Sävelten tyttäret -teoksen kirjoittaneet Susanna Välimäki ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat täyttäneet merkittävää tutkimusaukkoa suomalaisessa musiikinhistoriassa tutkimalla 1800- ja 1900-luvuilla eläneitä suomalaisia säveltäjänaisia. Teos on saanut ansaitusti paljon huomiota ja kehuja julkisuudessa. Esimerkiksi kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki kehui teosta suuresti Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2023) julkaistussa arviossaan. Myös Helsingin Sanomiin arvion kirjoittanut Suomen musiikin historian dosentti Tuire Ranta-Meyer piti teosta merkittävänä, vaikka hieman kritisoikin teoksen rakennetta ja puolustuspuheenomaista tyyliä.

Teoksen tutkimusasetelma on selkeä. Välimäki ja Koivisto-Kaasik ovat teoksessaan kartoittaneet 1800- ja 1900-luvulla eläneitä suomalaisia säveltäjänaisia ja koonneet heistä jokaisesta biografian. Tässä yhteydessä verbi ”kartoittaa” on oikeutettu, sillä teoksessa on mukana useita sellaisia nimiä, joita aikaisempi historiantutkimus ei ole tunnistanut tai tunnustanut säveltäjäksi. Siksi teoksen rakenne, joka etenee kronologisesti ja esittelee jokaisen kirjoittajien löytäneen säveltävän naisen elämänkerran, on toimiva. Tällaisella rakenteella kirjoittajat ovat halunneet tuoda historian unohtamat naiset esille, ja siten osoittaa heille kunnioitusta ja tunnustusta. Välimäki ja Koivisto-Kaasik perustelevatkin teoksen johdannossa, että heidän tarkoituksensa on tuoda julki säveltäneiden suomalaisnaisten perinnettä. Samalla teoksen on tarkoitus toimia hakuteoksena tulevia säveltäjänaisia koskevia tutkimuksia varten. Kirjoittajien mukaan Sävelten tyttäret on sekä vertaisarvioitu tiedekirja että hakuteos.

Teoksen kysymyksenasettelu herättää yksinkertaisuudessaan ihmettelyä sen suhteen, ettei vastaavaa tutkimusta ole tehty aikaisemmin, vaikka teoksessa on mukana myös tunnettuja säveltäjänaisia, kuten Helvi Leiviskä. Suomalaisia säveltäviä naisia on tietysti tutkittu aiemmin, mutta tutkimusta, jossa olisi yritetty koota suomalaisia säveltäjänaisia yksien kansien väliin, ei ole tehty. Kirjoittajilla onkin ollut valtava urakka käydä läpi suuri määrä arkistoaineistoa, jonka avulla he ovat osoittaneet aiemmin tuntemattomien naisten harjoittaneen säveltämistä. Aineistoa on ollut paljon, mutta naisista kertovia tietoja on ollut välillä vaikeaa löytää. Varsinkin sävellyksiä on säästynyt vähän, sillä niitä ei ole pidetty arkistoihin tallentamisen arvoisina.

Teoksessa tarkastellaan naisten yhteiskunnallista ja kulttuurista liikkumatilaa säveltäjyyden kautta. Naisten elämänkertoja lukiessaan lukija hahmottaa hyvin selvästi, miten naisten ammattimainen säveltäminen on kohdannut väheksyntää ja vastustusta, ja miten naiset ovat joutuneet kamppailemaan yhteiskunnallisia normeja vastaan toimiakseen säveltäjinä. Teoksessa esitellyistä naisista huomattava osa eli tavalla tai toisella ilman miehen holhousta, joko he olivat naimattomia, leskiä tai eronneita. Rivien välistä lukija voi hahmottaa, miten säveltäminen on ollut yksi keino pyrkiä kasvattamaan naisten yhteiskunnallista liikkumatilaa. Kirjoittajat eivät olekaan arvottaneet säveltäviä naisia sen mukaan, oliko säveltäminen heidän ensisijainen ammattinsa, vaan teoksessa esitetyt naiset olivat esiintyviä taiteilijoita, soitonopettajia, opettajia, kirjailijoita, kääntäjiä, toimittajia, kuvataiteilijoita. Lisäksi säveltävät naiset osallistuivat muillakin tavoin yhteiskunnalliseen tai kulttuuriseen toimintaan. Säveltäneet naiset olivat mukana esimerkiksi hyväntekeväisyystoiminnassa tai erilaisissa hengellisissä toimissa, niin kristillisissä kuin esoteerisissakin. Esimerkiksi Ida Moberg toimi koko elämänsä teosofisissa ja antropologisissa verkostoissa. Naiset loivat myös omia verkostojaan, kuten vuonna 1864 perustetun Vårförening-lauluseuran, johon kuuluivat Ellen Nervander, Fanny Unonius (s. Decker), Aina Nyberg (s. Topelius), Ada Linsén, Augusta Östling (s. Cadenius) ja Aline Häggström.

Toimivaa teoksen tutkimusasetelmassa on se, että sen avulla Välimäki ja Koivisto-Kaasik ovat onnistuneet osoittamaan, miten yleistä naisten harjoittama säveltäminen onkaan ollut. Esimerkiksi tästä syystä teoksen kirjoittajat eivät ole käyttäneet naisista termiä naissäveltäjä, koska sillä viitataan naisten säveltäjyyden poikkeavuuteen ja toiseuteen. Kirjoittajien mukaan termi säveltäjänainen tuo esille säveltäjän sukupuolen ilman, että heitä arvotettaisiin sukupuolensa mukaan. Teoksen luettuaan lukija hahmottaa hienosti, miten paljon naiset ovat säveltäneet niin kutsutun taidemusiikin lisäksi erilaista käyttömusiikkia, kuten lasten- tai voimistelumusiikkia. Säveltäjyyttä käytetään oivallisesti analyyttisena työkaluna, jolla ravistellaan pölyjä historian vaimentamien naisten sävellystyöltä.

Sävelten tyttäret on mainio teos, joka avaa erinomaisesti naisten säveltämisen kautta Suomen sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Kuten Tuire Ranta-Meyer mainitsee Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan arviossa, teoksen pyrkimys olla sekä tiedekirja että hakuteos on hieman ontuva. Teos kärsii lievästä toisteisuudesta, ja jokaisen elämänkerran kohdalla esitellyt naisten yhteiskunnallista liikkumatilaa koskevat taustoitukset alkavat puuduttaa lukijaa. Siksi teos toimii omasta mielestäni paremmin hakuteoksena kuin kannesta kanteen luettavana tiedekirjana. Teoksessa esiteltyjen naisten elämänkerrat ovat joka tapauksessa erittäin mielenkiintoisia ja teos avaa merkittävällä tavalla ymmärrystämme suomalaisten naisten säveltäjyyden historiasta. Sävelten tyttäret on onnistunut sukupuolihistoriallinen tutkimus, joka tarjoaa 126 kiehtovaa tarinaa säveltäjänaisista.