Venäjän opetusministeriön uusia historianoppikirjoja koskevan kilpailun voitti vuonna 2007 professori Zagladinin johtama kirjoittajaryhmä. Ryhmä on joutunut muuttamaan korostuksiaan aiempaa kansallisempaan suuntaan. Syynä on tietysti raha: vain ministeriön hyväksymät kirjat saavat valtion tukea. Valikoivuus alkaa heti Venäjän-Japanin sodasta 1904 – 05, jonka tulos oli "ensimmäinen vakava tappio koko maan sotalaivaston historiassa". Pietarin Vasilinsaaren merisotamuseossa on kuva Gangutin (Hangon Riilahden) meritaistelusta 1714, joka olikin Pietari Suuren laivaston ensimmäinen voitto. Sen sijaan museossa sen paremmin kuin tässä kirjassakaan ei puhuta halaistua sanaa Kotkan Ruotsinsalmessa 1790 Ruotsille kärsitystä totaalisesta tappiosta yhdessä maailmanhistorian suurimmista meritaisteluista.

Vallankaappauksen suunnittelija Lenin esitellään aatteelleen fanaattisesti omistautuneena idealistina, joka oli uskollisempi kumoukselle kuin omille ystävyyssuhteilleen. Myös porvarilliset puolueet ja niiden johtajat kuten Witte ja Stolypin kuvataan aivan asiallisesti. Kirjallisuuden osalta esim. Anna Ahmatova näyttää päässeen kansakunnan kaapin päälle. Putin-nuoret suuntaavat raivonsa Viktor Jerofejeviin ja Vladimir Sorokiniin, jotka rohkenevat edelleen arvostella Kremlin johtoa. – Entinen "Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous" on jo 16 vuotta kantanut nimeä "Petrogradin aseellinen kapina", niin tässäkin. Saksa päästi Leninin junavaunussa Ruotsin ja Suomen kautta Venäjälle, jotta bolshevikit irrottaisivat maan sodasta. Zagladin ei kuitenkaan sano suoraan Saksan rahoittaneen heitä. Sen sijaan todetaan demokraattisten pyrkimysten pian muuttuneen bolshevikkipuolueen diktatuuriksi. Seurannutta kansalaissotaa 1918 – 22 kirja kutsuu Venäjän suurimmaksi sisäiseksi tragediaksi, joka maksoi 13 miljoonan ihmisen hengen. Ukrainan nälänhätää 1930-luvun alussa teksti ei tunne.

Heti NL:n kaaduttua 1991 kirjat julkaisivat tietoja valkoisista kenraaleista kuten Koltshakista, niin tämäkin. Lisäksi nyt esitellään Stalinin tuhoamia kuten marsalkka Tuhatshevskij. Syynä hänen likvidoimiseensa kirja esittää vain, että Stalin vastusti marsalkan esittämiä asevoimien uudistuksia. Uskottavamman syyn on esittänyt muun muassa TV-juontaja Jevgeni Kiseljov kesäkuussa 2007. NKVD:n etsivä oli vuonna 1937 löytänyt todisteet, joiden mukaan itse Stalin toimi tsaarin ohranan palkkaa saavana ilmiantajana ennen vallankumousta. Tieto tuli Tuhatshevskille, mutta samalla myös Stalinille. Oli selvää, että vahvemman koneiston haltija iski ensin, eikä ketään asiasta tietäviä jätetty henkiin. – Stalin itse esitellään tässä teoksessa sulkeutuneen järjestelmän johtajana, joka ei sietänyt vähäisintäkään vastustusta, vaan sai epäilijät tuomituksi neuvostovastaisina leireihin ja kuolemaan. Toisin kuin julkisuudessa on mainittu, Stalinin näytösoikeudenkäynnit, terrori ja kuolemantuomiot tuodaan tekstissä selvästi esille. Erittäin raskaasti puhdistukset koskivat Puna-armeijaa, jonka ylimmästä johdosta eversteistä marsalkkoihin teloitettiin yli 90 %. Juuri tästä suomalaiset ovat edelleen Stalinille erittäin kiitollisia, koska talvisodan hyökkäys epäonnistui täydellisesti ammattinsa hallitsevien sotilaiden puutteessa.

Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja, jossa Suomi luettiin NL:n etupiiriin, on esitelty selkeästi. Vaikka NL ja Saksa pitivät samaan aikaan yhteisiä paraateja jaettuaan Puolan, kirja väittää sympatian Suomea kohtaan levinneen Saksassa talvisodan aikana. Se ei sentään esitä Saksan avustaneen Suomea tässä vaiheessa materiaalisesti, koska tosiasiassa Saksa esti kaikin voimin esim. Italian avuntoimituksia Suomeen. Kaatuneiden luvut ovat oikeansuuntaiset: NL 130 000, Suomi 23 000.

Stalinin viimeisiä vuosia Zagladin kuvaa varsin suorasukaisesti. Vuosi vuodelta tämän epäluulot vahvistuivat, luottamus lähipiiriin katosi ja epäilevyys kasvoi. Seurasi mm. kampanja kosmopolitismia vastaan ja nk. Leningradin juttu, jossa mm. Aleksei Kosygin oli menettää henkensä. Hrustsov tuomitsi Stalinin henkilökultin ja hirmuteot vuoden 1956 puoluekokouksen salaisessa puheessaan. Olot muuttuivatkin vapaammiksi ja miljoona poliittista vankia vapautettiin pakkotyöstä. Saman vuoden kehitystä Unkarissa kirja nimittää "demokraattiseen, antikommunistiseen reformiin tähdänneeksi vallankumoukseksi", eli aivan oikein, ja tunnustaa neuvostojoukkojen kukistaneen kapinan erittäin väkivaltaisesti. Puolan ja Unkarin tapahtumien jälkeen Hrustsov ja keskuskomitea antoivat direktiivin "neuvostovastaisten ja vihamielisten elementtien poistamisesta". Tammikuussa 1957 Hrustsov jälleen korotti Stalinin kaikkien kommunistien esimerkiksi.

Brezhnevin aikaa kutsutaan kirjassa pysähtyneisyydeksi. Neuvostosysteemin ongelmat alkoivat tulla joka paikassa näkyville. Maataloutta ei saatu toimimaan kunnolla ja teollisuustuotanto alkoi yskiä. Uutta tekniikkaa ei pystytty ottamaan käyttöön kaikilla aloilla, koska sotateollinen kompleksi vaati kaikki liikenevät varat. Kulutustavaroiden puute ärsytti kansalaisia erittäin laajasti. Samaan aikaan Tsekkoslovakia pyrki toteuttamaan "ihmiskasvoista sosialismia". Tämä johti siihen, että muut Varsovan liiton maat miehittivät sen väkivaltaisesti elokuussa 1968. Zagladin tunnustaa suoraan, että "Johtajajoukolla", jonka väitettiin pyytäneen vieraat sotavoimat maahan, ei ollut minkään valtakunnan oikeutta toimilleen. Upseereille uskoteltiin, että operaatio toteutetaan NATOn suunnitelmien estämiseksi ennakolta, vaikka länsi ei kaavaillut mitään sotilaallista toimenpidettä. Tällöin reaalisosialismi ja Brezhnevin doktriini (oikeus sekaantua sosialististen maiden sisäisiin asioihin) suorastaan jämähtivät paikoilleen.

