Yleisteoksen kirjoittamisessa yksi vaikeimmista haasteista liittynee siihen, miten tasapainotella yleistajuisen ja kuitenkin riittävän yksityiskohtaisen kuvauksen välillä, jotta kansanryhmästä ei välittyisi lukijalle liian yksiulotteinen kuva. Kurdeista kirjoitettaessa tämä on erityisen haasteellista, kun huomioidaan se, miten erilaisissa oloissa ja elinympäristöissä kurdit eri puolilla maailmaa kasvavat ja elävät. Kurdeilla ei ole omaa kansallisvaltiota vaan Kurdistaniksi nimitettyyn alueeseen kuuluu osia Turkista, Syyriasta, Irakista ja Iranista, ja näiden valtioiden lisäksi kurdeja asuu merkittäviä määriä diasporisissa yhteisöissä niin Euroopassa, Aasiassa, Australiassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Eroja kurdien välille muodostavat asuinalueen ja valtion lisäksi myös monet muut tekijät kuten klaanit, koulutus, kieli ja uskonto joitakin tekijöitä mainitakseni. Selvää on, että kirjoittajat ovat joutuneet tekemään tässä suhteessa monia valintoja, ja varmasti jättämään ulkopuolelle paljon mielenkiintoista tietoa.

Kuva: Kurdien asuttamia alueita 1992, CIA:n kartan mukaan. Lähde: Wikipedia, Kurdistan

Painavaa ja yksityiskohtaista tietoa kurdien historiasta

Yleisesti ottaen teos Kurdistan itsenäisyyden kynnyksellä onnistuu säilyttämään tasapainon yleistysten ja yksityiskohtaisen tiedon välillä melko hyvin. Joissain kohdin historiallisissa käänteissä liikutaan kuitenkin hyvin yksityiskohtaisella kuvailun tasolla, mikä voi alkaa pidemmän päälle puuduttaa lukijaa. Ei-akateemista lukijakuntaa silmällä pitäen teksti onkin paikoitellen turhan raskasta. Lukijan eteen tiputellaan toisinaan luettelonomaisesti nimiä, joista mieleen jää vain harva, koska nimiä on niin paljon. Voikin olla, että lukija uuvahtaa kesken matkan, tai ainakaan kirjaa ei kovin helposti pysty yhdellä tai kahdella istumalla lueskelemaan vaan se toimii paremmin pienissä annoksissa nautittuna. Lukukokemusta on onneksi kevennetty muun muassa runoilla sekä hienoilla kuvilla. Kaunokirjallisia otteita olisi jopa mielellään lukenut enemmänkin. Loppuun kootuissa liitteissä esitellään myös keskeisiä kurdivaikuttajia sekä tapahtumia kurdien historiassa. Tämä ratkaisu on toimiva.

Paikkapaikoin tekstiä jotkin asiat on esitetty melko ylimalkaisesti, ja niissä olisin kaivannut tarkentavia esimerkkejä muun muassa siitä, miten naisten oikeuksien ja aseman parantamisyritykset näkyvät konkreettisella tasolla (s. 58). Sen sijaan, että asia sivuutetaan epämääräisesti sillä, että monet tahot ajavat naisten oikeuksia, lukijalle olisi voinut hyvin kertoa, että esimerkiksi vuonna 2011 Etelä-Kurdistanin (Irakin Kurdistanin) autonomisella alueella saatiin ajettua läpi perheväkivaltaa koskeva laki, joka kieltää tyttöjen sukupuolielinten silpomisen. Laki kriminalisoi lisäksi pakko- ja lapsiavioliitot, tyttöjen ja naisten fyysisen ja henkisen väkivallan sekä lasten hyväksikäytön ja lapsityövoiman. Toinen asia, jota olisi voinut käsitellä hiukan syvällisemmin, liittyi tietyillä alueilla esiintyvään naisten korkeaan luku- ja kirjoitustaidottomuuteen (s. 122). Tässä yhteydessä tyydytään kirjassa toteamaan, että näiden naisten elämä on vaikeaa. Luku- ja kirjoitustaidottomuuden syitä sekä sen seurauksia naisten elämään (omien oikeuksien heikkoon tiedostamiseen esim. avioerotilanteessa) olisi voinut kuitenkin avata enemmän sekä muutoksia, joita monilla alueilla on tapahtunut sen myötä, että tyttöjen mahdollisuudet koulunkäyntiin ovat nykyisin parantuneet (esim. pidempään koulua käyneet tytöt avioituvat vanhempina ja harvemmin pakosta).

