Kymmenkunta vuotta sitten toimittaja Laura Halminen huomasi Twitterissä nimimerkin maraj60. Tyyppi tuntui tietävän yhtä ja toista asioista, joista ei julkisesti puhuttu, ja hänellä oli mielenkiintoinen verkosto sosiaalisessa mediassa. Kyberturvallisuuteen ja tiedusteluun perehtynyt toimittaja alkoi seurata twiittaajaa, ja kysyikin silloin tällöin häneltä jotain.

Viestien vaihto johti tapaamiseen, tapaamiset tutustumiseen ja ystävyyteen, tämä puolestaan siihen, että Martti J. Kari halusi Halmisen muistelmiensa kanssakirjoittajaksi. Eversti evp taisi arvata, että teoksen loppulukuja hän ei enää kirjoittaisi itse.

Kari menehtyi aggressiivisesti edenneeseen syöpään viime elokuussa. Kirja on kirjoitettu hänen sairautensa aikana, pitkälti keväällä ja kesällä 2023. Halminen on täydentänyt päähenkilön kirjoittamaa ja kertomaa kollegojen ja yhteistyökumppaneiden, perheen ja ystävien haastatteluilla. Ne on tehty osin ennen Karin poismenoa, osin sen jälkeen. Kirjan nimi Käsikirjoitukset eivät pala on lainattu Karin lempikirjailijalta Mihail Bulgakovilta; se on teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. (Suomeksi sama on tapana ilmaista sanoilla ”totuus ei pala tulessakaan”.) Kuvaliitteessä on perhealbumista poimittuja otoksia eri vuosikymmeniltä.

Vintiöstä priimukseksi

Karia kutsutaan kirjassa useimmiten pelkällä etunimellä. Niin hän itsekin yleensä esittäytyi: ”Mara vaan”. Suurin osa tekstistä on minämuotoista ja etenee kronologisesti pieniä temaattisia hyppyjä lukuun ottamatta.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa tavataan poika, joka syntyy Tampereella, viettää nuoruutensa Kouvolassa, rakastaa kirjoja ja ulkoilmaelämää sekä Vladimir Vysotskin lauluja. Koulunkäynti ei ole kiinnostuksen kohteista päällimmäisiä; Maran nimiin on kirjattu Kouvonrinteen lukion pisin nelosten rivi. Abivuonna tahti muuttuu, tuloksena on magnan paperit. Sitten on mentävä inttiin, jossa alkaa matka vintiöstä kurssien priimukseksi.

Armeijamuistoja on jokaisella sotaväen käyneellä suomalaismiehellä kosolti, eikä Utissa palvellut Kari ole poikkeus. Laskuvarjojoukoissa sattuu ja tapahtuu: huimimmillaan taivaalta putoilee sotilaita Utsjoen kirkon pihalle – tuuli olikin vähän kovempi kuin hyppymestari oletti. Kirkkoherra rauhoittelee sanankuulijoita: omia näkyvät olevan.

Reserviupseerikoulun jälkeen tarjottu kesävänrikin homma houkuttaa hakemaan kadettikouluun, ja sen jälkeen tuore luutnantti saa vaihtelevia tehtäviä kuten tapana oli. Koska ystävyys ja yhteistyö Neuvostoliiton kanssa on 1980-luvun puolivälissä vielä voimissaan, nuoria upseereita lähetetään Leningradiin opiskelemaan venäjää, johon Maralla on hyvä pohja lukiosta.

Viimeistään tuolloin tarttuu lisääntyvän kielitaidon mukana innostus venäläiseen kulttuuriin. Samalla alkaa versoa ymmärrys siitä, ettei itärajan takana ajatella samoin kuin meillä. Lännessä asiat voivat olla totta tai valetta, Venäjällä tunnetaan kolmaskin vaihtoehto eli taktinen totuus, ja mustan ja valkean välissä on lukematon määrä harmaan eri sävyjä.

Diplomaattipiireissä ja Ukrainan rajalla

Sotilaallinen yhteistyö jatkui Neuvostoliiton romahduksen jälkeenkin. Puolustusvoimien edustajat kävivät naapurin puolella katsomassa sotaharjoituksia ja neuvottelivat asehankinnoista. Martti J. Karia tarvittiin usein tulkkina – kirjasta käy ilmi, että hänen kielitaitonsa oli varsin laaja. Venäjän ja ranskan (sekä tavanomaisen ruotsi-saksa-englanti-setin) lisäksi hän puhui puolaa sekä jonkin verran bosniaa, serbiaa ja arabiaa. Siitä, että tulkki oli koulutettu ja erittäin ammattitaitoinen tiedustelumies, ei tietenkään isännille hiiskuttu.

Uransa varrella Martti J. Kari ehti myös palvella rauhanturvatehtävissä Bosniassa ja sotilasasiamiehenä Puolassa. Koska sen enempää rauhanturvaajista kuin sotilasasiamiehistäkään ei ole kirjoitettu kovin paljon, ovat näiden komennusten muistot kiintoisaa luettavaa.

