Talvisodan jälkeen 1940 ja keväällä 1941 julkaistiin 65 kaunokirjallista teosta, jotka pyrkivät kuvaamaan mahdollisimman välittömästi koetun sodan ja sitä elähdyttäneen talvisodan hengen. Kirjoja leimasivat viimeistelemättömyys, rakenteen keskeneräisyys ja hajanaisuus. Kirjallisuuden kaanoniin näistä kirjoista ei ole jäänyt kuin Pentti Haanpään ’Korpisotaa’ (1940) ja Yrjö Jylhän ’Kiirastuli’. Vaikka teokset olivat kirjallisesti vaatimattomia, niin aikalaistuntoja ne kuitenkin välittävät voimakkaasti. Niiden kautta voi yrittää ymmärtää, mitä oli talvisodan henki, miten neuvostoliittolaiset tuolloin koettiin ja oliko sisällissodan kahtia repimä kansa todella yhdistynyt.

Talvisota vaikutti myös kirjallisuuden kehitykseen. I-maailmasota synnytti Eurooppaan modernin sodankuvauksen perinteen, jonka valtamuodoksi tuli romaani. Suomessa samoihin aikoihin käyty sisällissota synnytti ainoastaan voittajien voitonlaulut ja hävinneiden katkerat runot. Vasta talvisota pusersi rajasotarunot, sotaseikkailun ja runebergiläisen sodankuvaamisen perinteen modernin sodan kuvaamisen tarpeisiin. Sittemmin suomalainen sotaromaani onkin luonut oman vankkumattoman realistisen tyylinsä.

Talvisodan kuvaajista erittäin harva oli varsinaisesti kirjailija. Jylhän ja Haanpään lisäksi vain Eino Hosia lukeutui kirjallisen maineen jo saavuttaneisiin ja sen vakiinnuttaneisiin kynäniekkohin. Hosia oli julkaissut kolme romaania, ja hän lukeutui 1930-luvun psykologisiin romantikkoihin, joille oli ominaista tummat ja värikkäät, suurieleiset, tunteelliset kielikuvat ja sävyt. Tämä tyyli jatkuu myös hänen sotaromaaniinsa ja tekee siitä ainutlaatuisen verrattuna koko muuhun sotakirjallisuuteemme. Hosiaa pidettiin lupaavana mutta vielä kypsymättömän kirjailijana. Toinen erityinen piirre Hosian kohdalla oli se, että hän osallistui taisteluihin sotamiehenä, kuten Pentti Haanpääkin. Sodan kirjallista kuvaa vuosina 1940-41 tuottivat yleensä päällystö.

’Tuliholvin alla’ kuvaa Taipaleen ja Vuosalmen lohkoilla käytyjä taisteluita, joihin kirjailija itse otti osaa tammikuun puolivälistä lähtien. Näille taisteluille oli ominaista puna-armeijan laajamittaiset tykistö- ja ilmapommitukset, joita seurasi huomattavalla miesylivoimalla tehdyt ja hyökkäysvaunuilla tuetut hyökkäykset. Sodankäyntiä leimasi kylmyys, nälkä, unenpuute, pelko ja yhä pahemmaksi käyvä miehistön hupeneminen ja taisteluvälineiden vähyys. Suomalaisilta uhkasi loppua miehet linjasta ja ammukset aseista.

Ilmestyskirjan näyt

Hosian kirjalle on ominaista raamatulliset vertauskuvat ja metaforisuus, mystiikka ja fatalismi. Hän esimerkiksi kuvaa jäällä viruvia venäläisten ruumiita aivan omintakeiselle jopa makaaberilla tavalla: ”ne ovat kuin haudoistaan purkautuneita vainajia, jotka lämmittelevät ja venyttelevät itseään ylösnousemuksen auringossa.” Hosian käyttämät vertauskuvat ja paisutteleva tyyli erottaa romaanin muusta sotakirjallisuudestamme, jota hallitsee realismi sekä tyylin niukkuus ja tapahtumiin keskittyminen. Hosia ei kirjoita sotahistoriaa tai dokumentaarista reportaasia myyttisiksi muodostuneista Taipaleenjoen taisteluista. Hänen tavoitteensa ovat toisaalla. Hän pyrkii romaanissaan kuvaamaan sotilaan mielen liikkeitä ja sielun maisemaa modernissa sodassa sekä tavoittamaan niin sanotun talvisodan hengen, sen idean, miksi miehet pysyivät linjassa, vaikka tilanne oli useasti täysin toivoton. Suomalaisia ei yksinkertaisesti ollut riittävästi, ammukset kävivät vähiin ja panssarintorjunta-aseita ei ollut lainkaan. Silti he kykenivät pysäyttämään monta kertaa ylivoimaisen vihollisen.

Tämäkään ei vielä Hosialle riitä, vaan samalla kun hän yrittää kuvata sotilaan psyykettä, hän pyrkii tavoittamaan jotain mitä voisi sanoa sodan hengeksi. Missään muussa sotakirjassa ei varmaan samalla tavoin kuvata sodan taistelukenttää kuin Hosian romaanissa tai tukeuduta raamatullisiin kuvauksiin yritettäessä pysäyttää sodankäynnin luonne. Hosia tietää tehtävänsä mahdottomuuden ja toteaakin, että ”sen minkälaista sota todellisuudessa on, tietävät vain ne, jotka ovat siellä olleet.” Mutta kun raamatullisiin vertauskuviin ja apokalyptisiin vyörytyksiin lisää kirjaa leimaavan fatalismin, jonka mukaan kaikki tapahtuu Jumalallisen suunnitelman mukaan, aletaan olla eräänlaisessa Coppolan ’Ilmestyskirja- Nyt!’-elokuvan 1940 kirjoitetussa suomalaisessa versiossa. Pimeyden sydän sijaitsi kerran Taipaleenjoen latvoilla.

’Tuliholvin alla’ uusintapainokseen sisältyy mielenkiintoista ekstramateriaalia. Ensinnäkin Vesa Karonen on kirjoittanut kattavan Hosian henkilökuvauksen ja kirjan esittelyn. Kirjan loppuun on koottu myös aikalaiskritiikkiä teoksesta. Lisäksi kirja sisältää alkuperäiskäsikirjoituksesta vuosina 1940 ja 1945 sensuroidun luvun ’Luutnantti Andrei Nitshikovin muistiinpanot’. Siinä Viktoriksi nimetty suomalaissotilas löytää Nitshikovin muistiinpanot ja lukee niitä ääneen muille miehille.

Eino Hosian ’Tuliholvin alla’ ansaitsee paikkansa sotakirjallisuutemme kaanonissa jo omintakeisen kuvauksensa takia. Sen kieli ja tyyli erottaa sen muista sotaromaaneista. Eino Hosia on tietojeni mukaan ainoa kirjailija, joka ei jatkosodassa hakeutunut tiedotuskomppaniaan tai muihin kirjallisiin tehtäviin vaan lähti hyökkäysjoukoissa valloittamaan Itä-Karjalaa. Hän sai luodin päähänsä ennen suurhyökkäyksen alkamista tiedustelutehtävän yhteydessä.