D(mitri) N(ikolajevitš) Buharovin (1853−1889) matkakirja Lappiin on jälleen uusi osoitus viimeaikaisesta matkakirjainnostuksesta. Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja (2004) jatko-osineen on ollut menestys ja Savukeitaan matkaesseekokoelmista ja matkakirjasuomennoksista on aikaansa seuraavilla ihmisillä näkemys. SKS on puolestaan huomioinut vanhaa julkaisemalla muun muassa Samuli Paulaharjun teoksia uudelleen. Nyt SKS on sitten löytänyt venäläisen diplomaatin D. N. Buharovin kuvauksen Lapin-matkastaan.

Alkusanoissaan suomentaja Marja Leinonen kertoo Buharovin toimineen varakonsulina, konsulina ja pääkonsulina Amsterdamissa, Lyypekissä, Hammerfestissa, Tukholmassa ja Jerusalemissa saakka. Buharov oli aatelinen ja diplomaatin ura 1800-luvulla tuli hänelle luonnostaan. Häntä voi sanoa avarakatseiseksi, ehkä siitä syystä, että hän on nähnyt muutakin kuin kotia, vaikka matkan loppua kohden Buharovin väsymys ja koti-ikävä yltyvät ja hän haaveilee koti-Pietarista, jonne lopulta marraskuun lopulla pääsee.

Buharov lähti matkalleen Jäämereltä syyskuussa, nousi Paatsjokea, saavutti Inarinjärven, kävi Inarin kirkolla, meni Utsjoelle, josta lähti Kaarasjoen kautta Koutokeinoon, josta tie vei Muonioon eli silloiseen Muonionniskaan ja lopulta Buharov pääsi Kittilän kautta kotimatkalle. Huomaa, että Buharov matkasi vastavirtaan niin Tenolla kuin Paatsjoella ja voi kysyä, miksei hän kulkenut toiseen suuntaan. Paikalliset, niin saamelaiset kuin venäläiset, norjalaiset kuin suomalaisetkin sanovat Buharoville pitkin tarkkaa kuvausta, että syyskelirikon aikana ei ole mitään järkeä lähteä tiettömille tuntureille, mutta Buharoville ei muu aika sopinut, joten hän pitää päänsä. Olisi edes sen verran helpottanut, että olisi kulkenut myötävirtaan viheliäisissä joissa, kun jäälautat ahdistelivat ja taivaalta satoi räntää, johon Buharov ei löydä venäjänkielistä ilmaisua, joutuu vain toteamaan, ettei se ole vettä eikä lunta. Tosin Buharov huomasi, hän yleensäkään ei ollut saamelaisoppaidensa huijattavissa, että jatkuva luonnonolojen surkuttelu liittyi oppailla siihen, että heidän taksaansa korotettaisiin ja kurjalla ilmalla saisi pitää luppopäivän.

Matkan kulkua on kuitenkin hankala seurata, koska kirjassa ei ole kuin kaksi karttaa, kirjan etu- ja takaliepeissä. Jälkimmäinen on lisäksi Buharovin itsensä ”silmämääräisesti” tekemä kartta, jota nyt olisi voinut vertauttaa virallisempaan karttaan. Etuliepeen kartta puolestaan on ylimalkainen kuvaus Buharovin matkareitistä. Ottaen huomioon, että kirjassa on ansiokkaasti tulkittu Buharovin paikannimistöä yhdeksänsivuisessa liitteessä, niin olisi karttoihin voinut uhrata energiaa, etenkin kun kirjassa on komeat kuvaliitteet. Mikä tuossa karttavastustuksessa on? Toki se on hyvin suomalaista, samoin kuin hakemistojen hyljeksintä, muualla sitä ei niinkään tapaa. Onko kartoista ja hakemistoista jotakin erityistä vaivaa, kun niitä ei tahdo saada kirjoihin ei sitten millään? Ulkoasu matkakuvauksessa sen sijaan on kaunis, mustavalkoiset kannet ja tyylikäs kirjasin tuottavat rauhallista lukuiloa tässä kiireisessä maailmassa, vaikka on sanottava, että Buharovilla on matkallaan jo moderni kiire. Mutta kirjan suuri koko ja pehmeät kannet vaikeuttavat lukemista selällään, joka kaikkien järkevien ihmisten mielestä on paras lukuasento. Kovat kannet tähän kirjaan olisi kuulunut. Sama ongelma oli toisessakin SKS:n kirjassa, Maarit Leskelä-Kärjen väitöskirjassa Kirjoittaen maailmasta. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (2006).

