Jouluna 1969 presidentti Urho Kekkonen pohdiskeli
päiväkirjassaan poliittista rooliaan:
"Hiihtomatkalla mietittyä: aina mielessä Suomen
turvallisuus. Aikansa lapsi 1930-luvulla silloisilla
keinoilla. En ole koskaan ollut militaristi; siksi samalla
etsin toisia keinoja. Kansan eheyttäminen
oikeudenmukaisen
sisäpolitiikan avulla. Ja sodan jälkeen: yhteistyö Nliiton
kanssa."

Urho Kekkosen päiväkirjojen kolmas osa kattaa vuodet
1969-74. Kausi oli ulkopoliittisesti varsin aktiivinen, ja
sille ajoittuivat muun muassa
EEC-vapaakauppasopimushanke, Saksojen
tunnustaminen ja ETYK-neuvottelut. Päiväkirjojen
toimitustyön on Juhani Suomi tehnyt samojen
periaatteiden mukaisesti kuin edellisissäkin osissa.

Prahan kevään 1968 tapahtumien jälkeen alkoi
vaikuttaa siltä, että Moskova pyrkisi sitomaan Suomen
tiukemmin Neuvostoliittoon. Kekkonen kävi
suomettumiseksikin nimitettyä "puolustustaistelua"
painottamalla joka käänteessä puolueettomuutta ja
pitämällä tiiviitä, henkilökohtaisia yhteyksiä
neuvostoliittolaisiin. Jokainen Suomen suunnittelema
poliittinen siirto raportoitiin Moskovaan epäluulojen
välttämiseksi. Tietovirta ei kuitenkaan ollut vain
yhdensuuntainen: Kekkonen sai "kotiryssien" kautta
tietoa myös Kremlin ytimestä.

Etykiä, Saksojen tunnustamista ja Zavidovoa

ETYK-konferenssin järjestämistä Kekkoselle esitti
Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovalev
huhtikuussa 1969. Kekkosen näkemyksen mukaan
Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestäminen
vastasi sinällään Suomen etuja, mutta suostuminen
Moskovan ehdotukseen saisi Suomen näyttämään
Neuvostoliiton myötäjuoksijalta. (29.4. 1969). Lopulta
Suomi teki asiasta oman, Neuvostoliiton esityksestä
poikkeavan ehdotuksen, joka esiteltiin 5.5.1969.

Euroopan turvallisuuskonferenssiin liittyi ongelma
Saksojen tunnustamisesta. Puolueet vasemmalta
oikealle työskentelivät tunnustamisen puolesta, mutta
Kekkonen suhtautui asiaan nihkeästi huolimatta
Neuvostoliiton painostuksesta. Paineet kuitenkin
lisääntyivät, kun Neuvostoliitto ja Saksan liittotasavalta
solmivat voimankäytön kieltävän sopimuksen vuonna
1970.

Syksyllä 1971 Suomi ehdotti molemmille Saksoille
sopimusneuvotteluja suhdejärjestelyistä. Bonn
suhtautui aloitteeseen torjuvasti ja varoitti Suomea
tunnustamasta DDR:ää ennen kuin Saksojen
keskinäiset suhteet olisi ratkaistu. Lopulta
diplomaattisuhteet solmittiin kumpaankin Saksaan yhtä
aikaa, 7.1.1973.

Urho Kekkosen päiväkirjojen kolmannen osan
kattamille vuosille ajoittuu myös Zavidovo-vuoto.
Kekkonen neuvotteli neuvostojohdon kanssa Suomen
ja EEC:n välisestä vapaakauppasopimuksesta
alkuvuodesta 1972. Tapaamisesta tehty muistio päätyi
toimittaja Tor Hägnäsin käsiin. Vuoto huononsi
Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita, mutta
Kekkonen sai erouhkauksellaan neuvottelut jälleen
käyntiin. Päiväkirjassa tapahtumia on kuvailtu varsin
laajalti.

"Minkä vallankumouksen sinä täällä teet?"

Entä pelätty kommunistien vallankaappaus, jonka on
väitetty olleen erittäin lähellä noina vuosina?
Kaikenlaisia huhuja vallankaappaussuunnitelmista
kantautui Kekkosellekin. Muun muassa USA:n
suurlähettiläs Val Peterson oli suositellut alaiselleen,
että tämän kannattaisi siirtää omaisuutensa
ulkomaille, sillä Suomesta tulisi lyhyen ajan kuluessa
kansandemokratia. (27.2. 1970)

Toisessa yhteydessä (29.10. 1970) Kekkonen sai
yllätyksekseen kuulla perustaneensa Antero Jyrängin
johtaman 30-miehisen ryhmän Suomen
muuttamiseksi neuvostovaltioksi. Lisäksi huhuttiin
Soliferin tehtailla työläisten tekevän ylitöinä pamppuja
Metalliliiton lakon aikoihin (8.2. 1971).

