Venäjää aikuisille on enemmän henkilökohtainen kirja kuin mekaaninen ”Lyhyt oppimäärä” antaa ymmärtää. Alaotsikko palauttaa mieliin tylysti Stalinin kauden pahimmat pseudotieteelliset lyhennelmät vaikkapa puoluehistoriasta. Ehkä tarkoitus onkin alaotsikolla naurattaa, arvelisin. Mäkelä nimittäin osaa kirjoittaa huumorilla ja tunteella ja pohtia kokemaansa aikuisen rakastuneen miehen näkökulmasta. Tämä mies, Hannu Mäkelä itse, on aivan selvästi ihastunut Venäjään ja venäjän kieleen entistä syvemmin –  rakastuttuaan venäläiseen naiseen.

Itärajalla kohta parikymmentä vuotta asuttuani olen muuten huomannut, että henkilökohtaiset ihmissuhteet, rajanylitykset ja rakkaus tekee ihmeitä myös kaikenlaisten ja hyvinkin yleisten ennakkoluulojen poistamiseksi. Tarkoitan rajaseudun väestön usein kimuranttia Venäjä-suhdetta, vaikkapa viime sotien evakkotaipaleen varjossa. Hannu Mäkelän ammatillinen tai muuten läheinen Venäjä-suhde ei ole kenties näistä rajaseudun rasitteista koskaan edes kärsinyt.

Tavallinen tarinako?

Venäjää aikuisille ei ole aivan tavallinen rakkaustarina. Monessa mielessä Mäkelän teksteistä löytyy jotakin sellaista samaa Venäjään tutustumisen, uuden ihmisen löytämisen iloa ja intoa kuin vaikkapa toimittaja Anna-Lena Laurenin muutaman vuoden takaisesta esikoisteoksesta Hulluja nuo venäläiset.

Mutta erotuksena Laurenista Mäkelä ei kirjoita varsinaisesti paljonkaan ”nykyvenäläisten arjesta” (vaikka takakansi niin väittää?). Mäkelän Venäjä-rakkaussuhde on hänen oma suhteensa venäjän kieleen, uuteen vaimoonsa ja venäläiseen kirjallisuuteen, uskontoon ja kulttuuriin. Nämä teemat tirkistelevät koko ajan kirjailijan Venäjän matkojen ja kaupunkivaellusten takaa. Kysymys on siis siitä miten suomalainen venäjää puhuva mies arvioi näkemäänsä ja sulattaa kokemaansa kymmenien vuosien Venäjä-tietämyksellä – ei niinkään siitä, mitä ”arki” venäläiselle tarkoittaa. Välillä sivuosassa ovat myös venäläiset ihmiset, arvioimassa suomalaisen ”kansanluonteen” plussia ja miinuksia. Näistäkin käsityksistä Mäkelä näyttää olevan hyvin selvillä. Monien venäjänkielisten sanojen etymologia tulee kuin ohimennen tutuksi ja samankaltaisuudet myös suomeen paljastuvat.

Kirjailija on matkaillut Venäjällä vuosikymmenien ajan, mikä näkyy vahvana otteena ja henkilökohtaisina mietteinä eri matkaepisodeissa. Hän myös tunnustaa välillä avuttomuutensa ja antaa nykyisen kumppaninsa olla varsinainen matkanjohtaja. Vasta pistäytyminen Novgorodiin palauttaa Mäkelälle miehisen roolin: olla itse oppaana ja vihkiä vaimonsa muinaisen suurvallan salaisuuksiin. Sivumennen, niin Novgorod kuin kirkkokaupunki Zagorsk ovat paikkoja, joissa suomalaisten kannattaisi käydä vähän tiuhemmin: niiden arkkitehtuuri ja historia antavat perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen.

Byrokratia-arkea ja esimerkiksi venäläistä lähiöelämää Mäkelä kommentoi vasta aivan kirjan loppupuolella. Ja kun aletaan järjestellä suomalais-venäläistä avioliittoa, teksti saa välillä tavanomaisen kauhistelunkin sävyjä. Siitä huolimatta, että 2000-luvulla rajan yli solmittavan liiton byrokratia on naurettavan helppoa verrattuna vaikka 35 vuoden vuoden takaisiin omiin kokemuksiini.  Rakkauskirjan edetessä lukija alkaa myös ymmärtää, että vasta uusi ja hyvin-hyvin intiimi suhde avaa kyupsään ikään ehtineen kirjailijan silmät näkemään venäläistä ihmistä harvinaisen monipuolisesti, hyvine ja huonoine puolineen. Myös suhde suomalaisuuteen kristallisoituu.

Juuri Hannu Mäkelän rehelliset ja tuoreet havainnot tekevät tekstistä myös jotenkin liikuttavan. Olen lukenut Mäkelän huikeat  Isä– ja Äiti-kirjat, nuo hänen omia vanhempiaan käsittelevät muistelmat. Mielestäni juuri Isä on Mäkelän parhaita kirjoja: aivan uskomaton tarina siitä kuinka ahdistavaksi valtapeliksi isän ja pojan suhde saattaa pahimmillaan muodostua. Siihen verrattuna kirjailijan Venäjä-suhde vaikuttaa lähes täysin mutkattomalta, joskin – kuten rakkauden iskiessä pitääkin – hyvin romanttishohtoiselta. Ei se lukemista häiritse. Päinvastoin, Hannu Mäkelä on kirjoittanut henkilökohtaisen Venäjä-suhteensa auki mielenkiintoisesti ja monitasoisesti.