Elämme aikoja, joita leimaa tunne maailmanjärjestyksen järkkymisestä. Kun järki ja pyrkimys totuuteen hylätään siellä, mihin olemme tottuneet ne kulttuurisesti ja poliittisesti yhdistämään, olemme hämmentyneitä ja järkyttyneitä, jotkut meistä myös raivostuneita. Liberaalidemokraattisten arvojen ja sivistyksen joutuminen tulilinjalle on ollut nähtävissä jo pidempään eri puolilla maailmaa, mutta tilanne on kärjistynyt ja saanut uusia ulottuvuuksia presidentti Donald Trumpin aloitettua ristiretkensä Uuden Uljaan Amerikan puolesta.
Tutkimuksen ja tieteen vapaus on Yhdysvalloissa vakavasti uhattuna. Hyökkäys kohdistuu myös historiantutkijoihin, heidän joukossaan vähemmistö- ja sukupuolihistorioitsijat. Presidentti Trumpin edustama tiedevastaisuus on hänen ja hänen joukkojensa näkökulmasta perusteltua, sillä sanat ovat tekoja – esimerkiksi kertomalla menneisyydestä sukupuolen ja moninaisuuden näkökulmasta otamme kantaa myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Tutkijoiden näkökulmasta kyse on eksistentiaalisesta vaarasta: Kuinka tutkia ja opettaa nais- ja sukupuolihistoriaa tai saada rahoitusta omille hankkeille, jos sana ’gender’ on kiellettyjen sanojen listalla? Kuinka tuoda esiin menneisyyden moniulotteisuutta, jos sanaa ’diversity’ ei voi käyttää työpaikan tai rahoituksen menetyksen pelossa? Yliopistojen ohella myös museolaitoksesta pyritään kitkemään sopimattomana pidetty ideologia. Ei liene yllättävää, että presidentin erityinen huomio kohdistuu afrikkalais-amerikkalaisen ja naishistorian museoihin.
Leidenissa vastikään pidetyssä European Social Science History -konferenssissa tutkimuksen vapauteen kohdistuvat uhat toistuivat erilaisissa keskusteluissa. Kyse ei ole vain Yhdysvalloista vaan tutkimuksen vapauksien ja kriittisen keskustelun kaventamisesta globaalisti sekä konservatiivisten voimien liittoutumisesta keskenään. Esimerkiksi Unkari on antanut syötteitä Atlantin taakse, ja ne ovat uponneet siellä hedelmälliseen maaperään. Konferenssissa Dan Healey, arvostettu Venäjän sukupuolivähemmistöjen historian tutkija, hätkähdytti ainakin minut antaessaan kollegoilleen neuvon: ”Varautukaa autoritarismiin.” Pitkä kokemus Venäjän historian parissa selittää osaltaan hänen näkemystään. Varautuminen tarkoittaa Healeyn mukaan muun muassa arkistoaineistojen keräämistä turvaan.
Meillä Suomessa (historian)tutkijat ovat kiitettävästi oman ammattitaitonsa puitteissa osallistuneet lukuisiin mediakeskusteluihin Yhdysvaltojen tempoilevan ulkopoliittisen linjan vaikutuksesta Euroopan puolustukseen ja Ukrainan sotaan, samoin tullipolitiikan seurauksista maailman- ja Suomen talouteen. Mutta entä me muut – me, jotka emme ole geo- ja talouspolitiikan tai Yhdysvaltojen historian asiantuntijoita? Mitä keinoja meillä on halutessamme ottaa kantaa? Oma kokemukseni on, ettei vähäisinkään tuen ilmaisu yhdysvaltalaisille kollegoille ole turha. Voimme myös ilmaista itseämme kulttuurin keinoin. Tästä on esimerkkinä kroatialainen, Seattlessa asuva historioitsija Mirjam Vida, joka kanavoi protestinsa musiikkiin. YouTubessa soivalla kappaleellaan The Shift hän rohkaisee meitä uskomaan siihen, että muutos alkaa meistä ja se voi alkaa nyt.
