken kaikkiaan hyvin esillä (esim. s. 223, 272–275, 264–266, 287, 326–328), kun taas vasemmiston vastaavista ylilyönneistä ei juuri näy esimerkkejä. Terijoen oppikoulun entisten oppilaiden muistelmien pohjalta esitetään, että 1920–30-luvun opettajistossa oikeistolainen isänmaallisuus oli vapaaehtoinen valinta, ja tehdään yksilöpsykologisia päätelmiä suuntautumisen mahdollisista syistä. Siveiksi ja isänmaallisiksi kuvattujen naimattomien opettajatarten ideologisen ja uskonnollisen halukkuuden peräti vihjataan johtuvan heidän siviilisäädystään. (s. 241–254)

Tuohtumus porvarillis-isänmaallisia piirejä kohtaan reitittyy toisinaan logiikan ohi. Vaikka kirjassa on kuva Lotta-järjestön Terijoella ylläpitämästä rantakahvilasta (s. 339), paikallisosaston tekemät pöytäliinakankaitten ja kahvin tukkutilaukset todetaan silti oikeistolaisen rouvasväen aatteellisesti motivoituneeksi toiminnaksi, jonka pääasiallinen tarkoitus oli näpäyttää paikallisia pienkauppiaita. Rivien välissä sitä epäillään jopa yksityiseksi kerskakulutukseksi (s. 275). Toisaalla kirjoittajan mukaan on ”ristiriitaista, että samat heimohenkiset poliitikot ja kansalaisaktiivit, jotka puhdistivat samaan aikaan Karjalaa ja Petsamoa venäläisistä vaikutteista, kauhistelivat ja moralisoivat Inkerissä tapahtuvaa inkeriläisen kulttuurin tuhoamista Venäjän alueella” (s. 316). Heimonäkökulmasta katsoen tämä oli kuitenkin täysin loogista. Kummassakin oli tapetilla tietyn alueen suomensukuisen kansanosan etu, jota suursuomalainen aatesuunta tietenkin piti ylimpänä päämääränään.    

Suomalaiskansallinen kummajainen vai yleiseurooppalainen ilmiö?

Kirjassa häiritsee hetkittäin myös kontekstualisoinnin ja verrokkien puute. Paikallishistoriallisessa detaljivyöryssä kamppaileva lukija joutuu liian usein pohtimaan, mitä muualla Suomessa ja maailmalla tapahtui samaan aikaan. Oliko tietty ilmiö yleinen koko maassa vai erityisesti itäisille raja-alueille ominainen? Entä tapahtuiko samaa muualla Venäjän reunoilla, tai muiden eurooppalaisten imperiumien raja-alueilla? Mikä Kannaksella oli aidosti erityistä – ja mihin verraten?

Luovutettuun Karjalaan suuntautuva kotiseutumatkailu ja sitä tukeva nostalgiakirjallisuus ovat osa paljon laajempaa ilmiötä. Vastaavia menetettyjä, kaivattuja ja pyhiinvaelluksen kohteena olevia alueita on eri sotien jäljiltä valitettavan runsaasti.

Esimerkiksi Itä-Preussissa eli nykyisellä Kaliningradin alueella korostettiin 1920–30-luvulla seudun saksalais-kansallista erityisluonnetta ja roolia poliittisena sillanpääasemana. Sieltäkin lähdettiin evakkoon: neuvostoarmeijan lähestyessä alueen saksalainen väestö evakuoitiin talvella 1945. Pääkaupunki Königsberg vastaa suomalaisten menetettyä Viipuria. Itä-Preussista on sittemmin ilmestynyt runsaasti kaipuukirjallisuutta. Viime vuosikymmeninä sinne on tehty Saksasta kotiseutumatkoja ja mm. pystytetty uudelleen Königsbergin suuren pojan Immanuel Kantin patsas. Menetettyä Baltiaa taas ehtivät tahoillaan kaivata sekä Neuvosto-Virosta lähteneet poliittiset pakolaiset että baltiansaksalaiset kartanonomistajat, joiden jälkeläisten kotiseuturetkeily nyt tuo leivän monille virolaisille matkailuyrittäjille.

Vieras kieli, vieras todellisuus?

Kirjoitusvirheiden repostelu ei yleensä ole hedelmällistä. Joskus niiden runsaus kuitenkin tuntuu ilmaisevan syvempää kulttuurihistoriallista väärinymmärrystä. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun 1900-luvun taitteessa rakennettu kannakselaishuvila näyttäisi kantavan englanninkielistä nimeä. Kannaksen kielikirjo oli kyllä laaja, mutta englannilla ei ollut siinä nykyisenkaltaista sijaa. Taiteilija Ilja Repinin Kuokkalassa sijaitseva huvila ei siis ole nimeltään Penalty (s. 4, 301, 338) vaan Penaty, ja se on nimetty latinan kotijumalia merkitsevän sanan mukaan. Käkisalmessa sijaitsi Waldhofin, ei Valdhoffin (s. 331) selluloosatehdas, samannimisen saksalaisen firman tytäryhtiö, ja Kronstadtin linnoitussaaren nimeä on nykysuomessa aivan turha kirjoittaa muotoon Kronštadt (esim. s. 173, 219, 332).

