Tiedustelumaailmaa kuvaa erikoinen asymmetria: onnistumiset yleensä onnistutaan salaamaan, epäonnistumisia yleensä ei. Tämän tulisi näkyä tiedustelua koskevissa kirjoissa. Suurella yleisöllä on yleensä monin tavoin väärä käsitys tiedustelumaailmasta.

Suomen tiedustelulait astuivat voimaan kesäkuun alusta 2019. Suojelupoliisi ja sotilastiedusteluviranomaiset saivat näiden uusien lakien myötä uusia toimivaltuuksia hankkia ja hyödyntää tietoa Suomen kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvista uhkista. On mainiota, että tiedustelulaeista on laadittu kirjoja.

Kumpaankin kirjaan tarttuu suurin odotuksin, mutta ikävä kyllä ne eivät juuri lunasta odotuksia. Tarvitaan kirjoja, jotka paitsi kuvaavat nykyistä lainsäädäntöä, niin myös katsovat eteenpäin: mitä pitäisi parantaa ja miten parannukset parhaiten tulisi toimeenpanna.

Johdatuskirjan ovat kirjoittaneet Helsingin yliopistossa oikeustieteen tohtoriksi terrorismirikoksen valmistelusta ja edistämisestä väitellyt tietokirjailija  Mikael Lohse ja Kaakkois-Suomen poliisilaitoksen päällikkö Marko Viitanen.

Kummatkin ovat sisäministeriössä työskennellessään harjoittaneet Suojelupoliisin laillisuusvalvontaa ja osallistuneet siviilitiedustelua koskevan lainsäädännön valmisteluun.

Teoksen tavoitteena on jäsentää tiedustelulakien säännöksiä ja esitöitä temaattisiin osakokonaisuuksiin ja yleistajuistaa tätä virallisaineistoa. Ensin hahmotetaan lainsäädännössä käytettyjä tiedustelun keskeisiä periaatteita, määritelmiä ja käsitteitä sekä tiedustelun osallisia. Kolmannessa luvussa käsitellään tiedustelua ja julkisuutta. Neljännessä luvussa paneudutaan tiedusteluprosessiin ja viidennessä tiedustelun valvontaan. Kirjan kuudennessa luvussa kosketellaan tiedustelua ja etiikkaa. Kirjan päättää lyhyt kokoava luku, jossa julkisoikeuteen kuuluva tiedusteluoikeus kuvataan tiedusteluviranomaisten tehtäviä ja toimivaltuuksia sekä tiedustelun osallisten välisiä suhteita sääntelevien normien, periaatteiden, määritelmien ja käsitteiden kokonaisuudeksi.

Viranomaiskeskeinen näkökulma

Kirjan kaikissa luvuissa näkökulma on korostetun viranomaiskeskeinen. Teoksesta puuttuu järjestelmällinen pohdinta siitä, miten uusi lainsäädäntö suhtautuu kansalaisten oikeuksiin.

Johdatus tiedusteluun olisi ansainnut nimekseen pikemminkin Tiedusteluoikeuden perusteita tai Oikeudellisia näkökohtia tiedusteluun.  Johdatus tiedusteluoikeuteen olisi sekin ollut rehellisempi.

Ensimmäiseksi johdatukseksi tiedusteluun teoksesta ei juuri ole, sillä eihän tiedustelussa olennaisinta ole sen oikeudellinen sääntely, johon kirja liki yksinomaan keskittyy. Noudatetaanko tiedustelussa joitakin oikeudellisia sääntöjä vai ei, on toissijaista. Tiedustelun tehtävä on hankkia tietoja päätöksenteon tarpeisiin. Tehtävä ei ole pelkästään tyydyttää asiakkaan ilmaisemia tarpeita, vaan myös sivistää heitä asioista, joita he eivät ole ehkä älynneet kysyäkään. Tiedustelun pääasiakas on ulko- ja turvallisuuspoliittisen hallitusvallan kvintetti: tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri ja sisäministeri.

Menetelmäkirjan ovat kirjoittaneet Lohsen lisäksi siviilitiedustelulainsäädännön vastuuvalmistelijana toiminut lainsäädäntöneuvos Marko Meriniemi ja sotilastiedustelulainsäädännön vastuuvalmistelijana puolustusministeriön vanhempi hallitussihteeri Kosti Honkanen. Tiedustelulakireformin sisäpiiriläisiä siis hekin.

Menetelmäteoksen tavoitteena on jäsentää tiedustelun kohteita ja tiedustelumenetelmiä koskevia lain säännöksiä sekä yleistajuistaa virallisaineistoa. Kirja jakautuu kuuteen lukuun. Ensin asemoidaan tiedustelumenetelmien käyttö tiedusteluprosessissa. Toisessa luvussa taustoitetaan perusteuhkia eli siviili- ja sotilastiedustelun kohteita. Kolmannessa luvussa paneudutaan eri menetelmien käytön yleisiin edellytyksiin ja määritellään kaikkiaan 26 eri menetelmää sekä eritellään niiden käyttöedellytykset ja -rajoitukset sekä niitä koskevat päätöksentekomenettelyt.

