Aino Kallaksen koottuja teoksia (1938) koristanut valokuva – filmitähden olemus ja kirjailijan kaihoinen kaukaisuuteen tähdätty katse – lumosi allekirjoittaneen koulutyttöiässä isovanhempien kodin ullakolla. Vastaavalla innolla tartuin Maarit Leskelä-Kärjen, Kukku Melkkaan ja Ritva Hapulin toimittamaan teokseen Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. Kansikuva kertoo paljon siitä, kuinka Aino Kallaksen teokset sitoutuvat vahvasti hänen persoonaansa.

Maarit Leskelä-Kärki ja Kukku Melkas ovat kirjoittaneet kirjan alkuun laajan elämäkerrallisen katsauksen Aino Kallaksesta ja hänen tuotannostaan. He tiedostavat tehtävänsä vaikeuden, koska Kallaksen tuottamaa tekstiä on olemassa niin valtava määrä. Kirjailijaa ja tämän tuotantoa käsitellään toisiinsa limittyneinä. Ilmeisesti muunlainen lähestymistapa on mahdotonta, kun kohteena on niin voimakas persoona kuin Aino Kallas. Halusiko Aino Kallas, että hänen oma elämänsä sidotaan aina olennaiseksi osaksi hänen tuotantoaan vai olisiko hän halunnut niiden edes joskus pysyvät toisistaan erillään? Kysymykseen on mahdoton vastata.

Itseäni on aina kiinnostanut Aino Kallaksen päiväkirjoissaan esiin tuoma jyrkän patrilineaarinen käsitys perheestä, suvusta ja omasta verenperinnöstään. Hän korostaa toistuvasti isänsä suvun merkitystä itselleen ja katsoo, että ei ole perinyt mitään äitinsä suvusta. Nykyajan näkökulmasta Ainon koulutetun, ammatissa toimineen ja kirjoittamista harrastaneen äidin sekä tämän sisaren Ida Godenhjelmin vaikutus nousee kuitenkin yhdeksi keskeiseksi tekijäksi sille, että Aino Kallaksesta ylipäätään tuli kirjailija. Hilkka Oksama-Valtonen tuokin artikkelissaan esiin sen, että Kallas sai ehkä näiden molempien naisten ansiosta varsin poikkeuksellisen kasvatuksen.

Kallasta kiehtoivat Krohnin suvun tarinat, sen erikoiset ihmiskohtalot sekä kansainvälisyys, dekadenssi ja esi-isien kiehtovan paheellinen rappio yhdistettynä romanttiseen kartanoelämän hohteeseen. Krohnin suku oli tutkittu ja selvitetty hyvin jo Aino Kallaksen omana aikana. Siihen oli siis helppo ihastua ja samastua toisin kuin yhteiskunnalliselta merkitykseltään vaatimattomampaan ja tuntemattomaan äidin sukuun.

Leskelä-Kärki syventyy omassa artikkelissaan sisaruuden merkitykseen Kallaksen elämässä ja tuotannossa, mikä on tuttua jo hänen väitöskirjastaan. Leskelä-Kärki pohtii tavallaan äidin merkitystä sikäli, että Aino Kallaksen suhde täyssisar Auneen oli tavallaan yllättäenkin erityislaatuinen. Aino Kallas itse siis korosti omaavansa vain isänsä Krohnien verenperintöä mutta oli siitä huolimatta monella tapaa hyvin vahvasti ”verisitein” sidottu äitinsä kautta ainoaan täyssisareensa Auneen. Sisarpuoli Helmi jäi ulkopuoliseksi, vaikka olikin ihailtua Krohnien sukua. Suhde veljiinkin pysyi kunnioittavan etäisenä. Kallas ei kyennyt luomaan sisaruspuoliinsa yhtä pitkää ja lämmintä suhdetta kuin täyssisareensa Aune Krohniin. Mielestäni tämän ”matrilineaarisen” näkökulman ja merkityksen esiin tuominen on kirjan artikkelien parhainta antia, joka pakottaa lukijan pohtimaan varjoon jätetyn äidin Minna Lindroosin ja hänen sukunsa vaikutusta tyttäriinsä.

Kukku Melkas kertoo artikkelissaan Kallaksen tavasta rinnastaa äitiys ja naiseus luontoon. Jälleen siis tarkastellaan Kallaksen kipeää suhdetta äitiyteen. Lukijana alkaa kiinnostaa yhä enemmän se, kuinka vahvasti Kallas jatkuvasti pohtii teoksissaan naiseutta ja äitiyttä, vaikka hän itse omissa päiväkirjoissaan lähestulkoon kielsi äitinsä merkityksen itselleen sekä koki olevansa ensisijassa luotu poikien äidiksi. Hän myös hakeutui mieluummin älykkäiden miesten kuin kaltaistensa älykkäiden naisten ystäväksi.

Aikakauden ihanne oli patriarkaalinen ydinperhe ja yhteiskunta, jossa miehen piti olla voimakas ja naisen heikompi kodin hengetär. Kallas itse oli kaikkea muuta kuin aikakauden ihanteellinen kodin hengetär eikä edes pyrkinyt sellaiseksi. Hänen voi katsoa jopa hieman halveksineen tällaisia naisia. Silti Kallas haikeana toteaa marokkolaisia naisia kuvatessaan kuinka länsimainen nainen on menettämässä ”kukankaltaisuutensa”. Ritva Hapuli kysyykin, että katsoiko Kallas siis tasa-arvon kuitenkin riistävän naisellisuuden. Päiväkirjassaan Aino Kallas arvioi valinneensa aviomiehensä vaistolla tämän terveen talonpoikaisen sukuperimän vuoksi, koska itse omasi degeneroitunutta verta. Kallas oli siis tässä suhteessa aikansa lapsi, joka siitä huolimatta loi teoksia kaltaisistaan voimakkaista omaa tietään kulkevista naisista ja heikoista miehistä. Ristiriita onkin tavattoman mielenkiintoinen.