Etenkin, kun kertoja sijoittaa vakavan asian lomaan kaikenlaisia pikku anekdootteja. Osa niistä saattaa huvittaa – esimerkiksi maininta sotilasasiamiesten valmennuskurssista, jolla puhutaan kohdemaan politiikasta ja sotilasstrategiasta, mutta myös kehonkielen lukemisesta, päivällisviinien valinnasta ja kukkien asettelusta. Sotilasasiamies kun on yhtä aikaa tiedustelu-upseeri ja diplomaattikunnan jäsen.

Toki tiukkojakin paikkoja oli. Esimerkiksi elokuussa 1991, kun suomalainen signaalitiedustelukone osui tavanomaisella lennollaan viimeisiä henkäyksiään vetävän Neuvostoliiton tutkaseurantaan. Miehistö, Martti J. Kari muiden mukana, totesi että koneen tuhoamiseksi tarvittavat ohjukset olivat laukaisuvalmiina. ”Olihan se jonkun verran jännää odottaa että meinaavatko nuo nyt ampuakin.”

Vähintään yhtä jännittävää oli, kun kansainvälisten sotilastarkkailijoiden joukko yritti maaliskuun 2014 puolivälissä Krimille joutuen rynnäkkökiväärien tähtäimeen. (Krimille ei päästy, mutta eipä jouduttu ammutuksikaan. Kuten muistetaan, Venäjä oli pari viikkoa aiemmin vallannut Ukrainalta Krimin niemimaan.)

Maa oli tullut tutuksi jo vuosituhannen alkuvuosina; Puolaan sijoitetun sotilasasiamiehen toiminta-alueeseen kuuluivat myös Liettua ja Ukraina. Kari ehti työskennellä Ukrainassa sikäläisen tiedustelupalvelun strategisena neuvonantajana myös vuonna 2020. Kirjassa hän pohtii, olisiko helmikuussa 2022 alkaneelta Venäjän hyökkäyssodalta vältytty, jos Ukrainassa olisi tehty jotakin toisin, vaikkapa perustettu maan itäisiin osiin kansainvälinen rauhanturvaoperaatio. Liitteenä on Keskisuomalaisessa pari viikkoa sodan alkamisen jälkeen julkaistu kolumni, josta henkii rakkaus viljapeltojen ja auringonkukkien maahan.

Tiedustelumiehestä työelämäprofessoriksi

Kirjan kiintoisimmat luvut käsittelevät tiedustelua. Sen parissa Martti J. Kari teki pitkän uran, ensin Viestikoelaitoksella Jyväskylän Tikkakoskella, sitten pääesikunnan tiedusteluosastolla ja jälleen Viestikoelaitoksella, vuodesta 2012 sen johtajana. Organisaatiomuutosten jälkeen hän lähti eläkkeelle everstinä ja pääesikunnan sotilastiedustelun apulaispäällikkönä.

Martti J. Kari oli maan kokeneimpia tiedustelumiehiä, vaikka suuri yleisö ei häntä tuntenutkaan ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Sotilastiedustelussa työskentelevät henkilöt kun eivät vielä 1990-luvullakaan voineet kertoa edes perheelleen, mitä töissä tekivät. Heillä näyttää olleen oma salaperäinen kulttuurinsa ja sisäpiirihuumorinsa. Kun Martti J. Kari ensimmäisen kerran rekrytoitiin Viestikoelaitokselle vuonna 1988, hänelle ei edes kerrottu, mitä työhön sisältyisi, mutta vakuutettiin että ne olisivat ”hyviä hommia”. Ja kun tiedustelutehtävissä toiminut Timo Liene kirjoitti muistelmansa, hän antoi kirjalle nimeksi Irtoviiksimies. (Se on nyt puheena olevan kirjan lisäksi yksi harvoja sotilastiedustelijoiden itsensä kirjoittamia teoksia.)

Tiedustelua koskevista luvuista selviävät maallikolle myös ne salaperäiset termit, joita uutisissa joskus vilahtelee (Osint eli avointen lähteiden tiedustelu, Humint eli henkilötiedustelu, Sigint eli signaalitiedustelu ym.) sekä se, mikä on laillista ja sallittua, mikä taas kiellettyä ja vakoilun puolelle taipuvaa. Liitteenä oleva Karin kirjoittama artikkeli kartoittaa tiedustelun opetusta USA:n, Britannian ja Ruotsin yliopistoissa sekä näissä maissa tehtyä tiedustelututkimusta. Siitä löytyy asiasta kiinnostuneelle myös erinomainen kirjallisuuslista.