Eipä silti savua ilman tulta. Neuvostoliiton
suurlähettiläänä vuosina 1970-71 toimineella Aleksei
Beljakovilla oli ilmeisesti henkilökohtaisena haaveena
tehdä Suomessa vallankaappaus. Hän myös
puuhasteli Metalliliiton suuren lakon yllyttäjänä, mihin
presidentti viittaa muun muassa merkinnässä 18.2.71.
Ilmeisesti viina vei tämänkin miehen, ainakin
lähetystöneuvos Vladimir Stepanov kertoi tämän
aloittaneen ympäri vuorokautisen juopottelun ja
seurustelleen vain SKP:n stalinistien kanssa Suomeen
tultuaan. (23.8.71)

Beljakov intoili vallankaappauksesta lähinnä
humalassa. Eräässä yhteydessä hän oli kertonut
Suomen rajalla odottavan jo neuvostopanssareita, ja
toisessa
yhteydessä yrittäneen saada päivällisellä Viktor
Vladimirovin ryhtyvän heti kanssaan tekemään
vallankumousta (5.9. 1971). Vladimirov oli todennut:

"Olet minun luona asunnossa, minkä
vallankumouksen sinä täällä teet." Beljakov oli
vastannut: "Minä tarkoitan, että tehdään vallankumous
Suomessa. Se on tehtävä heti."

Kekkonen lähinnä löi asian leikiksi Beljakovin kanssa
5.1.1971:

"Selitin B:lle, että haluan Suomen talouden hoidettavan
niin hyvin, että jos sitten tulee vallankumous, jätän
maan talouden loistokunnossa uusille vallanpitäjille,
että ne voivat ainakin pari kolme vuotta huseerata
vanhan hyvän kustannuksella, ennen kuin työväestön
tarvitsee lähteä mielenosoituksiin kuten Puolassa.
Naurua, mutta osaltaan B:n puolelta väkinäistä."

Kremlissäkin oltiin eri mieltä Beljakovin kanssa
Suomen sovjetisoimisesta, joten hänen
suurlähettiläskautensa jäi lyhyeksi.

"Olen yhden humalan mies"

Jos päiväkirjoista halutaan nostaa esille jotain erityistä,
se voisi olla poliittisten päättäjien hulvaton
alkoholinkäyttö:

"Olin illalla Porkkalassa Westerlundin, Kivekkään ja
Hetemäen luona saunassa. Sen jälkeen jatkoille
Hetemäen luokse. Se oli saatanan typerä teko
terveyden kannalta. Puhuttiin ensi tilassa
atomivoimalasta." (22.5.1970)

Tasavallan presidentin morkkis ja krapula kestivät
päiväkausia. Maksa-arvojen noustua yli sallitun hän
kielsi itseltään jatkot, kotona piti olla kello 24:ään
mennessä.

Elokuussa 1974 presidentti pohdiskeli lisää omaa
alkoholinkäyttöään:

"Minulla on [syytä] parin viimeaikaisen humalan
perusteella todeta, että olen yhden humalan mies.
Hyvässä ja mukavassa seurassa tulee otettua sen
verran, että kontrolli horjahtaa ja tulee humalaan. Mutta
seuraavalla päivällä on paha moraalinen krapula, jota
voi kestää viikonkin. Ei viinaa ei rapularyyppyä edes.
Sitten voi käydä niin, että menee pari kolme viikkoa, että
kartan illallisia tai yhdessäoloa ja viinaa inhoan."
(31.8.1974)

Presidentillä väkijuomien käyttö pysyi kuitenkin
kohtuuden rajoissa, mutta muuten alkoholi tuntui
sotkevan hämmentävällä tavalla Suomen poliittista
elämää. Milloin on valtiovieraat jätetty oman onnensa
nojaan, kun isännät ovat juopotelleet, milloin on
ulkomailla tölmäilty kännipäissään. Varsinkin
ulkoministerien pestejä hoitaneiden Väinö Leskisen ja
Ahti Karjalaisen alkoholismien etenemisen
seuraaminen riipaisee sydäntä.