Kirjassa omaksuttu tiedustelulajikäsitys noudattaa vakiintunutta jakoa: avoimet lähteet, signaalit, henkilöt, paikka- ja olosuhteet, mitat ja tunnusmerkit. Jälkimmäiseen tosin ei paneuduta. Neljäs luku käsittelee tiedustelutoiminnan suojaamista ja siihen osallistuvien turvaamista. Viides luku keskittyy oikeusturvaan. Päätösluvussa eritellään tiedon luovuttamisen eri tilanteita.

Kummankin teoksen tehtävä on referoida vallitseva lainsäädäntö. Tässä onnistutaan kohtalaisesti, vaikka liian vähän korostetaan olennaisuuksia. Kirjoittajat eivät juuri erota tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita.

Miten hyvin kirjat onnistuvat yleistajuistamistavoitteessaan? Ikävä todeta, mutta eivät kovin hyvin. Kaikki kirjoittajat, ehkä sisäpiiriläisyyttään, eivät osaa ottaa tarpeeksi etäisyyttä materiaaliinsa, vaan ottavat sen annettuna, kyseenalaistamatta ja kriittisiä kysymyksiä kysymättä. Teokset referoivat lainsäädäntöä pinnallisen myötäsukaisesti eivätkä juuri lainkaan pohdi lainsäädännön vahvuuksia, saati heikkouksia ja puutteita. Kriittisiä kysymyksiä pitäisi tällaisissa teoksissa nostaa esiin. Ei sen välttämättä tarvitse tarkoittaa status quo’n arvostelua. Voihan olla, että säännöksissä ei perusteellisen harkinnan jälkeen osoittaudu olevan sen enempää korjattavaa kuin edes muutettavaa. Mutta ei tätä pidä lähtökohtaisesti passiivisesti olettaa.

Nykysäännösten kelvollisuus pitäisi kyetä osoittamaan lainsäännöstä riippumattomasti. Nyt molemmissa kirjoissa on liikaa tyypillistä viranomaishenkeä: asiat ovat kunnossa, koska ne on säännelty. Ei kai ole olemassa mitään apriorista syytä olettaa, että vallitseva lainsäädäntö on kehnoa, mutta ei myöskään ole mitään apriorisia perusteita olettaa, etteikö kehittämisen varaa olisi. Lainsäädäntöä pitää arvioida siitä riippumattomien kriteereiden valossa. Näissä kirjoissa tällaisista kriteereistä ei juuri keskustella.

Kirjoittajien olisi suonut keskustelevan olennaisesti enemmän tiedustelun tavoitteista ja eri menetelmien soveltuvuudesta juuri asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa. Tällaisissa kirjoissa pitäisi keskustella ainakin kahdesta asiasta: Tehdäänkö asiat oikein ja tehdäänkö oikeita asioita? Jälkimmäisestä miltei vaietaan.

Toimivaltuuksien ylityksiä ei juuri käsitellä

Suoranaisena laiminlyöntinä voi pitää kummastakin teoksesta liki puuttuva rikollisuuden käsittely. Toimivaltuuksia voidaan käyttää myös rikollisesti: toimivaltuuksien ylitykset eivät välttämättä jää tekemättä. Mitä perusteita meillä on yleisen elämänkokemuksen mukaan olettaa, että kaikki tiedustelualan viranomaiset ovat hyväntahtoisen rehellisiä ja lainkuuliaisia?

Kun menetelmät ja valtuudet ovat olemassa, on liki aksiomaattista – ainakin tiedusteluhistorian valossa, että niitä myös väärinkäytetään.

Olisi ollut syytä käsitellä esim. poikkeusoloja, joissa syistä tai toisista tavanomaiset toimintaedellytykset eivät täyty. Miten silloin taataan esim. se, etteivät toimivaltaiset viranomaiset privatisoi tiedusteluaineistoja ja -laitteita ja myy niitä markkinoille, kuten tehtiin toisen maailmansodan jälkeen Stella Polaris -operaation yhteydessä, jolloin osa suomalaisista tiedustelumiehistä möi Tukholmassa yhtä ja toista mm. länsimaille ja japanilaisille? Osa saaduista rahoista päätyi takaisin Suomeen, osa ei päätynyt.

Tulisi pohtia, missä tiedustelussa voidaan epäonnistua sekä sitä, miten epäonnistumisia voidaan välttää tai niistä aiheutuvia kielteisiä seurauksia minimoida.

Myönteisenä on pidettävä kumpaakin kirjaan sisällytettyjä selostuksia kirjoissa käytetyistä lyhenteistä sekä asiahakemistoja. Lähteiltään kumpikin kirja on häkellyttävän heikko, varsinkin ulkomaisen kirjallisuuden osalta.

Kustantaja myy tätä kahden kirjan pakettia naurettavaan tarjoushintaan 219,00 €. Kyllä sillä hinnalla pitäisi saada enemmän kuin ongelmia löytämätöntä lainsäädäntöselostusta.