Transatlanttinen orjakauppa ja Amerikan orjuus kuuluvat ihmiskunnan historian pahimpiin ihmisoikeusloukkauksiin, todetaan 200-vuotta orjakaupan kieltämisen johdosta hyväksytyssä YK:n julkilausumassa vuonna 2006. YK:n yleiskokous korosti syvää osallisuutta siitä, että kansainvälinen yhteisö on tarvinnut lähes 200 vuotta tunnistaakseen, että orjuus ja orjakauppa olivat rikos inhimillisyyttä vastaan. Julkilausumassa korostettiin, että “orjakaupan ja orjuuden perintönä afrikkalaista alkuperää olevat ihmiset kohtaavat myös nykyään… vihaa, suvaitsemattomuutta, rasismia ja ennakkoluuloja”.

Orjuus on yksi ihmiskunnan vanhimmista instituutioista. Sen synty liittyy maanviljelyksen kehittymiseen, jonka myötä kävi edullisemmaksi pakottaa sotavangit työhön kuin tappaa heidät. Kalle Kananoja ei käsittele teoksessaan Antiikin orjuutta tai orjuuden globaaleja ilmentymismuotoja. Hänen analyysinsä kohdentuu transatlanttiseen orjakauppaan ja orjuuteen Amerikan mantereella, joka edusti ”orjuuden kehittyneintä muotoa” historiassa (s.20).

Kananoja on löytänyt aiemmin vähemmälle huomiolle jääneen lähdeaineiston: iberialaisen inkvisition pöytäkirjat. Kyseinen lähdeaineisto on johtanut siihen, että hän keskittyy Espanjan ja Portugalin harjoittamaan orjakauppaan ja orjuuteen. Teoksessa jää taka-alalle Iso-Britannian, Ranskan ja Alankomaiden harjoittama transatlanttinen orjuus. Teoksen otsikko voisikin olla iberialaisen Amerikan orjuuden historia. Kananoja ei käsittele myöskään eri maiden orjuuden välisiä eroja, vaikkakin viittaa alueellisiin eroihin vapauttamisesta koskevassa lainsäädännössä, jonka jakolinjat kulkivat katolisen ja protestanttisen Atlantin välillä (vrt. s. 237)

Kulttuurinen näkökulma

Kirja analysoi atlanttista orjuutta ja orjakauppaa sosiaali-ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Yksi kirjan teesi liittyy kulttuuriseen jatkumoon. Sen mukaan orjien kulttuurinen ja sosiaalinen selviytyminen perustui yhteisöjen luomiseen ja ylläpitämiseen (s. 12). Kananojan mukaan orjat välittivät afrikkalaisia kulttuurisia käytäntöjä Amerikassa perheissä ja siinä syntyneille lapsille (s. 17). Kananoja toteaa toisaalta, että orja oli ”sosiaalisesti kuollut” ja hänet oli eristetty ”kulttuurisesti esivanhempiensa sosiaalisesta perinnöstä” (s. 20). Orja vieraannutettiin täysin syntyperästään. Näiden kahden vastakkaisen kehitystrendin välistä jännitetä teoksessa ei käsitellä.

Kananoja ei halua esittää tulkintaa orjuuden taloushistoriasta eli siitä, millä tavoin orjakaupan kasvu ja orjilla tuotettu työ vaikutti kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehitykseen. Hän toteaa transatlanttisen orjakaupan ja Amerikan mantereen orjuuden näytelleen perustavanlaatuista roolia kapitalismin nousussa ja leviämisessä. Orjuuden tuottamilla tuotteilla oli olennainen merkitys globaalin kapitalismin kehitykselle. Kananojan mukaan ”orjuutetut afrikkalaiset ja afroamerikkalaiset rakensivat modernin Amerikan – ja koko modernin maailman” (s. 24). Hänelle orjalaivat olivat 1700-luvulla ”globalisaation ja kapitalismin kehityksen ensisijaisia välineitä” (s. 69).

Orjuus ja Afrikka

Teoksessa Kananoja käsittelee seikkaperäisesti transatlanttisen orjakaupan uhrien alkuperää Afrikassa. Angola ja Kongo olivat keskeisiä orjakaupan alueita. Kyseisiltä alueilta vietiin 5,6 miljoonaa orjaa, joka on 45 prosenttia kaikista transatlanttisen orjakaupan uhreista. Benininlahden alue oli niiden lisäksi keskeinen orjakaupan keskus. Sieltä pakkovietiin Amerikan mantereelle arviolta 2 miljoonaa orjaa. Dahomeyn kuningaskunta oli yksi keskeinen orjakaupan toimija 1700-luvulla Afrikan mantereella.