NL:n sisällä tunnustetaan esiintyneen toisinajattelijoita viimeistään 1966 alkaen, ja varsinkin vastustamassa Tsekkoslovakian miehitystä. Kuitenkin muun muassa vetypommin kehittäjä Saharov karkotettiin Gorkiin (Nizhni Novgorodiin) vielä 1975. Vähitellen vanhat lääkkeet menettivät tehonsa, ja Afganistanin miehitys 1979 – 89 todetaan kirjassa täydelliseksi epäonnistumiseksi. Samaan aikaan ensimmäinen työläisliike, Puolan Solidaarisuus, nousi kapinaan koko neuvostovaltaa vastaan. Edes Gorbatsovin perestroika ei kyennyt pelastamaan neuvostotaloutta ja -järjestelmää, vaan se vaelsi kitisten kohti loppuaan. Kaikkivoipa NKP menetti mahtinsa ja maan eri kansojen oma ajattelu korostui. Tämä johti myös verenvuodatukseen neuvostojoukkojen ja paikallisten välillä eri puolilla maata. Uuden Venäjän aikana 90-luvun sokkiterapia johti taloudessa siihen, että useimmat entiset turvaverkot luhistuivat. Avainpaikoilla olleet yksityistivät valtion omaisuutta itselleen minkä ehtivät. Janajevin juntta oli yrittänyt kaappausta jo Gorbatsovin aikana elokuussa 1991, ja Rutskoi sekä Hasbulatov yrittivät samaa lokakuussa 1993. Kumpikin yritys päättyi uudistusmielisten voittoon.

NL:n hajotessa moni pieni tasavalta oli julistautunut itsenäiseksi, mutta palannut jonkin ajan kuluttua Venäjän yhteyteen. Kun Tsetsenia ei tätä tehnyt, ja kun se on strateginen öljyputkialue, Jeltsin määräsi sotajoukot tasavaltaan 1994. Tämäkin sota sujui erityisen huonosti. Zagladin syyttää tästä mm. ulkomailta käsin toimivia radikaaleja islamistiryhmiä, jotka avustivat tsetseenejä. Toinen sota aloitettiin 1999. Muodollisena syynä oli kerrostalojen räjäyttäminen Moskovassa ja muualla. – Federaation aikana pidettyjä vaaleja kirja kuvaa ikään kuin ne tapahtuisivat vakiintuneissa demokratian oloissa. Tosiasiassa puolue muodostetaan – yleensä Kremlin aloitteesta – jonkun henkilön ympärille. Sattuvasti The Moscow Times -lehti on todennut, ettei venäläinen katsoja voi kuvitella avointa vaaliväittelyä televisiossa hallituksen ja opposition kesken. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että valtiolliset toimijat ovat hankkineet omistukseensa ja kontrolliinsa kaikki yleisimmät median kanavat. Vain verkossa toimiva Gazeta.ru sekä radioasema Eho Moskvyi voidaan katsoa riippumattomiksi.

Zagladin väittää Venäjän etsivän yhteisymmärrystä lännen kanssa. Mitään valtavaa yhteentörmäystä ei olekaan tapahtunut, mutta venäläiset suosivat sitkeästi omaa tietään. Täysin Venäjän johtama Itsenäisten valtioiden yhteisö on Venäjällä huomattavasti todempi kuin missään muualla. Olosuhteiden pakosta taas oppikirjankin on pakko tunnustaa läntisen massakulttuurin läpilyönti Venäjällä, jossa toimivat MacDonalds, Coca Cola, Reebok jne. Samoin on olemassa lukuisia alakulttuurien ryhmiä. Sen sijaan kirja ei puhu halaistua sanaa siitä, että venäläiset skinheadit hakkaavat ja tappavat mustia ja aasialaisia, uusnatsit ihailevat avoimesti Hitleriä, ja korruptoitunein virkamiesryhmä, miliisi, ei tee kovinkaan paljon tämän estämiseksi. – Tärkeä johtopäätös on kuitenkin selkeästi ilmoitettu: yksi vallan keskus turmelee taloudellisen tehokkuuden, etenkin, jos sitä rajoittavat jäykät ideologiset periaatteet. Kirja väittää Venäjän suuntaavan kohti uudenaikaista demokraattista yhteiskuntaa, jossa vallitsee sosiaalinen markkinatalous ja joka harjoittaa tiivistä kansainvälistä yhteistyötä.

Kirja ei ole niin huono kuin pelkäsin sen olevan. Muutamat selkeät virheet johtuvat uudesta kansallistunnon korostamisesta, ja niitä on vaadittava korjattaviksi. Talouden nousu vahvistaa keskiluokkaa, missä on Venäjän ainoa toivo.