Vielä yksi moite. Buharovin tekstissä toistuvat taajaan erilaiset mittayksiköt, niin venäläiset kuin eurooppalaiset. On syliä, kappaa, arsinaa, versokkaa, leiviskää ja puutaa. Niistä olisi voinut tehdä selventävän liitteen, ettei olisi tarvinnut jatkuvasti turvautua tietoverkon tarjoamiin selityksiin. Tietoverkosta löytyy mittayksikkömuuntimia esimerkiksi Museovirastolta, Turun yliopiston historian laitokselta  ja muunnin.comista. Wikipediassa näyttäisi myös olevan hyvä artikkeli vanhoista suomalaisista mittayksiköistä.

Saapuessaan Paatsjoelle, Inariin, Utsjoelle, Pulmankiin, Kaarasjoelle, Koutokeinoon tai Muonionniskaan Buharov ottaa ensiksi yhteyden paikallisiin virkamiehiin. Tai yhteys on jo solmittu, sillä Buharovilla oli aina saattajana virkaatekevä saamelaisten hoitaessa poroja ja etsiessä väylää läpi koskien ja karujen tunturien. Nimismiehiltä ja papeilta Buharov kerää tietoja, kenties käy selailemassa kirkonkirjoja sekä kunnan arkistoja ynnä muita papereita ja esittää sitten saamansa tiedot säntillisessä järjestyksessä Venäjän viranomaisille tietoon saatettavaksi. Buharov kertoo, millaisia elinkeinoja missäkin on, onko köyhyyttä, mikä on naapuruussuhteiden laita ja millaiset ovat tulevaisuuden näköalat. Myös ihan lähiaikoina Lappiin matkustaville Buharov antaa ohjeita. Inarin ja Utsjoen välisellä seudulla ongelmatapauksissa on syytä kääntyä Johan Aikion puoleen ja Ivalojoelle tien tuntee Vasili. Alaviitteissä ja tekstissä Buharov viittaa Castrénin, Friisin ja Sjögrenin matkakuvauksiin.

Luullakseni viranomaiset ovat lukeneet Buharovilta juuri ne luvut, joissa Buharov puhuu virallisia, mutta väliin sijoittuvat matkakuvausluvut kaikessa inhimillisyydessään ovat ajatonta antia. Buharov kärsii hirveissä olosuhteissa ja,kuten suomentaja  alkusanoissaan huomauttaa, Buharoville asiat ovat vähintään kauheita tai ihania, aina hän heittäytyy ”tunteikkaaseen kirjoitustyyliin”, joka meille adjektiivivihamielisille on lähinnä sanojen tuhlausta. Suomalaisia Buharov kuvaa vähäsanaisiksi, myös suomensaamelaisia, joten on Buharov saattanut olla outo ilmestys myös matkustusajankohtanaan. On mahdollista, että hän toisinaan liikuttui kyyneliin!

Kun Buharoville kerrotaan, että ollaan Venäjän maaperällä, hän kommentoi: ”Merkillistä! Näistä sanoista nuo kylmät, harmaat kalliot, tuo joki, joka ei mitenkään erottunut juuri kulkemastaan tilasta, tuntuivat lämpimämmiltä, kotoisammilta, ystävällisemmiltä!” Buharov on herkkä kaikessa tarkkuudessaan.
Mutta olisi Venäjällä Suomesta ja Norjasta myös opittavaa, vaikka kotiin matkaaja halajaisikin. Erityisesti Norja pitää huolta pohjoisista alueistaan, kuitenkaan niitä liiaksi tukematta. Täten pohjoiseen saadaan kunnon väkeä, eikä Venäjän Muurmannin tapaan huonoja ja epäluotettavia ihmisiä, jotka ottavat tuet ja häipyvät. Välillä Buharov näkee Lapin utooppisena, Kaarasjoella hän sanoo: ”Onnellinen maa, jossa ei sovelleta sääntöä, ettei varasta pidä johdattaa kiusaukseen.” Saamelaiset eivät venäläiseen tapaan piiskaa hevosiaan, paitsi äärimmäisessä hädässä, jonka kelirikkoon lähtenyt Buharov joutuu kokemaan. Matkan loppua kohden on nähtävissä, että Buharov alkaa uskoa oppaita ja paikallisia, eikä ole aina menosa mahdottomiin paikkoihin, mutta melko myöhään oppi Buharovin päähän upposi.