Afrikasta vietiin kaikkiaan yli 12,5 miljoonaa orjaa vuosina 1501-1866 Amerikan mantereelle. Kukaan ei tiedä, kuinka monta afrikkalaista menetti henkensä orjien metsästysvaiheessa Afrikassa. Kananoja esittää myös lukuja islamilaisesta orjakaupasta. Transatlanttisen orjakaupan lisäksi afrikkalaisia vietiin Saharan yli Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään vuosina 650-1600 noin 4,8 miljoonaa orjaa ja Intian valtameren ja Punaisenmeren rannoilta kuljettiin vuosina 850 – 1600 noin 2,4 miljoonaa afrikkalaista orjaa (s. 46).

Miksi afrikkalaiset myivät orjia? Kysymyksellä on olennainen merkitys Afrikan ja globaalihistorian kannalta. Transatlanttinen orjakauppa oli yksi globaalihistorian suurimpia pakolla tuotettuja muuttoliikkeitä. Yhden lähtökohdan tarjoaa Afrikassa harjoitettu orjuus ennen eurooppalaisten tuloa, vaikka ilmiö oli marginaalinen (s. 38). Se loi tulevalle orjakaupalle tiettyjä edellytyksiä. Kananojan mukaan ”orjuusinstituution olemassaolo Afrikassa takasi sen, että orjia oli saatavilla, ja afrikkalaiset perinteiset lait mahdollistivat orjien myynnin ja ostamisen” (s. 51). Tämän lisäksi afrikkalainen orjuus ”loi tietynlaisia odotuksia Atlantin ylittäneiden orjien mielissä” (s. 40). Olemassa oleva yhteiskunnallinen todellisuus osoitti, että ihmiselämään näytti kuuluvan luonnollisesti orjanomistajat ja orjat.

Afrikkalainen orjuus oli luonteeltaan erilaista kuin syntyvä orjuus Amerikan mantereella. Ghanassa orjilla oli vahva poliittinen rooli sotilaina ja valtion virkamiehinä ja Songhain valtio suosi orjasotilaita. Afrikassa orja saattoi saavuttaa myös korkean sosiaalisen aseman.

Toinen Kananojan keskeinen kysymys on se, ”mikä sai afrikkalaiset myymään toisiaan orjiksi eurooppalaisille?” (s. 51) Hänen mukaansa esikolonialistisen ajan Afrikassa ei ollut olemassa ”afrikkalaista identiteettiä”. Yksinkertaisesti ”kauppaa käyneet hallitsijat eivät ajatelleet myyvänsä toisia afrikkalaisia vaan oikeutetuissa sodissa vangittuja vihollisiaan” (s. 54f.). Afrikkalaiset toimijat pyrkivät asettamaan rajoitteita, keitä sai laillisesti orjuuttaa ja myydä.

Orjuus uudessa maailmassa

Ennen orjuuden alkamista uudella mantereella afrikkalaisten oli kestettävä nöyryyttävä ”kauppatavaran” tarkistus ostajien taholta ja orjalaivan matkan piinaava kokemus. Matka Atlantin ylitse oli verrattavissa ”kuoleman vyöhykkeen” ylittämiseen (s. 84). Keskimääräinen kuolleisuus Atlantilla orjien osalta oli noin 12 prosenttia (s. 89). Naisorjille laivamatka merkitsi alkavaa seksuaalista orjuutta. Laivalla heistä tuli ”seksuaalisia panttivankeja” (s. 78) Orjalaivoja voi kuvata kelluviksi haudoiksi ja merenpäällisiksi helvetin esikartanoiksi.

Orjuuden ensimmäinen kasvu liittyi 1500-luvun viimeisellä neljänneksellä Brasilian sokeriplantaasien kehitykseen, kun niillä siirryttiin laajamittaisesti afrikkalaiseen orjatyövoimaan Amerikan alkuperäiskansojen orjuuttamisen sijaan. Brittien omiin siirtokuntiin tuomien orjien määrä ohitti Brasiliaan vietyjen orjien määrän 1700-luvun loppupuolella. Eniten orjia tuotiin Afrikasta 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä, noin 1,8 miljoonaa. (vrt. s. 95f.)