Kuva kurdikulttuurista jää melko pinnalliseksi

Kirjassa todetaan, että ”kurdikulttuuria kuvaa termi ”monimuotoisuus””(s.41). Yleisesti ottaen teoksessa kulttuurisista käytännöistä ja kurdeista ylipäätään kirjoitetaan kuitenkin melko yhtenäiseen sävyyn ja toisinaan sorrutaan kansallisten stereotypioiden korostamiseen. Esimerkiksi kuvauksessa ”Kurdit ovat tunnettuja sisusta, rohkeudesta ja kovapäisyydestä. (s.36)” luonteenpiirteet esitetään enemmän ”totuutena” kansanluonteesta kuin kurdeihin liitettynä stereotypiana tai kansallisena omakuvana. Toisaalta kirjan loppupuolella, tekijöiden pohtiessa kurdien tulevaisuutta ja mahdollisuuksia itsenäisen Kurdistanin valtion muodostamiseen, tuovat he oivaltavasti esiin nationalismin poliittisen luonteen ja samalla rikkovat kuvaa kurdeista yhtenäisenä ryhmänä: ”Kansallistunne on poliittinen prosessi, jossa tavoitteena on luoda yhtenäinen ryhmäidentiteetti niille, joiden tavoitteena on itsehallinto ryhmän historiallisella asuinalueella. Jos Kurdistanin nykytilannetta arvioidaan tämän määritelmän pohjalta, kurdeilla ei ole yhtä kansallistunnetta, vaan jokaisella Kurdistanin osalla (Turkin, Irakin, Iranin ja Syyrian alueilla) on oma kansallistunne tai jopa useita sellaisia (s. 296).”

Ensimmäiseen varsinaiseen kirjan lukuun ”Keitä kurdit ovat?” olisin joka tapauksessa kaivannut enemmän esimerkkejä kulttuurihistoriallisista muutoksista eri osista Kurdistania. Yhtäläisyydet ja paikalliset erot vaikkapa juhlien viettämistavoissa, kuten hääjuhlissa olisivat olleet mielenkiintoista luettavaa, tai se, millaisia kulttuurisia muutoksia vuosikymmenten saatossa monissa elämäntavoissa on tapahtunut. Esimerkiksi 1980-luvulla ei ollut käsittääkseni harvinaista, että keskiluokkaiset kurdinuoret sukupuoleen katsomatta saattoivat vielä ennen sotia pukeutua länsimaisesti. Samalla tavoin olisi ollut kiinnostavaa lukea nykyisestä naisten ja miesten koulutustasosta ja työllistymisestä Kurdistanin eri alueilla sekä heidän kohtaamastaan syrjinnästä esim. työmarkkinoilla. Toki tällaisten tietojen kerääminen kattavasti on epäilemättä varsin hankalaa, mutta esimerkinomaisesti demografisia tietoja olisi voinut kuitenkin hyödyntää kirjassa, sillä uskaltaisin väittää, että monellakaan suomalaisella ei ole näistä tietoa.