Väinö Leskisen osalta viimeinen pisara Kekkoselle oli,
kun syyskuussa 1971 Leskiseltä lipsahti Tanskassa,
että Suomi suunnitteli Saksojen tunnustamista. Asia
pääsi lehtiin, ja tunnustaminen jouduttiin tekemään
nopeammassa aikataulussa kuin alun perin oli
aikomus.

Kuultuaan lisää juttuja Leskisen ryypiskelystä,
presidentti puuttui asiaan. Hän totesi Leskiselle tämän
saavan jatkaa tehtävässään, mutta "vaadin kirjallisen
luvan, että jos vielä juot, sinä päivänä saat
eron"(13.-14.9. 1971). Puoli vuotta myöhemmin
Leskisen sydän petti, ja hän tuupertui hiihtoladulle.

Samoin Ahti Karjalainen joutui hankaluuksiin
alkoholinkäyttönsä takia. Hämmästystä herätti muun
muassa se, että ulkoministeri antoi epäarvokkaat
haastattelut Hymylle ja VIP:lle. Presidentti kirjoitti
päiväkirjaansa syyn olevan siinä, että humalaisesta
ulkoministeristä oli kuvia, jotka uhattiin julkistaa, jos
haastattelua ei myönnettäisi (8.8. 1973).

Presidentti Kekkonen kävi EEC-sopimuksen
allekirjoittamisesta kovan väännön Neuvostoliiton
kanssa, mutta sopimus tuli kuitenkin lopulta
presidentin esittelyyn lokakuussa 1973. Tästä Suomen
askeleesta matkalla Euroopan Unionin jäsenyyteen
presidentti kirjoitti:

"Ahti soitti, oli tavannut Kotovin, joka antoi selvä-merkin.
Ahti tuntui olevan armottomassa humalassa. Klo 14
Sorsa soitti ja kertoi, että Ahti oli viety jollekin
selviämisasemalle, että pääsisi esittelyyn. Esittely
15.30. Ahti pirusti päissään ja valokuvaajia joka
puolella." (3.10. 1973)

Alkoholismista huolimatta Karjalaisen ura jatkui vielä
pitkään. Hän pyysi presidentiltä useaan otteeseen eroa
ulkoministerin paikalta kertoen olevansa
kuolemanväsynyt. Ura politiikassa jatkui kuitenkin vielä
vuosia. Lopulta poliittinen ura päättyi, kun hänet
erotettiin Suomen Pankin pääjohtajuudesta vuonna
1983.

"Itkin kuin lapsi"

Presidentin yksityiselämän kannalta kausi oli raskas.
Ikääntyvän miehen ystävät kuolivat yksi toisensa
jälkeen. Pahin menetys oli kuitenkin vaimon Sylvin
kuolema vuoden 1974 lopulla. Kekkonen kirjoitti siitä
näin:

"Klenberg sanoi, että Meilahdesta kuuluu huonoja
uutisia, Sylvi saanut kohtauksen ja se on vakava.
Halonen toivoo, että ajaisin heti sinne. Kun olin alhaalla
Halonen vastassa ja kertoi, että Sylvi on kuollut n.
12.20. Valtimoveritulppa. — Tulin ja itkin kuin lapsi.
Vainaja ei koskaan sanonut pahaa ja ilkeää sanaa,
vaikka olisi paljon ollut syytäkin."(1.12. 1974)

Myös Kekkosen oma sairaus nosti päätään. Pari kertaa
ollessaan lenkillä turvamiehen kanssa presidentti sai
muistikatkoksia, joiden aikana hän seisoi hiljaa
aloillaan pari minuuttia. Hän ei itse tajunnut tapauksia,
vaan kuuli niistä muilta.

"En pannut merkille päivää, mutta kerran i.p. ennen
päivällistä tunsin kuin heikkoa pyörrytystä
kirjoituspöydän ääressä. Päivällisillä tuli Pekan [Vilpas]
kanssa puheeksi erään asiakirjan allekirjoittaminen,
josta kysyin. Pekka vastasi, että olin juuri sen
allekirjoittanut. Vanhuus!" (21.11. 1972)

Kohtausten jälkeen presidentti kyseli lääkäreiltä,
pitäisikö hänen erota. Näiden mielestä siihen ei
kuitenkaan ollut mitään syytä. He ainoastaan kehottivat
presidenttiä vähentämään ruumiillista rasitusta ja
lepäämään kunnolla.