Orjakauppaa vauhdittivat kaivosteollisuuden tuotteiden, sokerin, tupakan, kahvin ja erityisesti puuvillan kysyntä Euroopassa. Yhdysvaltojen etelässä orjatyöllä tuotettu puuvilla toi 1800-luvun puolivälissä puolet maan vientituloista. Riisistä tuli vientituote 1720- ja 30-luvuilla. Tämän ns. mustan riisin” avulla Pohjois-Carolina nousi rikkaammiksi englantilaiseksi siirtokunnaksi (vrt. s.105f.)

Iberialainen Amerikan alueen orjuus tarjosi joillekin mustille mahdollisuuksia etenemiseen ja vapauteen. Kananoja kirjoittaa: ”iberialaiset yhteiskunnat tarjosivat sopeutuville, kuuliaisille ja tottelevaisille orjille mahdollisuuden vapauteen, mutta kaikki orjat eivät… sopeutuneet”. Omituisesti hän jatkaa:

”Sen sijaan, että he olisivat kärsivällisesti odottaneet vapautta, uhmakkaat orjat karkasivat.” (s. 197)

Tässä olisi ollut paikallaan pohtia eroja orjien vapautumisen mahdollisuuksista Pohjois-Amerikan etelävaltioiden, Britannian ja Ranskan valta-alueilla. Katolisen kirkon rooli orjien elämässä oli aivan erilainen iberialaisen Amerikan alueella kuin protestanttien hallitsemilla alueilla.

Orjuuden oikeus: rasismi

Transatlanttisen orjuuden alkuvaiheessa orjuuden oikeutuksena toimi Raamatun kertomus siitä, miten Nooa kirosi poikansa Haamin tehden hänestä palvelijoiden palvelijan. Afrikkalaisten ihonvärin esitettiin olevan rangaistus syntisestä käytöksestä. Toisena keskeisenä argumenttina oli Aristoteleen ajatus siitä, että jotkut olivat syntymästään asti luotu hallittavaksi, toiset taas hallitsijoiksi.

Valistuksen ja luonnontieteen kehityksen myötä syntyneen tieteellisen rasismin Kananoja ohittaa pitkälti. Tässä olisi ollut paikallaan tarkastella esimerkiksi Pekka Isakssonin artikkelia John Locken ihmisoikeusteoriasta, ekspansiosta ja orjuuden oikeutuksesta (vrt. Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo (toim.) Eriarvoisuus, valistuksen lupaus ja rasismi, Historiallinen arkisto 112, Helsinki 1999, s. 55-88.)

Kananoja tukeutuu historioitsija James Sweetin näkemykseen siitä, että espanjalaiset ja portugalilaiset kristityt omaksuivat rasistisia asenteita nimenomaan muslimeilta ja sovelsivat niitä Afrikasta tuotuihin orjiin. Sen mukaan iberialainen rasismi oli ennakkoehto Amerikassa kehittyneelle orjuudelle (s. 219). Tässä Kananoja ohittaa reconquistan ja erityisesti juutalaisvastaisuuden panoksen iberialaisen rasismin syntyyn. Syntyi ”veren perinnön” ja kristillisen juutalaisvastaisuuden liitto ja vaatimus ”veren puhtauden”ulottamisesta koko espanjalaista yhteiskuntaa. ”Veren puhtauden”rasistisesta periaatteesta tuli espanjalaisten ja portugalilaisten yksi keskeinen hallitsemis- ja alistamisperiaate siirtomaissa. Syntyperä ja ihonväri määrittivät yksilön aseman yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Näin syntyivät käsitteet puoli-, neljännes- ja kahdeksasosavalkoinen. Espanjalaisten ja portugalilaisten rotukastijärjestelmällä oli kuten Kananoja huomauttaa vaikutusta myöhemmin englantilaisten ja ranskalaisten rasistisen siirtomaapolitiikan muotoutumiseen.

