ajankTyöaikakirja koostuu kolmesta osasta ja laajasta johdannosta. Johdannossa käydään läpi teoksen teoreettista taustaa ja esitellään kirjan artikkeleja eri näkökulmista. Ensimmäisen osan, ”Tarinoita ajasta”, aloittaa Ilkka Levänkatsaus poliisien ajallisiin merkityksiin työssä. Levä tarkastelee artikkelissaan eläköityneiden poliisien näkemyksiä ajan merkityksestä omalla urallaan. Artikkelissa korostui mielestäni kiinnostavalla tavalla muutokset, jotka poliiseilla värittivät näkemyksiä heidän päättyneistä uristaan, kuten esimerkiksi naisten saapuminen poliisiin, teknologian merkityksen kasvu ja väkivallan merkityksen muutos.

Toisessa artikkelissa Sanna Saksela-Bergholm analysoi ulkomaalaisten, lähinnä virolaisten ja venäläisten, tilapäistyöntekijöiden näkemyksiä tulevaisuudesta. Saksela-Bergholm tarkastelee heidän tulevaisuuden käsityksiään muun muassa liminaalitilan käsitteen kautta, mikä sopii tutkimusasetelmaan mainiosti. Tutkittavat on vastausten perusteella kategorisoitu kolmeen ryhmään, seikkailija, sopeutuja ja selviytyjä. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista nähdä, miten tuloksiin olisi vaikuttanut, jos tutkimukseen olisi otettu mukaan tilapäistyöntekijöitä Aasian maista kuten Thaimaasta. Heidän kokemuksensa työnteosta Suomessa saattavat olla hyvinkin erilaisia kuin lähinaapuriemme.

Kuva: Harold Lloyd elokuvassa Safety Last!, 1923.

Kolmannessa artikkelissa Charlotta Österberg pohtii ruotsinkielisten opettajien kokemuksia itsensä toteuttamisesta työ- ja vapaa-ajalla. Artikkelin lopputuloksena on, että opettajille työ on tärkeä itsensä toteuttamisen keino, mutta ajanhallinta tuottaa haasteita niin työssä kuin vapaa-ajalla. Sinänsä mielenkiintoista ja tärkeää artikkelia haittasi hieman kielellinen ontuvuus, mikä todennäköisesti johtui siitä, että artikkeli on käännetty ruotsin kielestä.

Tietotyö joustaa – työnantajan eduksi

Tutkimuksen toisen osan, ”Rytmihäiriöitä”, aloittaa Charlotta Niemistön, Mira Karjalaisen ja Jeff Hearnin erittäin mielenkiintoinen artikkeli tietotyöntekijöiden työajan määrittelystä. Artikkelissa on mielestäni monta äärimmäisen kiinnostavaa huomiota. Ensinnäkin oli herättävää käsittää ”ihannetyöntekijän” mallin sukupuolittuneisuus ja erityisesti miehisyys siinä mielessä, että ”ihannetyöntekijä” pystyy tekemään pitkiä päiviä ja asettamaan työn etusijalle. Lisäksi mielenkiintoista on se, miten paljon tietotyöntekijöillä on ”näkymätöntä työaikaa” ilman, että he itse määrittelevät sitä työksi esimerkiksi kotona lukiessaan sähköposteja keskellä yötä. Kirjoittajat tuovatkin hyvin yhteenvedossa esille, että joustavaksi markkinoitu tietotyö vaikuttaa olevan joustava lähinnä työnantajan eduksi.

Kirjan viides artikkeli asiantuntijoiden ajanhallinnasta sidoksisessa työssä sopii erinomaisesti Niemistön, Karjalaisen ja Hearnin artikkelin jatkoksi. Minna Toivasen ja Olli Viljasen kirjoittamassa artikkelissa tuodaan hyvin esille ne ajankäytölliset haasteet, joita asiantuntijat kohtaavat lähes jatkuvasti muuttuva(/i)ssa työympäristö(i)ssä. Yhteenvedossa todetaan osuvasti, että ratkaisut näihin haasteisiin eivät löydy vain yksilöiden ajankäytöstä vaan kollektiivisista ratkaisuista. Toisin sanoen ei riitä, että yksilöitä koulutetaan ja kannustetaan tehostamaan ja pohtimaan ajankäyttöään, mikäli muutoksia ei tapahdu myös laajemmalla tasolla. Vastuu ei siis voi olla vain yksilön harteilla.