Voimme tarttua myös meille läheisimpään työkaluun sivistyksen, moniäänisen historian ja tieteen vapauden puolustamiseksi. Tutkimamme historialliset henkilöt saattavat olla mitä parhaita esimerkkejä rohkeudesta käyttää ääntä. En tarkoita, että meidän tulisi tarjoilla kritiikittömiä pyhimystarinoita kirkasotsaisista hyvistä ihmisistä, jotka ovat edustaneet ja kehitelleet monille meistä tärkeitä liberaalidemokratiaa lähellä olevia arvoja. Mutta olen sitä mieltä, että meillä ei ole tässä maailmanajassa syytä olla nostamatta esiin ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet puhua ja toimia.
Parhaimmillaan nämä historiat voivat valaa meihin jaksamista, rohkeutta ja inspiraatiota. Olen itse tutkinut eurooppalaisen feminismin historiaa ja tehnyt väitöskirjan (2000) ruotsalaisen Ellen Keyn vastaanotosta saksalaisessa naisliikkeessä. Väitöskirjan valmistuttua olen aika ajoin palannut Keyn pariin ja olen myös verkostoitunut eurooppalaisten kollegoiden kanssa Keyn elämäntyön muistamiseksi. Verkostomme koordinaattori, ruotsalainen uskontotieteilijä Hedda Jansson totesi vastikään, että Ruotsissa ihmisillä tuntuu olevan lisääntynyt tarve kokoontua yhteisiin tilaisuuksiin saamaan tietoa Keyn ajatuksista ja toiminnasta.
Ellen Key vuonna 1885.
Kuva: Wikimedia Commons / Louise Nyström-Hamilton, Ellen Key, Her Life and Her Work, G. P. Putnam’s Sons 1913
Rauhan ja sivistyksen puolustus
Ellen Key (1849–1926) oli pitkälti itseoppinut kirjailija, pedagogi ja yhteiskunnallinen keskustelija. Teostensa käännösten myötä hän sai myös kansainvälistä tunnettuutta ja oli kysytty luennoitsija varsinkin saksankielisessä Euroopassa. Hänen vaikutuksensa ei rajautunut Eurooppaan, vaan häntä luettiin myös esimerkiksi Japanissa.
Keyn kirjallinen tuotanto on mittava, ja hän otti kantaa lähes kaikkiin modernin yhteiskunnan keskustelunaiheisiin ja kipupisteisiin: naiskysymykseen, lasten asemaan ja kasvatukseen, kirkkoon ja uskontoon, työväenluokan asemaan, estetiikkaan – muutamia keskeisiä teemoja mainitakseni. Häntä ei ole helppo lokeroida poliittisesti, mutta osuvimmin häntä voi luonnehtia vasemmistoliberaaliksi. Key hahmotteli tulevaisuuden yhteiskuntaa, jota luonnehtivat rauhanomaisuus, demokratia, vapaus ja sivistys. Tämä on perintö, jonka merkitystä haluan itse tänä päivänä korostaa.
Parhaiten Keyn tuotannosta ovat kestäneet aikaa hänen pedagogiset kirjoituksensa. Vuonna 1900 ilmestyneestä teoksesta Barnets århundrade tuli suoranainen bestseller, ja sitä luetaan ja tutkitaan edelleen. Key korosti jokaisen lapsen oikeutta sivistykseen ja omien yksilöllisten kykyjensä kehittämiseen. Juuri lapsiin sisältyi hänen mukaansa mahdollisuus tehdä yhteiskunnasta entistä parempi. Ajatus on yhä ajankohtainen, mutta tänä päivänä ajattelemme globaalisti. Tällaista ulottuvuutta Keyn kirjoituksissa ei kuitenkaan löydy, vaan hänen maailmankuvansa oli Eurooppa-keskeinen.
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen järkytti Keytä syvästi. Hänen idealistinen ja optimistinen visionsa ihmiskunnan asteittaisesta edistyksestä kohti hyvinvointia ja kulttuurin kukoistusta murentui, mutta hän jaksoi kirjoittaa ja puhua rauhan puolesta ja korostaa pienten kansojen oikeutta olemassaoloon – tarvittaessa aseellisen puolustuksen keinoin. Hän oli esimerkiksi puolustanut Norjan irtautumista Ruotsista, ja ensimmäisen maailmansodan aikana hän tuomitsi ankarasti Saksan hyökkäyksen Belgiaan. Keyn rooli ensimmäisen maailmansodan aikaisessa rauhanliikkeessä on jäänyt pitkälti hänen muun toimintansa varjoon mutta ansaitsee tulla muistetuksi. Patriotismi ja (Eurooppa-keskeinen) rajat ylittävä kansainvälisyys eivät olleet hänen mukaansa keskenään ristiriidassa vaan täydensivät toisiaan.