Rasismilla oli keskeinen merkitys orjuuden oikeuttamisessa Iso-Britannian, Ranskan, Alankomaiden ja erityisesti Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Iberialaisen Amerikan alueella espanjalaisten/ portugalilaisten, alkuperäisväestön ja afrikkalaisten orjien jälkeläiset muodostivat hyvin kirjavan sekoituksen (vrt. s. 222ff.). Englantilaisessa Pohjois-Amerikassa vakiintui 1700-luvulla kahtiajako mustiin ja valkoisiin, jonka sementoi 1800-luvulla tehty päätös ns. yhden pisaran säännöstä. Sen mukaan jokainen, jonka sukupuussa oli yksikin musta esivanhempi, oli musta. Tämän säädöksen vaikutukset ulottuvat aina nykypäivään Yhdysvalloissa.

Orjien vastarinnasta

Orjuutettujen vastarinta alkoi jo alkuvaiheessa Afrikan mantereella. Atlanttia ylitettäessä tapahtui usein orjien kapinointia. Miehistön heikkeneminen tai myrskyn luoma epäjärjestys tarjoisivat esimerkiksi orjille mahdollisuuden kapinointiin merimatkan aikana (vrt. s. 86-88).

Orjien kapinointia Amerikan mantereella Kananoja tarkastelee vastarintaa kulttuurisesta näkökulmasta, jossa orjien kapinallisuus on tulkittu pyrkimykseksi säilyttää afrikkalaisia kulttuurikäytänteitä ja arvoja (s. 186). Hänen mielestään

”orjilla oli myös perusteltuja syitä alistua ja tehdä yhteistyötä, mutta vastarintaan ryhtyneet orjat eivät näistä keinoista perustaneet.” (s. 185)

Nämä ovat outoja lähtökohtia. Kulttuurisen näkökulman sijasta olisi voinut olettaa keskeiseksi nousevan vapautuminen orjan asemasta vapaaksi henkilöksi. Kananoja ei avaa myöskään sitä, miksi orjilla olisi ollut perusteltuja syitä alistua.

Kananoja pohtii vastarinnan erilaisia muotoja. Arkipäivän vastarintaan hän liittää liikkumisen omin luvin plantaasin ulkopuolella tai osallistumisen kiellettyihin kokoontumisiin. Espanjalaisessa Amerikassa hänen mukaansa yksi vastarinnan erikoisimmista muodoista oli hankkiutua inkvisition tuomioistuimen eteen (s. 187). Erilaiset työhön liittyvät vastarinnan muotoja kuten tietoisesti tehty työn heikko laatu tai työvälineiden tahallinen rikkominen eivät ole analyysin kohteena.

Radikaali vastarinta ja orjakapinat olivat koko Amerikan mantereen orjuuden ilmiö. Varhaisimmat maininnat orjakapinoista ovat vuodelta 1503. Kananojan mukaan vielä 1500- ja 1600-luvuilla orjien radikaalin vastarinnan tavoitteisiin ei kuulunut, että koko orjainstituutio oli lakkautettava. Siinä mielessä hänen mukaansa ”väkivaltaisessa kapinassa ei ollut kyse luokkasodasta” (s. 194).

Vastarinnan yksi keskeinen muoto olivat karanneiden orjien yhteisöt. Espanja joutui esimerkiksi tunnustamaan vuonna 1618 vapaiden mustien kaupungin San Lorenzo de los Negros de Córdovan. Kolumbiassa 1600-luvun lopulla espanjalaiset antoivat kaupunkioikeudet San Basiolle, jossa asusti 3000 henkeä, joista oli 600 aseistettuja. Brasiliassa syntyi 1600-luvulla karanneiden orjien yhteisö Palmeras, jota on kutsuttu afrikkalaiseksi tasavallaksi. Siellä asusti jopa 20 000 henkeä. Se tuhottiin vuonna 1695.

Merkittävin orjien kapina, joka johti myös vapautumiseen ja orjuuden lakkauttamiseen, oli Saint-Dominquen orjakapina ja Haitin synty. Se oli Kananojan mukaan ”merkittävä käännekohta kaikkien atlanttisten orjayhteiskuntien historiassa” ja se työnsi ”ihmisoikeuksien logiikkaa pidemmälle kuin yksikään muu vallankumousten ajan tapahtuma” (s. 208-09).