Kirjoittajat tuovat kiinnostavana näkökulmana Aino Kallaksen tasapainoilun perheen ja kirjoittamisen välillä sekä siihen liittyvät syyllisyyden tunnot. Syyllisyydestä huolimatta Kallas oli varma, että hänen on asetettava taide kaiken edelle. Oskar Kallas oli aikakaudella todellinen poikkeusyksilö, koska hän salli vaimolleen vetäytymisen viikoiksi yksin kirjoittamaan ja tuki muutenkin tämän uraa parhaansa mukaan. Kaikki tämä heijastui Kallaksen luomiin naishahmoihin, jotka myös kamppailevat erilaisten valintojen keskellä. Aino Kallaksen päiväkirjat lukeneelle myös Silja Vuorikurun artikkeli Kallaksen Batsheba-näytelmästä on mielenkiintoista luettavaa. Kadonneeksi luultu näytelmä löytyi vasta vuonna 2007 Viron kirjallisuusmuseosta Tartosta.

Sirje Olesk tuo Aino Kallakseen virolaisen näkökulman, jota on pitkään odotettu. Viettihän Aino Kallas elämästään suurimman osan Virossa sekä hyödynsi pääteostensa aiheina Viron historiaa. Aino Kallasta voidaan siis pitää myös virolaisena kirjailijana. Kallaksen ja hänen kirjallisen tuotantonsa tutkimus on alkanut oikeastaan kunnolla vasta 1990-luvulla maan itsenäistyttyä. Päiväkirjat kiinnostavat virolaisia lukijoita ehkä muuta tuotantoa enemmän, koska ne tuovat esiin paljon tietoa Viron lähihistoriasta.

Henna Haaviston artikkeli vetää yhteen aiemmat artikkelit pohtimalla Aino Kallaksen julkisuuskuvaa. Aino Kallaksen tyylikäs omakuva koristi hänen kirjojensa kansia sekä kirjamainoksia. Hänet siis myytiin tavallaan yhdessä kirjojen kanssa. Kallaksen elämän nostettiin julkisuuteen suomalaisessa lehdistössä 1920-30 -luvuilla. Kallas oli maailmannainen, aikansa suuri julkkis, jonka toivottiin edustavan ja vievän maailmalle myönteistä Suomi-kuvaa. Oikeastaan vertaisin häntä tänä päivänä kirjailija Sofi Oksaseen, jonka kaikki tuntevat ja josta muodostetaan mielipide, vaikka ei olisi luettu ainuttakaan hänen kirjoittamaansa romaania. Julkisuus on kirjailijalle kaksiteräinen miekka.

1920- ja 30-luvuilla, suomalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa, Aino Kallas nähtiin Julius Krohin kirjoittavana tyttärenä eikä omana itsenään. Hänen lahjakkuutensa katsottiin periytyneen isältä ja tavallaan paheksuttiin sitä, että hän ei kirjoittanut suomalaisista aiheista, vaikka oli kuulun suomalaisuusmiehen tytär. Toisin sanoen Kallakselle itselleen tärkeä verenperintö kääntyi osittain jopa häntä vastaan. Haaviston toivomukseen Kallaksen julkisuuskuvan tutkimuksen laajentamisesta koskemaan myös ulkomaista lehdistöä on helppo yhtyä.

Kirjan viimeinen luku on muusta kokonaisuudesta irrallinen osio, joka ei ehkä täysin sovi muuhun kokonaisuuteen. Leskelä-Kärki kertoo lyhyesti Aino Kallasta koskevan kirjoituskeruun tuloksena saaduista teksteistä. Kyse on raportoinnin luonteisesta osuudesta, joka olisi ehkä ollut jopa oman tutkimuksen arvoinen. Nyt se jää enemmän katsaukseksi vaille tarkempaa analyysia.

Teos vastaa moneen kysymykseen, joita Kallaksen teosten ja päiväkirjojen lukija on jäänyt pohtimaan. Se on selkeästi suunnattu Aino Kallaksen tuotannon ja elämän hyvin tunteville lukijoille. Sen sijaan Aino Kallakseen täysin perehtymättömälle kirja saattaa olla vaikeammin ymmärrettävä. Se on myös ensimmäinen tutkimus Kallaksesta, jossa on hyödynnetty yhteistyötä Viron kanssa. Aino Kallasta pitäisikin entistä enemmän tutkia kansainvälisestä näkökulmasta, koska hänen kirjojaan käännettiin monille kielille. Toivottavasti kirjan innoittamana syntyy uutta tutkimusta. Kirjan taitossa ongelmia tuottaa se, että kahdeksan erillisen artikkelien kirjoittajat löytyvät vasta teoksen lopusta. Ehdin lukea kirjaa varsin pitkälle ja kaivata tietoa kirjoittajien taustoista ennen kuin huomasin selata kirjan loppuun. Innokas lukija kun ei aina muista huolella lukea sisällysluetteloa, josta asia toki olisi selvinnyt.

Julkaistu myös Ennen ja nyt lehdessä tiistaina 21. syyskuuta 2010.