Rohkeus puhua
Olen tutkinut Keyn ajattelua eri kulmista ja kiistellyt lukemattomia kertoja hänen kanssaan, en vähiten siksi, että hänen ajattelunsa oli paikoin epäjohdonmukaista ja vaikeaselkoista. Minun on pitänyt myös hyväksyä hänen näkemystensä rajat. Kolonialismi oli hänelle sokea piste, ja aikakauden edistykseen uskovien tavoin hän kannatti rotuhygieniaa. Sukupuoli ei ollut hänelle joustava kategoria – päinvastoin, hän perusti visionsa ihmiskunnan kehityksestä naisten kapasiteetille synnyttää ja kasvattaa uusia sukupolvia. Kyse oli velvollisuudesta mutta ennen muuta oikeudesta.
Keytä kohtaan esittämästäni kritiikistä huolimatta kunnioitan hänen rohkeuttaan kirjoittaa ja puhua vakaumuksensa puolesta. Aikana, jota nyt elämme, tämänkaltainen rohkeus on syytä nostaa esiin. Naisilta esiintyminen julkisuudessa ja kritiikin kestäminen vaati vielä enemmän kuin miehiltä. Keyllä oli osin yläluokkaisen perhetaustansa vuoksi kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, eikä hän antanut akateemista koulutusta saaneiden (miesten) esittämän kritiikin lannistaa itseään.
Key ei myöskään pelännyt vastakkainasettelua naisasialiikkeen kanssa, jonka tasa-arvoideologia tuhosi hänen mielestään sukupuolieron ja tälle erolle perustuvan ihmiskunnan kukoistuksen. Tarvittaessa hän asettui myös aatesisariaan ja -veljiään vastaan. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1918, kun hän vaati Ruotsia lähettämään tukea Suomen sisällissodan valkoisille. Tämä järkytti hänen tukijoitaan Ruotsissa, mutta Key ei perääntynyt. Hänen mielestään bolsevismi oli uhka länsimaiselle sivistykselle.
Yksi Keyn tunnetuimmista ensimmäisen maailmansodan aikaisista kiistakumppaneista Ruotsissa oli valtio-oppinut Rudolf Kjellén, jonka näkemyksiä Key opponoi esimerkiksi vuonna 1916 ilmestyneessä teoksessaan En djupare syn på kriget. Kjellén, sosiaalidarwinismin kannattaja ja geopolitiikan käsitteen kehittäjä, piti suurvaltojen laajentumispyrkimyksiä niille luontaisina. Valtioiden välinen yhteistyö, josta jokainen hyötyisi, oli hänen mukaansa ristiriidassa tämän perusolemuksen kanssa. Key syytti Kjelléniä sodan idealisoinnista – sota ei ollut yhteiskuntaa puhdistava voima, päinvastoin. Kjellénille Key oli naisille tyypillisen empatian edustaja. Empatia johti pasifismiin, humanitaariseen ajatteluun ja muuhun tarpeettomaan.
Ellen Keyn muistaminen vuonna 2026
Ellen Keyn kuolemasta tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta ja hänen elämäntyötään muistellaan lukuisin eri tavoin Ruotsissa ja kansainvälisesti. Ellen Key -verkostomme järjestää kaksi kansainvälistä konferenssia, joista ensimmäinen pidetään keväällä Budapestissä ja jälkimmäinen syksyllä Bolognassa.
Bolognassa olemme kokoontuneet useasti, sillä sikäläisessä yliopistossa tutkitaan Keyn kasvatusajattelua. Budapestissä kuljemme Keyn jalanjäljissä myös konkreettisesti, sillä hän vieraili kaupungissa vuonna 1905 osana luentokiertuettaan. Esiinnyn Budapestin konferenssissa kutsuttuna puhujana. Haluan erityisesti valottaa Keyn näkemyksiä sivistyksestä, ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Pelkään pahoin, että näiden teemojen puolustaminen on ensi vuonnakin ajankohtaista.
Tiina Kinnunen
Kirjoittaja on Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Oulun yliopistossa.