Kari oli keskeisessä roolissa myös silloin, kun Suomen tiedustelulakeja laadittiin. Projektia vauhditti ulkoministeriössä tapahtunut tietovuoto ja sitä jarrutti liikenne- ja viestintäministeriö. Julkisuudessa kiersi hankkeen ympärillä monenlaista tietoa tai pikemminkin pötypuhetta: puhuttiin verkkourkinnasta ja kansalaisten massavalvonnasta. Väitettiin jopa, että uusi lainsäädäntö antaisi viranomaisille oikeudet valvoa kenen tahansa yksityisen ihmisen puheluja ja sähköposteja salaa, ilman tuomioistuimen lupaa. Sosiaalisessa mediassa keskustelun laineet kävivät korkeimpina; Twitter-aktiivi Kari kuvaa toimintaa mutapainiksi.

Vaikka Martti J. Kari harrasti kieltenopiskelua tarmokkaasti nuoresta saakka ja kävi Sotakorkeakoulun kurssit tavanomaisessa tahdissa, varsinaisista akateemisista opinnoista hän innostui vasta vähän yli viisikymppisenä. Ensin syntyi yksi gradu venäjän kielen ja kulttuurin oppiaineeseen – Vysotskin musiikista, venäjäksi – sitten toinen tietojärjestelmätieteeseen. Se käsitteli Venäjän kokemaa kyberuhkaa. Samaa aihetta käsittelevä väitöskirja valmistui kahdessa vuodessa – työn ohella.

Väitöskirjassa, joka on luettavissa Jyväskylän yliopiston verkkosivuilla, Kari selvittää strategisen kulttuurin teoriaan nojaten, miksi Venäjä toimii kyberympäristössä siten kuin se toimii. (Strategiseen kulttuuriin eli maassa vallalla oleviin käsityksiin uhkakuvista ja niiden torjunnasta vaikuttaa historia, maantiede, teknologia, poliittinen kulttuuri ja maan johdon asenteet.) Venäjä, samoin kuin edeltäjänsä Neuvostoliitto, näkee itsensä piiritettynä linnakkeena. Se on mielestään vihollisten ympäröimä ja jatkuvan hyökkäysuhan alla, mikä taas oikeuttaa hyökkäämään tai vähintään uhkailemaan väkivallalla.

Jo ennen väitöskirjansa valmistumista Martti J. Kari värvättiin Jyväskylän yliopistolle, ensin projektitutkijaksi, sitten yliopistonopettajaksi ja lopulta työelämäprofessoriksi.

Osin lokakuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan, osin pitkäaikaiseen Venäjän-tuntemukseen pohjautuva kirja Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii ilmestyi keväällä 2023. Sen toinen kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila. Kirja sai hieman ristiriitaisen vastaanoton, mutta se huomioitiin laajasti eri medioissa.

Yhdellä luennolla kuuluisaksi

Vuoden 2018 lopussa Kari piti Jyväskylän yliopiston informaatioteknologian tiedekunnan yleisöluentosarjassa luennon Venäjän strategisesta kulttuurista. Sitä seurasi noin 70 ihmistä, verkkoversiolla oli parisataa katsojaa.

Yliopiston palvelimelle tallennettu luento pamahti koko kansan – ja milteipä koko maailmankin – tietoisuuteen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Se oli tarkoitus julkaista myös yliopiston Youtube-kanavalla, mutta muuan opiskelija ehti julkistaa sen ensin. Viikossa luentovideo sai lähes puoli miljoonaa katsojaa. Opiskelijavoimin siihen tehtiin myös erikielisiä tekstejä; käännöksiä kertyi lähes kaksikymmentä.

Luennoitsijan puhelin alkoi soida. Selväsanaista asiantuntijaa vietiin televisiostudioihin, sanoma- ja iltapäivälehdet halusivat haastatteluja, puhujapyyntöjä ja tapaamisehdotuksia tuli mitä erilaisimmilta tahoilta, aina tasavallan presidenttiä myöten. Eduskuntavaaliehdokkuutta tarjoili kolme eri puoluetta. Samaan aikaan syöpä, joka oli diagnosoitu joitakin vuosia aiemmin, oli alkanut levitä.

Kirjan kaksi viimeistä lukua ovat liikuttavia ja hyvin henkilökohtaisia. Niissä vilahtavat verkkokalastus ja villakoira, puhutaan perheestä ja kirjahankkeista, kirkosta ja yhteiskunnasta, isänmaasta ja Natosta. Laskuvarjojääkärin hyppykypärää kiidätetään halki öisen Suomen, Isänmaan virsi soi. Avointa kerronta on koko ajan ollutkin, mutta loppuluvuissa – joissa äänessä on osin Mara itse, osin hänen työtoverinsa, ystävänsä ja läheisensä sekä teoksen kanssakirjoittaja Laura Halminen – mennään koskettavan syvälle.

Martti J. Kari – Käsikirjoitukset eivät pala on periaatteessa yhden tarmokkaan, aikaansaavan ja monessa mukana olleen ihmisen muistelmat. Käytännössä tämä notkeasti etenevä teos on enemmän: se on myös kiinnostavasti kirjoitettu katsaus moderniin sotilastiedusteluun, tiedustelumiesten arkiseen työhön ja siihen, miten he Suomen kansainvälisiä suhteita erilaisissa eteen osuvissa tilanteissa hoitavat.