Luin Juri Nummelinin toimittamaa Satuja aikuisille: Sadan vuoden unet nimenomaan satuina, en kauhu- tai fantasianovelleina. Siitä näkökulmasta myös tarkastelen kirjaa. Yksinkertaistaen sadun voi määritellä kuvitteellisia aiheita sisältäväksi kertomukseksi, joka esitetään etupäässä ajanvietteeksi. Satuja voidaan sanoa myös todellisuuden rajat ylittäviksi mielikuvituksellisiksi kertomuksiksi. Niitä lienee kerrottu ihmiskunnan alkuajoista lähtien, ja ne ovat olleet koko folkloren keskeinen osa. Alkujaan ovat jotkut luovat yksilöt tarinat keksineet, mutta levitessään kertojalta toiselle ja yhteisöstä toiseen sadut ovat muuntuneet ja saaneet kulloisenkin kerronta-alueensa kulttuuriin ja arkitodellisuuteen liittyviä piirteitä. Samalla niiden alkuperäiset kertojat ovat unohtuneet, niin että niistä on tullut tavallaan tekijättömiä.

Kansansadut ja taidesadut

Kuva: Edward Burne-Jones: 1863, Museum of Fine Arts, Boston.

Alun pitäen sadut ovat olleet aikuisten viihdettä, mutta on selvää, etteivät lapsetkaan ole välttyneet niitä kuulemasta. Mutta kun lapsuus alettiin 1800-luvulla hahmottaa omaksi erityiseksi elämänvaiheekseen, ruvettiin aikuisten saduista muokkaamaan lapsille tarkoitettuja siistittyjä versioita. Myös monet kirjailijat ryhtyivät kansansaduista innoitusta ammentaen laatimaan kirjallisesti kunnianhimoisia taidesatuja lapsille. Nykyisin, kun sadut ymmärretään yleensä lasten kulttuuriin kuuluvaksi kirjallisuuden lajiksi, on aikuisille tehtävä varta vasten omat satunsa.

Perinteiset sadut ovat tarjonneet mahdollisuuden irtautua arjesta sekä käsitellä olemassaolon ja kulttuurin keskeisiä osa-alueita ja ongelmia positiivisella tavalla. Ne eivät ole olleet minkään yhteiskunnallisen ryhmän yksinoikeutta, vaan ne ovat vedonneet useisiin ihmisryhmiin. Ne ovat kertoneet ihmisestä, elinolosuhteista, kulttuurin maailmankuvasta, arvojärjestelmistä ja mentaliteetista. Myös Nummelinin toimittaman kokoelman sadut kertovat näistä asioista – meidän ajassamme ja kulttuurissamme – vaikkakin osa niistä on sijoitettu kuviteltuihin todellisuuksiin, ei tähän maailmaan.

Kolmetoista kirjailijaa

Sadan vuoden unien satujen kirjoittajat ovat ennestään tunnettuja sanankäyttäjiä, joista suurin osa toimii pääkaupungin ulkopuolella: Markus Harju, Artemis Kellosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö, Shimo Suntila ja Johanna Venho. Heidän joukossaan on kolumnisteja, kriitikoita, kulttuurityöläisiä, kääntäjiä, tietokirjailijoita, toimittajia, äidinkielenopettajia ja yksi Finlandia-palkinnon saajakin. Satuilijoiden kynistä, kirjoituskoneista ja tietokoneista on aikaisemmin lähtenyt kauhukertomuksia, lasten- ja nuortenkirjoja, novelleja, näytelmiä, romaaneja, runoja sekä tieteis- ja fantasiakirjoja. Kirjoittajista nuorin on alle 30-vuotias ja vanhimmat lähes 60-vuotiaita, mutta en huomannut, että satuilijan iällä olisi yhteyttä tekstien sisältöön, esitystapaan tai kieleen. Nämä seikat lienevät pikemminkin yhteydessä sadun sankareiden ikään.

Kirjan kaikki sadut ovat omannäköisiään, ja niiden pituuskin vaihtelee melkoisesti, kuudesta sivusta yli puoleen sataan sivuun. Teoksen lopussa ”Satujen synty” -otsikon alla kirjoittajat kertovat, miten heidän satunsa ovat saaneet alkunsa. Lisäksi jokaisesta satuilijasta on muutaman rivin esittely, jossa kerrotaan tekijän julkaisuista tai kirjailijuudesta – tai ihan jostakin muusta. Ilmeisesti kirjailijat ovat laatineet itse esittelynsä mieleisikseen.

Kolmetoista satua

Kuva: Viktor Vasnetsov, Prinsessa Ruusunen 1900. Vasnetsov-museo Moskova.