Matkakuvaukset Suomesta ovat olleet järjestään läntisiä. Eurooppalainen kulkija on kuvannut Suomea ja Lappia, mutta nyt on käsillä teos, jossa venäläinen on kirjoittajana. Buharovin silmät ovat venäläiset, eikä hän voi ymmärtää suomalaista kirkkoa ja kirkkoarkkitehtuuria. Heti alussa hän ihailee Pyhän Borisin ja Glebin kirkkoa Paatsjoella: ”Tämän maailman pohjoisimman oikeauskoisen temppelin kaunis arkkitehtuuri ja loistava kultaus – -”. Olisiko sittenkin pitänyt suomentaa ”ortodoksisen” eikä ”oikeauskoisen”? Joka tapauksessa protestanttisilla mailla Buharovia masentaa kun kirkko tulee näkyviin. Buharovia kuitenkin ihmetyttää, että norjan- ja suomensaamelaiset lukevat Raamattua toisin kuin venäjänsaamelaiset, jotka on käännytetty aikaisemmin. Utsjoen kirkko tuottaa Buharoville ”kylmän vaikutelman kuten jokainen luterilainen ja protestanttinen temppeli.” Kaarasjoella tunnelma on samansuuntainen, kirkko on Buharoville sisäisesti ja ulkoisesti kylmä. Arkkitehtuuri on kömpelöä.

Tenolla Buharov tapasi varhaisia turisteja Albionista, englantilaisia. He olivat tulleet kalastamaan. Se on Buharoville käsittämätöntä: ”Tuollaisistapa voi jo sanoa, että chacun cherche son plaisir là où il le trouve!” Todellakin, ei paremmin voi sanoa. Hetken päästä Kaarasjoella hän epäilee olevansa ensimmäinen paikkakunnalle saapunut venäläinen ja ihmettelee Napoleon III:n kuvaa kauppias Fandremin luona: ”Tuskinpa koskaan Ranskan keisari oli ajatellut, että hän joutuisi koristamaan voittojensa kuvalla talon seiniä Kaarasjoella.” Tämä on mahdollista Ranskan vähälukuisten keisarien suhteen, muttei päde kuninkaisiin, joista viimeinen porvarikuningas Ludvig Filip vietti 1795 aikaansa Muoniossa vallankumousta paossa, mutteivät Buharovin informantit asiaa tainneet venäläiselle välittää. Eivätkä sitä, että ranskalaiselta jäi lapsi Muonioon. Erämaissa vaeltelevat kaukaiset vieraat olivat harvinaisuuksia, mutteivät ennenkuulumattomia tuttavuuksia. Jos oli ongelmia virkavallan kanssa niin oli hyvä paeta tiettömien taipaleiden taakse, niinhän toimivat Buharovin kuvaamat Paatsjoen suomalaiset uudisasukkaat, joiden elinpaikasta Buharov sanoo: ”Siinä on varsinainen rosvojen pesä, joka pitää mahdollisimman pian kiskoa pois juurineen.”