Sanavalintoihin sisältyvä liioittelu syö tehoja erityisesti silloin, kun se ilmeisimmin tähtää halutun mustavalkoisen asetelman vahvistamiseen. Esimerkiksi ”mestaaminen” tarkoittaa kaulan katkaisemista teräaseella, eikä kyseinen teloitusmenetelmä tiettävästi ollut valkoisten käytössä vuonna 1918 (s. 134, 136, 142), vaikka termi aikalaislähteissä esiintyikin. Kannakselle vuonna 1921 rantautuneille Kronstadtin pakolaisille taas perustettiin, jos jotakin anakronismia on pakko käyttää, mieluummin ”pakolaisleiri” kuin ”keskitysleiri” (s. 219). Jälkimmäinen termi kantaa tarpeettomia fasistisia assosiaatioita – ja tarkoittaa internointileiriä, jollaiseen yleensä kootaan (eli keskitetään) sotaakäyvässä maassa tai vallatulla alueella hajallaan asuvat, hallituksen kannalta epätoivotut tai vaarallisina pidetyt kansanainekset.

Mikrohistoriallisia kamera-ajoja

Sopivat lähteet löydettyään Lähteenmäki käyttää erinomaisesti mikrohistorian suomia mahdollisuuksia. Kuulustelu- ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin pohjaava salakuljettajien toiminnan kuvaus ja sitä seuraava rajan vartiointia käsittelevä jakso ovat sekä kiinnostavia että aidosti jännittäviä. Paikallisten olosuhteitten tapauskuvaus avaa salakuljetusta ja sen torjuntayrityksiä ilmiöinä laajemminkin. Teema on tuttu myös Kannaksen tarinaperinnettä tuntevalle.

Suljetun itärajan ylittävä epävirallinen vienti ja tuonti tangeerasivat moneen ajan keskeiseen ilmiöön. Aiemman pirtusalakuljetuksen reittejä myötäillyt elintarvikevienti Pietariin otti kimmoketta vallankumousta seuranneesta elintarvikepulasta ja tarjosi keinottelijoille runsaat ansainnan mahdollisuudet. Vallankumousaatteen omaksuneet toivat paluurahtina aseita kotoisten radikaalien tarpeisiin ja propaganda-aineistoja kotimaassa levitettäväksi.

Tavaran ohella myös ihmisten laillinen ja laiton siirtyminen maasta toiseen oli rajan läheisyydessä arkipäivää. Lähteenmäen kuvauksessa nousee esiin kaikkiaan seitsemän erilaista, jälleen aikakaudelle erittäin tunnusomaista ryhmää. Venäjältä Suomeen saapui ensinnäkin vuodesta 1917 alkaen vallankumousta pakenevia sikäläisiä valkoisia. Suomesta taas siirtyi itään sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918 suuri joukko punaisia, joista suuri osa kuitenkin palasi pian takaisin. Venäjälle töihin muuttaneita suomalaisia palaili itsenäistyneeseen isänmaahan vuosina 1919–21. Inkeriläisiä pakeni Suomen puolelle erityisesti vuonna 1920 ja vuotta myöhemmin liikkeellä oli Kronstadtin pakolaisia. Vuonna 1922 rajan ylitti suuri joukko Venäjältä karkotettuja. 1920–30-luvun taitteessa länteen paettiin maatalouden pakkokollektivisointia.

Mikrohistoriallinen ote sopii yllättävän hyvin myös Kannaksen matkailubrändin kehittämisen kuvaukseen. 1920–30-luku oli kasvavan matkailun ja kehittyvän matkailumainonnan aikaa kaikkialla länsimaissa. Poliittista propagandaa ja matkailujulisteita tehtailivat usein samat toimistot, joten kuvasto ja tyylikin olivat samantapaiset. Karajalan matkailun kehittämistä kuvaava jakso nostaa sekin esiin nimenomaan aikakaudelle tyypillisen ilmiön. Kannaksen lomaparatiisi hiekkarantoineen piirtyi ei-paikallisen väestön muistoihin nimenomaan aurinkoisena kesämaana. Venäläinen eksotiikka, isänmaallinen maisematurismi, parantolatoiminta ja auringonpalvojien rantaelämä kukoistivat rinnan.

Myytissä totuus?

Kauan sitten minulla oli tapana kuitata Terijoen Kellomäellä lapsuutensa viettäneen äitivainajani kannakselaismuistelot ironisoimalla: ”Karjalas ol kaik paremmi, kukatkii ol isompii.” Mutta kun äiti taas yhdeltä kotiseutumatkalta toi mättäällisen Kellomäen valkovuokkoja ja istutti ne kesämökille tavallisten taipalsaarelaisten valkovuokkojen viereen, jouduin seuraavana keväänä myöntämään, että kannakselaiset valkovuokot paitsi kukkivat aikaisemmin, myös todella ovat isompia.

Paradoksaalisesti myytin totuusarvo olikin, ainakin tuossa tapauksessa, suurempi kuin sen kritiikin.