Kai Linnilän teos on jaettu kolmeen pääosioon: Juhlapöydän järjestys – mässäilystä kohtuuteen, maasta ilmasta ja vedestä – ruoan tarveaineet ja aterialla. Ensimmäisessä osiossa Linnilä pureutuu eri aikakausien ruokailuperinteeseen. Keskiaikaiset ja modernit ruoat ja kattaukset esitellään sopivan tarkasti. Ruoka-aineita luetellaan riittävästi, jotta lukija pystyy muodostamaan käsityksen aikakauden syömätavoista. Asiantuntijoille Linnilä tarjoilee vieraskielisiä termejä, kuitenkaan niillä mässäilemättä. Kuvaukset ovat napakoita, joten myös aiheeseen perehtymättömän ”maallikon” mielenkiinto säilyy. Esitystavassa vuorottelevat yleistiedon osuus, Kaari Utrion romaaneista otetut katkelmat sekä historialliset esimerkit. Näin ollen lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Linnilä tuo hyvin esiin Pohjoisten alueiden erot suhteessa Etelä-Eurooppaan sekä erot nykyiseen ruokakulttuuriin. Hän huomioi kuinka kunkin aikakauden ihanteet vaikuttivat kulloiseenkin ruokakulttuuriin ja esittelee myös aikakausien erikoispiirteitä kuten keskiajan ihmisille oleellisen paaston.

Linnilä tarjoilee ekskursiomaisesti yksityiskohtaisempaa tietoa esimerkiksi Lingköpingin piispan talouskalenterista. Hän esittelee kattavasti myös eri aikakausien kattauksia, huonekaluja ja ruokailuvälineitä. Erityistä huomiota saavat luonnollisesti keittokirjat, joita Linnilän mukaan ilmestyi 1550-luvulta lähtien kaikilla sivistyskielillä. Linnilä pyrkii liittämään muutokset ruokakulttuurissa, kuten pyrkimykset terveelliseen elämään ylenpalttisen mässäilyn sijaan, osaksi suurempia kokonaisuuksia – humanismia, renessanssia ja löytöretkiä. Laajemmalle historiantutkimukselle tyypilliselle problematisoinnille ei kuitenkaan ole teoksessa tilaa. Juuri tämä osa-alue on kirjan heikkous. Jo aiemmin menneiden aikojen ruokakulttuurin perehtyneelle lukijalle ei kirjalla välttämättä ole tarjottavaa. Lainaukset Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta, ovat virkistäviä ja tyydyttävät hieman akateemisen lukijan kaipuuta alkuperäislähteille, mutta lukija jäänee silti kaipaamaan tarkempia viitteitä. Vasta kirjan loppupuolella Linnilä muistuttaa, että erityisesti varhaisempien aikojen ruokakulttuurista on säilynyt vain vähän lähteitä ja siksi tieto on usein varsin tulkinnanvaraista. Näistä heikkouksista huolimatta Linnillä on popularisoinnissaan onnistunut mielestäni hyvin.

Ensimmäisen osion lopussa Linnilä perehtyy tarkemmin uuden ajan alun, valistuksen ajan ja 1800-luvun kuuluisimpiin kokkeihin ja esittelee heidän keittokirjojaan. Näin ollen lukijalle tarjoutuu oiva tilaisuus lisätietojen selvittämiseen. Mukana on keskieurooppalaisten lisäksi myös pohjoismaisia ja englantilaisia nimiä. Lisäksi Linnilä esittelee merkittäviä Suomessa järjestettyjä päivällisiä.

Teoksen toinen osio käy läpi ruoan tarveaineita. Ensisilmäyksellä tämä osa vaikuttaa hieman koulukirjamaiselta piirrettyine kuvineen. Esittely on kuitenkin monipuolinen ja kuvaukset ovat napakoita mutta riittäviä. Kirjoittaja huomioi hyvin maantieteelliset sekä maakunnalliset erot. Paikoitellen tarkempi vertaus nykytilanteeseen olisi ollut hyvä lisäys, esimerkiksi puhuttaessa lehmien maidontuotannosta, jolloin lukijan olisi ollut helpompi hahmottaa eroja nykyisen ja mennen arkipäivän välillä. Linnilän esimerkit nykyäänkin käytetyistä ruoka-aineista puolestaan sitovat nykyajan kiintoisasti keskiajan ja jopa antiikin ruokaperinteeseen. Eri kasvien esittely ei ole pelkkää luettelointia vaan lukijalle tarjoillaan makupaloja eri lajikkeiden historiasta. Linnilä huomioi lyhyesti myös ruoka-aineiden kulkeutumisen ja kaupankäynnin: monet tärkeät ainekset ovat peräisin Aasiasta ja välittäjinä toimivat ensin antiikin roomalaiset, sittemmin luostarit. Itämeren alueella hansakaupalla oli merkittävä rooli mausteiden ja yrttien leviämisessä. Uskonpuhdistus puolestaan toi mukanaan ruokatapoihin koruttoman luonteen ja vähensi mausteiden käyttöä.

Viimeisessä aterialla osiossa Linnilä palaa narratiiviseen esittämiseen. Tässä osiossa katkelmat Kaarti Utrion romaaneista ovat pidempiä ja lukijan mielikuvitus saa rauhassa matkata Salernosta Sastamalaan. Keskiaikaisen terveysopin lyhyt esittely on oiva lisä ja tuo lisää syvyyttä käsittelyyn. Tästä osiosta löytyvät myös reseptit, jotka houkuttelevat aloittelevankin kotikokin testaamaan taitojaan. Resepteissä on ansiokkaasti huomioitu myös kaupunkilaiset ja neuvottu miten osan tuotteista voi korvata kaupasta saatavilla aineksilla. Mielestäni Kai Linnilän teos tarjoaa sopivassa suhteessa tietoa ja viihdyttävyyttä. Se sopii erinomaisesti kaikille menneiden aikojen ruokakulttuurista kiinnostuneille.