Lähestyttäessä Koutokeinoa alkaa odotella, mitä Buharov sanoo lestadiolaisista ja Koutokeinon kapinasta, vai sanooko mitään. Kyllä hän sanoo, mutta ensin hän kuvaa kirkon, ”jossa ei ollut pienintäkään rakennustaiteellista tunnusmerkkiä.” Buharovin mukaan Koutokeinon saamelaisilla on huono maine osaksi vuoden 1852 kapinan ansiosta. Tällöin tapettiin kauppias ja pappi pieksettiin. Paikalliset informantit kertovat, että yhä on uskonasioiden suhteen noudatettava varovaisuutta kun saamelaisia on paikalla. Suomesta tullut ”ns. lestadiolainen lahko” vaikuttaa saamelaisiin paljon. Buharov ei kuitenkaan saa tarkempia tietoja tästä lahkosta, mutta mainitsee etteivät lahkolaiset hyväksy alkoholia.
1880-luvulla alkoholikysymys ja nimenomaan raittius oli tähdellinen asia. Viinakset veivät työtehoa modernisoituvasta maailmasta ja Buharovkin näkee viinan aiheuttamia tuhoja pitkin taivaltaan. Toisaalta norjalaisten toti on iloinen yllätys aina. Mutta saamelainen ei osaa viinan kanssa olla ja joissakin paikoin sovellettavaa kieltolakia Buharov lämpimästi kannattaa. Kuitenkin saamelaisen saa töihin, kun tarjoaa vaivanpalkaksi ryypyn. Tai tupakkaa. Jotkut saamelaiset ovat korvanneet alkoholin kahvilla.

Outo kaksijakoisuus on Buharovilla havaittavissa suhteessa saamelaisiin. Kirjan loppua kohden kiihtyen hän sanoo heidän, etenkin miesten, olevan laiskoja, mutta silti saamelaisoppaat vievät helvetillisissä olosuhteissa Buharovia eteenpäin. Buharov kiittelee saamelaisten rehellisyyttä, ihailee heidän luonnontuntemustaan, eikä pidä pahana porovarkauksia, joiden katsoo ikään kuin kuuluvan elämään pohjoisilla alueilla. Vielä saamelaiset ovat älykkäitä ja nopeaoppisia, mutta unohtavat oppimansa, esimerkiksi kielen, pian.

Se, että saamelainen ei aina viitseisi lähteä oppaaksi, aiheuttaa kuitenkin Buharovissa kiukkua ja laiskuussyytöksiä. Moderni mies on matkaajamme, hän tahtoo eteenpäin, minkäänlainen vikuuttelu ei ole hänen mieleensä, Juutas Käkriäinen olisi saanut hänet epätoivoon. Tunturissa maailmat kohtaavat, vanha ja rauhallinen, uusi ja kiireinen. Mutta loppujen lopuksi Buharov arvostaa saamelaisia, pitää heistä, vaikka he toisinaan ovatkin tolkuttoman likaisia. Pariin otteeseen ranskankielisiä sanontoja viljelevä Buharov hämmästyy, kun hän tapaa kauniin saamelaisnaisen. Saamelaisten rumuudesta kun on puhuttu jo ennen Buharovia, vaikkei hän Edward Clarkeen tai Giuseppe Acerbiin viittaakaan, mutta lie hänkin kuullut mainintoja saamelaisesta rumuudesta.

Enontekiön kirkko on Buharovista kaunis. Ollaan matkan loppupuolella ja matkaajamme on aivan uuvuksissa, mutta pian hän pääsee Muonionniskaan, ”tähän jo täysin eurooppalaiseen rikkaaseen kirkonkylään.” Vielä hän kerää tietoja, esittelee niitä luvun verran ja pääsee sitten kotimatkalle. Mutta heti kohta Kittilässä odottaa pettymys, nimittäin paikallinen kirkko ja yleensä kirkonkylä: ”Neliskulmaiset samanmuotoiset talot näyttävät kohtuuttoman suurilta ja epämukavilta, korkea kirkontornin huippu, jonka kruunaa tavanomainen kukko, kohoaa valtavan pitkulaisen ladon yllä; se edustaa ei-arkkitehtonista kirkkoarkkitehtuuria, jos niin voi sanoa.”

Buharovin laaja ja tarkka matkakuvaus innostaa tutkimaan lisää pohjoisen asioita, asukkaita ja historiaa. Hänen näkökulmansa on venäläinen, eikä eurooppalainen, vaikka hän eurooppalaisuuden tunteekin, mutta tuo slaavilainen melankolia tunturin kyljessä, kun sataa jotakin käsittämätöntä, opas on kadonnut, porot taipuneet kivikkoon ja vaatteet märkinä, tuo uusia sävyjä kuvaan ja mielikuvaan Lapista. Matkaajamme on rehdin oloinen, sitä ei voi kaikista matkaajista sanoa.