Toisen osan päättää Mika Helanderin artikkeli työssä liikkumisesta ja siihen käytetystä ajasta. Helander on tarkastellut työssä matkustamista ja liikkumista hyvin erilaisten ammattiryhmien parissa, aina yritysjohtajista bussinkuljettajiin, ja ryhmien parissa kokemukset ovat ymmärrettävästi hyvin erilaisia. Artikkelista tulee erinomaisesti esille, miten liikkuminen koetaan eri ammattiryhmissä. Toiset näkevät liikkumisen lähes hukkaan heitettynä aikana kun taas toisille se voi olla tehokasta työ- tai rentoutumisaikaa.

Yrittäjän riskit siirtyivät työntekijälle

Kolmannessa osassa, ”Ajan henki”, on neljä artikkelia, joista kolmea ensimmäistä yhdistää mielestäni teemallisesti ajatus, että työelämässä yrittäjämäiset riskit siirtyvät yhä enemmän eri muodoissa työntekijöille. Työaikakirjan viimeisen osan aloittaa Juha Antilan artikkeli, jossa hän perkaa harhakäsityksiä työajoista. Hän kumoaa tehokkaasti ajatukset, että Suomessa olisi joustamattomat tai erityisen lyhyet työajat, tai että työajan pidentäminen sellaisenaan toisi vaurautta Suomeen. Antila tuo oivallisesti esille, että vastaus tuottavuuden kasvuun löytyy työtuntien mekaanisen lisäämisen sijaan pikemminkin työolojen ja johtamisen kehittämisestä.

Ville Jalovaaran tutkimus nollatuntidebatista on erittäin puhutteleva artikkeli, koska niin kutsutuissa nollasopimuksissa konkretisoituu toisaalta äärimmäinen joustavuus ja toisaalta äärimmäinen epävarmuus. Useimmiten jousto toimii kuitenkin vain työnantajan eduksi kun taas epävarmuus jää työntekijän taakaksi. Jalovaaran artikkeli tuo esille, että kyseessä on laaja eurooppalainen ilmiö ja polarisoitunut debatti, jossa vastakkain ovat joustoja vaativat työnantajat ja työntekijän asemasta huolissaan olevat ammattiliitot.

Mats Nylundin ja Hilma Immosen artikkelissa jakamistaloudesta ja erityisesti Uberistä tulevat tarkasti esille ongelmat, jotka liittyvät työntekijöiden määrittelyyn, asemaan ja turvaan uusissa jakamistalouden muodoissa. Siinä missä esimerkiksi juuri Uber tarjoaa asiakkaille helppoja ja halpoja ratkaisuja, kuljettajilleen palvelu ei ole aina yhtä suotuisa. Kuljettajien näkökulman esilletuominen onkin äärimmäisen tärkeää, jotta jakamistalouden ilmiöiden kaikki vaikutukset tulevat näkyville ja tasapuolisesti arvioitaviksi. Työaikakirjan päättää hieman erilainen artikkeli toimihenkilöliikkeen naiskuvan historiasta. Ilkka Levä luo hyvän katsauksen, miten naiskuva on muuttunut 1950-luvulta lähtien ja miten naisten laaja siirtyminen kodista työelämään erityisesti 1970-luvulla vaikutti naiskuvaan. Artikkeli tuo kiinnostavasti, ja hieman yllättäen, esille esimerkiksi sen, että akateemisessa maailmassa muutos naiskuvassa tapahtui myöhemmin kuin esimerkiksi alempien toimihenkilöiden kentällä ja nainen nähtiin pidempään miehen apulaisena.

Teoksen vahvuutena on, että eri ammattiryhmiin kuuluvat haastateltavat saavat äänensä kuuluviin ja artikkelien esille nostamiin ajankäytön haasteisiin ja työelämän muutoksiin on helppo samaistua. Kirjoittajat yhdistävät erinomaisesti tutkittavien henkilöiden kokemukset työelämästä ja sen muutoksista teoreettisiin malleihin, ja onnistuvat hyvin selittämään käsiteltävien ilmiöiden laajempia taustoja myös ajan sosiologiaan vihkiytymättömälle lukijalle.

Kirjassa ei ole kaikkia artikkeleja yhteen vetävää lopetusta, mutta artikkelit toimivat myös itsenäisesti, koska ne käsittelevät hyvin erilaisia näkökulmia ajankäyttöön ja -hallintaan. Teos tarjoaa vahvoja puheenvuoroja työelämästä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kirjan etukannessa lukeekin, että ” […]kirja piirtää kuvaa ajasta, jossa elämme.” Työaikakirjan piirtämän kuvan mukaan aikamme on vaatimuksineen paitsi ristiriitainen myös hetkittäin lohduttoman raskas uusista joustoista ja vapauksista huolimatta, tai ehkäpä juuri niistä johtuen.