Aikuisten satujen tekstit on kirjoitettu nimenomaan Nummelinin kokoelmaan tai ainakin tätä varten päivitetty ja syvennetty jostakin aikaisemmin ilmestyneestä versiosta. En esittele tässä niitä erikseen enkä nosta mitään ylitse muiden, sillä jokainen on omalla tavallaan kiehtova. Mainitsen vain kirjan nimisadun, joka aloittaa kokoelman ja johon liittyy Charlie Bowaterin kammottavan kaunis kansikuva. Se on Johanna Venhon ”Sadan vuoden unet”. Kuten arvata saattaa, tämä seitsensivuinen satu on saanut innoituksensa ”Ruususesta”, mutta sankaritar ei ole prinsessa vaan 15-vuotias Aura, eikä hän satuta sormeaan värttinään vaan leipäveitseen. Hän nukkuu kuitenkin esikuvansa tavoin sata vuotta, kunnes

 ”– – hänen sieraimiinsa virtasi tuoksu. Hevosen tuoksu, ja miehen, siinä oli multaa, suolaa, hikeä, rautaa, ehkä verta?”

Kun ratsastaja murtaa hänen lasiarkkunsa ja suutelee häntä, hänessä herää halu eikä hän pysty enää teeskentelemään kuollutta… Tällaisia ei lasten saduissa kerrota.

Monissa kirjan saduissa esikuva tai inspiraation lähde näkyy selvästi tai kirjailija mainitsee sen itse. Ruususen lisäksi satujen taustalla väikkyvät selvemmin tai hämärämmin Hannu ja Kerttu, Lumikki, Lumikuningatar, Maleena-neito, Tittelituure, Tuhkimo, Saapasjalkakissa ja Ali Baban orjatar, hölmöläisten peitonpidennystouhut, Grimmin satujen korppi sekä Aisopoksen sadun käärme.

Useat kirjoittajat ovat kuitenkin poimineet satuelementtejä monista lähteistä. Lopulliset tarinat ovat sitten aivan muuta kuin mihin olemme vanhoissa saduissa tottuneet. Taikapeilikin niistä löytyy – tosin kauppakeskuksen kampaamoon sijoitettuna, ja Tuhkimon lasikenkä päätyy – – Enpä paljastakaan, mihin!

Jacob ja Wilhelm Grimmin julkaisemat saksankieliset kansansadut ja -tarinat, Kinder- und Hausmärchen (1812–1822), olivat aikanaan hyytäviä, karmeita, irvokkaita, julmia, rajuja, raakoja ja väkivaltaisia, joskus sentään ilkikurisiakin. Mutta sellaisia ovat Nummelininkin kokoelman sadut, joissa nousevat esiin nyky-yhteiskunnan ongelmat, keskustelunaiheet ja jokapäiväisyydet, esim. koulukiusaaminen, lapsiporno, lapsettomuus, sukupuoli-identiteetin häälyvyys, huumekauppa, ympäristöaktivismi ja ympäristökatastrofi, jopa älypuhelimet, nettiostokset ja nostoautomaatit. Moraali, joka on useissa taidesaduissa niin keskeinen, näyttää muutamissa aikuisten saduissa olevan hyvin epäilyttävä.

Satujen tulkitseminen

Mitä sadut merkitsevät? Mikä niiden perimmäinen tarkoitus on? Kysymyksiin ei ole ainakaan maallikon helppo vastata perinteisten tai uusien satujenkaan pohjalta. Psykoanalyysistä viehättyneet ovat pitkään ihastelleet Bruno Bettelheiminteosta Satujen lumous, merkitys ja arvo(1984; alkuteos 1975), mutta folkloristit ovat kyseenalaistaneet sen tulkinnat ja todenneet niiden osuvan pahasti harhaan. Tunnettu suomalainen folkloristi ja satujen tutkija Satu Apo (professori emerita) on todennut (Ihmesadun rakenne, 1986; The Narrative World of Finnish Fairytales, 1995), että sadut ovat todellisuutta älyllisesti jäsentäviä välineitä. Ne voivat toimia kuulijoiden/lukijoiden emotionaalisena tukena, lohdutuksena ja rohkaisuna, jopa käyttäytymisohjeina. Mitään yleispätevää tulkintaa saduille ei löydy, eikä satujen merkitys ole sama kaikkialla ja kaikkina aikoina, vaan tulkinnoissa on otettava huomioon kertomusten historiallinen ja yhteiskunnallinen tausta.

Juri Nummelinin toimittama kokoelma Sadan vuoden unet osoittaa, että sadut muuttuvat ajan ja satuilijoiden mukana. Kiehtovaa ajanvietettä ne joka tapauksessa ovat.

Lisälukemista satujen ystäville:

Rausmaa, Pirkko-Liisa (toim.) Suomalaiset kansansadut 1.–6. 1972–2000. [Ihmesadut /1972), Legenda- ja novellisadut (1982), Sadut tyhmästä paholaisesta (1990), Hölmöläissadut ja valhesadut (1993), Eläinsadut (2996) sekä Pilasadut ja kaskut (2000).]