Kansanmurhia, kurdinationalismia ja keskustelua kurdien tulevaisuudesta

Se, millaisessa mittakaavassa kurdit ovat joutuneet kokemaan toistuvaa sortoa ja syrjintää kurdimaiden taholta usean sukupolven ajan, on traagista luettavaa. Useammat heihin kohdistuneet iskut täyttävät kansanmurhan tunnusmerkit, yhtenä tuhoisimmista joukkomurhista Saddam Husseinin Anfal-kampanja 1988, jossa kuolonuhrien määrä oli ainakin 50 000–100 000. Siksi on ymmärrettävää, että myös kirjan kirjoitussävyssä paistavat ajoittain läpi nationalistiset asenteet. Kirja onkin kirjoitettu selvästi kurdien näkökulmasta ja kuten esipuheessa todetaan, omistettu Kurdistanin vapauden puolesta henkensä menettäneille. Kirja ei siis tavoittele puolueettomuutta. Paikoitellen lukukokemusta kuitenkin häiritsee se, että kurdien perinteiset viholliskansat esitetään melko yksiulotteisesti ja yhtenäisenä ryhmänä.

Teoksen mielenkiintoisimmat luvut ovat kirjan kaksi viimeistä lukua, jotka käsittelevät kurdidiasporaa sekä kurdien ja itsenäisen Kurdistanin tulevaisuutta. Näissä luvuissa nostetaan esille paljon tärkeitä huomioita ja tuodaan esille myös monien länsimaiden, mm. USA:n kaksinaismoralistinen suhtautuminen ja rooli Lähi-Idässä ja arabikevääksi kutsutussa konfliktissa. Kurdidiasporaa käsittelevässä luvussa keskitytään ensisijaisesti diasporan poliittiseen ulottuvuuteen ja kurdikysymykseen. Vähemmälle huomiolle jää keskustelu eri kurdisukupolvista, ja siitä seikasta, että kaikki kurdit, vaikka itsenäisyys saavutettaisiinkin, eivät tule muuttamaan takaisin omaan tai vanhempiensa kotimaahan, vaan näkevät ensisijaisesti kotinsa olevan esimerkiksi jossain Euroopan maassa, tai vähintäänkin useammassa eri maassa. Tässä mielessä kirjassa olisi jopa voitu rohkeammin ottaa kantaa syrjintään ja rasismiin, jota monet kurdit kuitenkin kokevat niin Suomessa kuin muissakin Euroopan valtioissa, ja miten nämä kokemukset ja yhteiskunnasta ulossulkeminen vaikuttavat elämään nykyisessä asuinmaassa.

Lopuksi

Läpi kirjan suomalaisen lukijan solidaarisuutta ja kuuluvuuden tunnetta kurdeihin pyritään lisäämään ehkä hiukkasen keinotekoisesti etsimällä yhtäläisyyksiä esimerkiksi kurdien ja suomalaisten kokemuksista isomman valtiovallan alaisuudessa olemisesta. Nämä lisäykset tuntuvat toisinaan melko turhilta ja jotkut jopa päälle liimatuilta. Lukijana niitä en ainakaan itse olisi kaivannut lainkaan, mutta ehkä näissä esimerkeissä on pyritty ajattelemaan lukijaa, jolla ei ole paljonkaan akateemista sisälukutaitoa.

Kaiken kaikkiaan teos puolustaa paikkaansa suomenkielisenä yleisteoksena kurdeista. Kieliasu kirjassa on viimeistelty, eikä lopulliseen versioon ole jäänyt paljon kirjoitusvirheitä. Koska kyseessä on tietokirja, lähteiden käyttö eroaa toki tieteellisestä julkaisusta. Toisinaan joihinkin kohtiin tekstissä olisin kaivannut lähdettä, sillä epäselväksi näissä jäi, mistä tieto on peräisin. Kirja on monella tavalla joka tapauksessa hyvin ajankohtainen. Irakin ja Syyrian valtioiden ollessa tällä hetkellä valtaisassa myllerryksessä, kysymys itsenäisestä Kurdistanin valtiosta roikkuu ilmassa. Vaikka kirja kosiskeleekin lähinnä suomalaisia lukijoita, mahdollisesti Suomessa syntynyttä tai kasvanutta nuorta kurdisukupolvea tämä kirja voisi myös houkutella tutustuttamalla tarkemmin heidän omaan historiaansa ja vanhempiensa, isovanhempiensa ja esi-isiensä juuriin.