Orjuuden vastainen liike ja orjuuden lakkauttaminen

Abolitinismin osalta Kananoja nostaa neljä keskeisestä siihen vaikuttavaa tekijää. Ensimmäisenä hän mainitsee kveekarieetoksen ja sen jälkeen sympatian, jolla ihmiset alkoivat samastua vahvemmin alistettuja kokemaan kärsimykseen. Kolmanneksi tekijäksi hän nostaa valistusfilosofian teorian luonnollisista oikeuksista. Hän ei kuitenkaan käsittele sitä, että monet valistusfilosofian edustajat eivät olleet johdonmukaisia afrikkalaisen orjuuden vastustajia.

Neljänneksi Kananoja nostaa vallankumouksen aikakauden, jonka myötä valtaapitävät muuttuivat avoimemmiksi uusille radikaaleille ajatuksille sekä ennen kaikkea niiden toteuttamiselle (s. 243). Tästä hän ei anna esimerkkiä. Kananoja nostaa esille Thomas Jeffersonin, James Madisonin, James Monroen ja George Washingtonin, jotka hänen mukaansa vastustivat ”orjuutta periaatteessa” (vrt. s. 249). Tämä väite on enemmänkin myytti. Thomas Jefferson esitti omassa elämäkerrassaan itsensä orjuuden vastustajana, mutta kuollessaan hän omisti edelleen 200 orjaa. Ennen kuolemaansa Jefferson vapautti ainoastaan rakastajaorjattarensa Sally Hemingsin ja heidän yhteiset lapsensa.

Kananoja korostaa, että orjuuden vastainen liike oli ennen kaikkea ”ruohojuuritason kansalaisliike, joka loi perustan universaalien ihmisoikeuksien ajamiselle” (265). Se ei ”heijastunut ensisijaisesti valtiollisia tai yläluokkaisia intressejä”, vaan oli nimenomaan ”tavallisten kansalaisten ja työläisten liike” (s. 244).

Haitin orjakapina ja sen innoittamat orjakapinat olivat merkittävä panos orjuuden lakkauttamiselle. Englanti kielsi vuonna 1807 transatlanttisen orjakaupan ja hyväksyi orjuuden kieltävän Emancipation Act– lain vuonna 1833. Britannian siirtomaissa vapautettiin lain perusteella noin 800 000 orjaa 1.8.1834 alkaen. Orjanomistajille myönnettiin 20 miljoonaa puntaa korvauksia. Orjat eivät saaneet hyvitystä orjatyöstään, vaan entiset orjat määrättiin palvelemaan entisiä omistajiaan ilman palkkaa ”oppisopimuksella” aluksi jopa 112 vuoden ajan. Protestien jälkeen heidän pakkotyönsä lyhennettiin neljään vuoteen. Kananojan teoksessa ei selviä, miksi orjanomistajat nimenomaan saivat korvauksia. Sen selitykseksi ei kelpaa se, että ”varhaismodernilla ajalla orjien kauppaaminen ja omistaminen ei ollut rikos” (s. 270).

Orjuudenvastaisen liikkeen voitto oli ”moraalinen vallankumous maailmanhistoriassa” (s. 234) kuten Kananoja kirjoittaa. Mutta tämä ei ole merkinnyt orjuuden häviämistä, vaikka se onkin lainsäädännöllisesti kielletty globaalisti. Kananoja kirjoittaa:

”Nykypäivän orjuus, rasismi ja syrjintä ovat raakoja muistutuksia siitä, että orjuuden vastustajien lupaus vapaudesta on edelleen täyttämättä.” (s. 274)

Kananojan teos orjuuden historiasta on merkittävä avaus suomalaisessa historiankirjoituksessa. Aihe on ollut yllättävän vähän esillä huolimatta sen globaalihistoriallisesta merkityksestä, joka ulottuu nykypäivään. Brittiläisen orjuuden historian professori Nich Draperin mielestä transatlanttisen orjuuden historiallisten juurien kitkeminen on yksi liberaalien demokratioiden keskeisistä kysymyksistä. On syytä pohtia, miten syvällinen on ”lännen” tietoisuus transatlanttisen orjuuden historian vaikutuksista. Miksi Bristolissa on monet kadut ja koulut nimetty edelleen 1700-luvun alun keskeisen orjakauppiaan Edward Colstonin mukaan? Miksi nykyäänkin Bordeauxin keskeiset paikat on nimetty 1700-luvun orjakaupan suurrikollisten: Francois Bonafén, William Johnsonin, Jacques Lettierin ja Pierre-Baorin mukaan?